Kirjoittaja

Tiia

Vaikka kaksivuotiaamme puhuu jo aika selkeästi, niin yksi sana on vaikea. Se on anteeksi. On ollut yllättävää huomata, miten ihan pieni lapsikin joutuu painimaan sisunsa kanssa ennen kuin saa sanottua anteeksi. Jos anteeksipyytäminen on lapselle usein vaikea, niin vähintään yhtä usein se on vaikea meille aikuisille.

Viime postauksessa pohdin ristiriitojen käsittelemistä ja ratkaisemista. Anteeksipyytäminen, anteeksi saaminen ja anteeksiantaminen ovat olennainen osa ristiriitojen käsittelemistä. Ani harvat selviävät ristiriitojen käsittelystä kunnialla. Niin, että ei tulisi sanottua tai tehtyä jotain, jota on syytä pyytää anteeksi. On toki hyvä pyrkiä siihen, että ristiriidoista pystyttäisiin keskustelemaan ilman, että kumpikaan loukkaa toista. Mutta aika usein näin käy ja siinä tilanteessa meissä on joskus vääränlaista ylpeyttä ja emme pysty myöntämään sitä, että nyt on anteeksipyynnön paikka. Anteeksipyytäminen vaatii nöyrtymistä. Ja nöyrtyminen on nöyryyttävän hankalaa ja sisun päälle käyvää.

Tämä minusta erittäin pätevä määritelmä on avioliittoleiriltä: “ Anteeksipyytäminen on vastuunkantoa omasta loukkauksesta, sen pahoittelua ja halua selvittää ristiriita.” Olen saanut lauseesta monta oivallusta. Vastuunkantaminen on tässä todella hyvä ilmaisu. Sen lisäksi ajatus ristiriidan selvittämisestä on todella arvokas. Pelkkä anteeksipyyntö ei useinkaan selvitä ristiriitaa. Se pyytää anteeksi loukkauksen, mutta lisäksi lähes aina tarvitaan keskustelua ja kohtaamista varsinaisen ristiriidan suhteen, että se saadaan selvitettyä. Siksi anteeksipyytäminen ja ristiriidan käsitteleminen kulkevat käsi kädessä.

Anteeksiantaminen ja -saaminen ovat toinen puoli anteeksipyynnölle. Jo vilpitön anteeksipyytäminen keventää mieltä, mutta vasta silloin asia tulee päätökseen, kun toinen antaa anteeksi. Silloin loukkaus on käsitelty ja asia saatettu päätökseen. Tämä kaikki ei välttämättä tapahdu minuutissa ja toisinaan on hyväkin niin. Anteeksipyytämisessä ja -antamisessa on tärkeää olla ajatus ja vilpittömyys mukana ja joskus asian käsitteleminen vie aikaa.

Vaikka aina anteeksipyytämisen ja -antamisen prosessi ei vie muistista loukkausta, niin se voi sen tehdä. Joku aika sitten joudun miettimään menneitä ja huomasin, että monet sellaiset asiat, jotka oli käsitelty loppuun asti anteeksipyytämällä ja -antamalla olivat todellakin kokonaan unohtuneet mielestä. Ristiriidan käsittelemisen ja anteeksipyytämisen avulla asia voi tulla niin loppuun käsitellyksi, että siitä ei jää mieleen muuta kuin se hyvä ratkaisu ja sopu, joka saatiin aikaan.

Aidolla mielellä lausutun sanan anteeksi merkitystä ei voi liikaa korostaa. Se voi jopa olla sana, joka määrää avioliiton suunnan. Uskon, että avioliiton onnellisuuteen vaikuttaa aika paljon se, kuinka nöyriä puolisot ovat näkemään ja tunnustamaan virheensä ja loukkauksensa. Jos sanaa anteeksi käytetään ristiriitojen käsittelyssä usein ja vilpittömin sydämin, asioiden kehittymiselle on hyvät mahdollisuudet ja kumpikin vapautuu ja antautuu kasvamaan ihmisenä ja puolisona. Uskon, että sanan anteeksi äärellä, ollaan hyvin lähellä onnellisen ja pitkän avioliiton salaisuuksia.

29/10/2013 0 kommenttia

Ristiriitojen ratkaisemista: Hyökkäys, puolustus vai jotain muuta?

Kirjoittajalta Tiia 20/10/2013

Ristiriitojen ratkaisemisessa, usein riitelemisessä, palataan suhteen perustalle. Rakentavan riitelemisen pohjana on sitoutuminen. Jos eriävän mielipiteen esittäminen voi nostaa pöydälle erolla uhkaamisen, voi hyvinkin olla, että ristiriitaa ei oteta ollenkaan käsittelyn alle. Jos hylkäämisen pelko leijuu ilmassa, ristiriidasta helposti vaietaan, eikä toinen tai molemmat uskalla sanoa rehellisesti mielipidettään tai ajatustaan asiasta. Ristiriitojen hyvän käsittelyn perusta lepää turvallisuudessa ja luottamuksessa siihen, että sitoutuminen kantaa ristiriitojenkin yli.

Jos suhteessa on turvallinen olo, ristiriidat ja niiden selvittäminen voivat kuitenkin olla paitsi raskaita ja työläitä myös hauskoja. Selvitessään ne tuovat edistystä asioihin ja suhteeseen. Joten toisinaan on ihan mukavakin käydä ristiriidan kimppuun, koska tietää, että tästä seuraa hyvää meille, kun se saadaan ratkottua. Toki homma on useimmiten työläs ja tunteet saattavat paukkua. Mutta se ei ole vaarallista, jos ristiriitoja ratkotaan turvallisissa puitteissa. Jos tietää, että rakkautemme ja liittomme kestää tämän, voi keskittyä rauhassa ristiriidan setvimiseen.

Avioliittoleirin antia on se jaottelu, että osa ihmisistä työstää ristiriitoja hyökkäämällä ja osa väistämällä. Kumpikaan tapa ei ole kuitenkaan hyvä. Oikea tapa olisi kohdata ristiriidat. Hyökkäämällä homma menee usein syyttelyksi ja väistämällä paetaan helposti koko ristiriitaa. Ristiriidat kohtaamalla kummankin tunteille ja ajatuksille on tilaa ja ristiriidalle itsessään on tilaa.

Edellisessä päivityksessä viittasin kirjaan Pelasta parisuhteesi (Augustus Y. Napier). Myös tänään viittaa tähän kirjaan, mutta sitä ennen haluan tuoda esille sen alkukielisen nimen: The Fragile Bond – In Search of an Equal, Intimate and Enduring Marriage. Nimi kuvaa paljon paremmin kirjan sisältöä kuin sen suomennettu vastine.

Ristiriitojen selvittäminen perustuu kommunikaatiolle. Napier ehdottaa varsin käyttökelpoista mallia ristiriitatilanteissa kommunikoimiseen. Ensimmäinen askel on kuvailla tilannetta ja kertoa, miksi olen vihainen. Tässä vaiheessa on tärkeää, että ei sorruta hyökkäykseen ja syyttelyyn vaan siitä kertomiseen, miltä tilanne ja ehkä toisen käytös siinä on minusta näyttänyt.

Toinen askel on kertoa tunteistaan tilanteessa ja ei pelkästään siitä, että on vihainen, vaan yrittää löytää myös usein se haavoittuvaisempi tunne sen takaa. Esim. “olen vihainen, koska tunsin itseni pettyneeksi/surulliseksi/yksinäiseksi, koska…” Tämän jälkeen voi esittää pyynnön omista toiveistaan siitä, mitä ja millaista muutosta minä haluaisin tässä tilanteessa.

Neljäntenä vaiheena on kantaa vastuuta ristiriitatilanteesta. Esim. “olen pahoillani, että väsyneenä/peloissani tms. suutun liian helposti”. Seuraavassa vaiheessa on tärkeää ilmaista se, että on nähnyt toisen tunteet ja kuullut toisen sanat, vaikkei olisikaan yhtä mieltä. Jos toinen on ottanut riskin ja paljastanut haavoittuvaisemmatkin tunteensa ja ajatuksensa, että ne tulevat varmasti huomioiduksi. Tässä tilanteessa lauseen voi hyvin aloittaa, “ymmärrän, että tunnet itsesi pettyneeksi/väsyneeksi tms… Tämän jälkeen on aika tunnustaa virheemme ja pyytää sitä anteeksi. Sen jälkeen on aika pyytää vastapalvelusta eli luoda kompromissia. Ymmärrän mitä toivot ja se on oikeutettua, mutta haluan toteuttaa asian omassa aikataulussani ja omalla tavallani tms.

Napier listaa myös oivasti ristiriitojen kielletyt aseet. Niitä ovat mm. avioerolla uhkaaminen, paikalta poistuminen, puheenaiheen vaihtaminen, toisten henkilöiden mielipiteiden mukaan vetäminen (tukijoukkojen haaliminen tällä tavalla), turhiin itsesyytöksiin vetäytyminen ja sillä tavalla maton vetäminen alta toisen vihastumiselta, puolustautuminen, hyökkääminen toisen nujertamiseksi toisen luonteen tai arvon arvostelemisella ja toisen lapsuudenperheen moittiminen.

Ristiriitojen ratkaiseminen rakentavasti on äärimmäisen vaikeaa. On helppo ajautua syyttelyyn, mykkäkouluun, itsesyytöksiin kukin sen mukaisesti, miten on tottunut ristiriitatilanteessa käyttäytymään. Mutta vaikka ristiriitojen ratkaiseminen ei aina onnistu oppikirjojen mukaan, niin jo se auttaa, että tiedostaa, mihin virheisiin tyypillisesti syyllistyn ja miten olisi parempi toimia. Silloin osaa ainakin jälkeenpäin eritellä paremmin sitä, miten asia olisi pitänyt hoitaa ja missä minulla olisi parantamisen varaa. Ristiriitojen selvittämisestä harvoin selvitään ilman anteeksipyyntöjä. On opittava olemaan nöyrä ja pyytämään anteeksi.

Loppuun siteeraan vielä kaksi lausetta, jotka ovat minusta todella tärkeitä ja arvokkaita ristiriitatilanteita ajatellen. Ensin Napieria. “Oppikaa tekemään itsepaljastuksia ja kuuntelemaan empaattisesti”. Tämä on niin tärkeä. Että uskaltaisimme päästää puolison lähellemme ja vieläpä, niin että puoliso suhtautuisi kunnioituksella tähän luottamuksen osoitukseen. Vasta silloin pääsemme todella ratkomaan syvempiäkin ristiriitoja.

Toinen tärkeä lause on avioliittoleiriltä ja en valitettavasti tiedä sen lähdettä. “Kommunikaatio on tapahtunut vasta silloin, kun sanoma on mennyt vastaanottajalle perille.” Vaikka olen sanonut jotain, se ei ole vielä mennyt perille ennen kuin puolisoni on sen ymmärtänyt. Uskon, että monet asiat jäävät välille ja kommunikaatio jää tapahtumatta loppuun asti. Tässä asiassa jokainen voimme katsoa itseemme. Että todella kuuntelisimme ja kuulisimme ja yrittäisimme ymmärtää. Että kommunikaatio saisi tapahtua loppuun asti.

20/10/2013 0 kommenttia

Kommunikaatio Tunteet

Tunteiden tasa-arvoa avioliitossa

Kirjoittajalta Tiia 14/10/2013

Luin kirjan Pelasta parisuhteesi (Augustus Y. Napier). Huomasin katsoa vasta sitten, kun sain kirjan päätökseen, miltä vuodelta alkuteos on. Se on vuodelta 1988, mutta kumma kyllä, kirjan asia ei tuntunut lainkaan vanhentuneelta. Lisäksi lukukokemus oli nautittava ja varsin johdonmukainen, vaikka kirjassa on paljon psykologista pohdintaa ja melkoinen määrä sivuja. Kirjaa oli kuitenkin väritetty niin mukavasti kirjoittajan omilla kokemuksilla avioliitostaan ja kokemuksilla perheterapeutin työstä, että se ei ollut ikävystyttävää tai raskasta luettavaa. Teoksesta voisi sanoa paljonkin, mutta nyt keskityn ajatukseen, joka tuli kirjassa jo aika alkumetreillä vastaan ja antoi itselle oivalluksen.

Tasa-arvoa avioliitossa voi etsiä vastuunjaossa kodista, taloudesta, lapsista tms. Näitä aiheitakin voisi pohtia paljon. Mutta minuun kolahti ajatus siitä, että entä avioliiton tasa-arvo tunteiden ja kommunikaation suhteen? Kumman tunne saa voittaa, jos puolisoiden tunteet ovat ristiriidassa jossain tilanteessa? Entä kumman tapa kommunikoida? Mistä löytyy tasa-arvo tunneasioiden suhteen avioliitossa?

Harvoin puolisoilla on samanlainen tunne jossain tilanteessa ja jostain asiasta. Vaikkapa työpäivän jälkeen, kun puolisot illalla kohtaavat, voi toinen olla hyvällä tuulella ja toinen huonolla päivän kokemuksista riippuen. Jääkö molempien tunteille tilaa? Jyrääkö huonotuulisen fiilis hyväntuulisen? Pystyvätkö molemmat pitämään oman tunteensa ja kommunikoimaan sen toiselle? Millainen on loppuillan tunneilmasto?

Napier esittää, että ei ole lainkaan harvinaista, että tunneasioissa avioliitto ei ole tasa-arvoinen. Toinen puolisoista voi olla se, joka dominoi tunneilmastoa ehkäpä molempien asiaa tiedostamatta. Voi olla, että toisen tunteen edessä toisen tunne saa väistyä tai että toinen puolisoista on automaattisesti ottanut sen roolin, että hänen tunteensa väistää. Molempien tunteet eivät välttämättä ole yhtä arvostettuja suhteessa, vaikka näin ei olisi tietoisesti päätetty. Tähän liittyy myös se, että emme useinkaan osaa kommunikoida tunteitamme oikein ja suoraan toiselle. Syyllistymme helposti kommunikoimaan jotain ihan muuta, kun todellinen tunne on esim., että minua pelottaa, väsyttää tai suututtaa joku asia.

Kirjassa pohdittiin sitä, että ei ole avioliitolle hyväksi, jos kumpikaan puolisoista asettuu alitajuisesti toisen “äidin tai isän rooliin”. Eli hoivaamaan toista “vanhemman roolissa” ja sitä kautta tekemään suhteesta epätasa-arvoisen. Me voimme kaivata tällaista hoivaa toinen toiseltamme, mutta oikea tapa avioliitossa olisi antaa toiselle rakkautta ja tukea tasa-arvoisina kumppaneina. Silloin roolijako ei voi olla se, että toinen toinen hoivaa esimerkiksi toisen tunteita ja peittää omansa. Tai se, että tunteita ei jaeta toinen toiselle ja kestetä myös sitä, että välillä ollaan vihaisia toisillemme. Tasa-arvoinen avioliitto kestää myös puolisoiden väliset ristiriidat ja konfliktit, joissa kummallakin on oikeus tuoda tunteensa ja toiveensa muutoksista esille.

Tilanteet avioliitoissa voivat olla erilaisia ja puolisoiden roolit samoin, mutta koen, että yllättävän paljon totuuden siementä on kirjan viimeisillä lehdillä olevassa kuvauksessa. Siinä pohditaan tiivistetysti sitä, mitä tyypillisessä tilanteessa miehen ja mitä naisen kannattaisi tehdä, että avioliiton tasa-arvoisuus tunteiden suhteen saisi kasvaa.

Vaimon kehityssuuntaa kuvailtiin näin. Vaimo opettelee uhrautumaan vähemmän ja ajattelemaan toisia vähemmän. Hän opettelee pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan. Nainen opettelee pääsemään eroon siitä, että hän kieltää tunteitaan ja tarpeitaan.

Miehen kehityssuuntaa kuvailtiin näin. Mies opettelee huomioimaan paremmin ja enemmän vaimonsa tunteita ja tarjoamaan hänelle enemmän emotionaalista tukea. Hän pyrkii siihen, ettei patoa tunteitaan, vaan kertoo niistä puolisolleen.

Voi olla, että toisella puolisoista on herkät tuntosarvet toisten tunteille, mutta ei lainkaan tuntosarvia omilleen. Ja että toisella puolisoista empatiataidot toisten tunteille eivät ole niin vahvat kuin toisella. Olen vakuuttunut, että Napierin ajatuksissa on järkeä. Todellista tasa-arvoa on se, että molemmat puolisoista saavat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi tunteidensa suhteen avioliitossa. Usein tilanne ei ole automaattisesti tämä, vaan tarvitaan tiedostamista ja työtä yhdessä ja itsensä kanssa, että kummallakin voisi olla tasapuolisesti tilaa tunteilleen avioliitossa. Että osaisimme tunnistaa tunteemme, tunnustaa ne, kertoa niistä toinen toisillemme ja saisimme tulla puolin ja toisin kuulluiksi. Että molempien tunteille ja sitä kautta molemmille olisi yhtä lailla tilaa avioliitossa.

14/10/2013 0 kommenttia

Sitoutuminen

Näkökulmia luottamukseen

Kirjoittajalta Tiia 09/10/2013

Avioliitossa keskeistä on sekä luottamus että itseluottamus. Onnellisessa avioliitossa täytyy oppia luottamaan, että sekä puoliso osaa että itse osaan seisoa omilla jaloillani. Täytyy myös oppia luottamaan meihin ja näkemään meidän liiton arvokkuus, kauneus ja vahvuus. Jos haluamme, että voimme olla todella tyytyväisiä ja onnellisia yhdessä, täytyy oppia luottamaan sekä itseensä, puolisoonsa että meihin yhdessä.

Itseluottamukseen liittyy itsetunto. Jos ei näe itseään ja tarpeitaan arvokkaina, on vaikeaa arvostaa itseään. Epävarmuus itsestä voi johtaa epävarmuuteen suhteesta ja suhteessa ja myös siihen, että on vaikeaa luottaa toiseen. Itsetunnoltaan heikon ihmisen on vaikeaa rakastaa itseään ja nähdä itsensä toisen rakkauden arvoisena. Hyvässä avioliitossa olisi tärkeää, että molempien oma itsetunto saisi rakentua vahvaksi. Lääke tähän on tiedostaa asia, ja yksin ja yhdessä työstää sitä niin, että kummankin itsetunto saisi vahvistua. Itsetunnon vahvistaminen on pitkä työ, mutta niin äärimmäisen tärkeä, että työhön kannattaa tarttua nyt ja joka päivä. Itsetunto rakentuu mm. hyväksynnän, rakkauden, arvostuksen ja kannustuksen avulla. Ne eivät maksa mitään ja niitä voimme arjessa tarjota joka päivä puolisollemme. Kyse on asenteesta.

Luottamuksessa on tärkeää se, että pidetään kiinni läheisyydestä ja arvostuksesta. Jos tuntuu, että ei tunne toista hyvin eikä ole läheisyyttä, on vaikea luottaa toiseen. Keskustelu on avain luottamuksen rakentamiseen. Täytyy oppia hyväksymään puoliso hyvine ja huonoine puolineen ja tuntemaan toinen mahdollisimman hyvin. Arvostuksella, positiivisella palautteella ja hyväksyvällä rakkaudella rakennetaan sekä siltaa puolisoiden välille että puolisoiden itsearvostusta.

Onnellisessa avioliitossa on tärkeää, että puoliso saa olla myös itsenäinen. Väestöliiton sivuilla oli mielenkiintoinen teksti onnellisista parisuhteista Heli Vaarasen haastattelun pohjalta (linkki lopussa). Sen mukaan lisää onnellisuutta avioliitossa, että kummallakin on tilaa myös itsenäisyydelleen ja itsenäisille haaveilleen. Uskon, että on totta, että avioliitossaan onnellisin on ihminen, jolla on tilaa myös muille tehtäville ja haaveille elämässä. Varsinkin, jos puoliso on näissä haaveissa rinnalla ja tukee ja kannustaa. Luottamukseen ja tilan antamiseen liittyy kuitenkin myös välillä mustasukkaisuutta.

Mustasukkaisuus on todella kurja tunne. Se voi helposti olla voimakasta, kuluttavaa ja ahdistavaa. Mustasukkaisuutta voi onneksi olennaisesti vähentää sekä sanoilla että teoilla. Pieni mustasukkaisuus voi olla terve osa avioliittoa, mutta sitä pientäkin mustasukkaisuutta pystyy käsittelemään ja vähentämään. Keinoina on taas kerran puhuminen, mutta myös teot. Puhumalla paljon arkisista ja toisaalta syvällisistä pienistä ja isoista asioista mustasukkaisuus vähenee sitä myöten, mitä paremmin puolisoon tutustuu. Toisaalta tarvitaan myös tekoja.

Jos joku asia tai toimintatapa herättää toisessa puolisossa mustasukkaisuutta tai pelkoja, täytyy yhdessä miettiä, mistä tunne johtuu ja millaisilla kompromisseilla löydämme tien siihen, että kummallakin olisi mahdollisimman hyvä. Kompromissit ovat tärkeitä. Mustasukkaisuus ei saa olla syy, jolla estetään toiselta oma tila ja omat tekemiset, mutta toisaalta toisen puolison on syytä kuunnella, jos toisessa joku asia herättää mustasukkaisuutta. Koska yleensä silloin on molemmilla parantamisen varaa. Kummallakin on oikeus tuntea olevansa suhteessa turvassa, mutta myös, että heillä on omaa tilaa. Näen asian niin, että mustasukkaisuuteen auttaa se, että kumpikin puoliso osoittaa toiselle sanoillaan ja teoillaan, että hän on etusijalla ja tärkein. Ja silloin toisen on helpompi antaa tilaa ja vapautta puolisolleen, koska hän tietää, että on varmasti tärkeimmällä paikalla puolisonsa sydämessä, vaikka puoliso keskittyy välillä muihinkin asioihin.

Luottamuksen pettäminen on jotain niin rankkaa, että sellaisen tapahtumista kannattaa viimeiseen asti ennaltaehkäistä. Keskustelu on myös tässä ennaltaehkäisyssä paikallaan. On viisasta käydä etukäteen läpi ne rajat, mitkä minun ja sinun ja sitä kautta meidän arvomaailman mukaan meidän avioliitossa on. Että kummallakin olisi turvallinen olo, kun tiedämme, mikä on meidän yhteinen linja.  Ja että huolehdimme yhdessä siitä, että meillä on läheisyyttä ja täytämme toinen toisemme tarpeita. Kumpikin on vastuussa siitä, että puolisolla on hyvä olla lähelläni.

Kannattaa myös keskustella etukäteen, mitä tekee, jos ihastuu. Maailmassa on paljon ihania ihmisiä ja se on rikkaus. Kuitenkin olemme sitoutuneet omaan puolisoomme ja luvanneet seistä aina hänen rinnallaan. Olemme sitoutuneet siihen rakkaaseen ihmiseen, jonka tunnemme jo niin hyvin, että olemme saaneet luottamuksen tutustua paitsi hänen ihaniin puoliinsa myös hänen heikompiin puoliinsa. Yhdessä olemme alkaneet rakentaa jotain niin kaunista ja arvokasta, että sitä ei kannata sotkea muun ihastumisen takia. Silloin täytyy ottaa vastuu itsestään ja meistä ja tietoisesti keskittyä siihen, mikä on tärkeintä. Tunteet tulee ja menee, mutta tällaisessa tilanteessa tarvitaan järkeä. Vaakakupissa on kaikki yhdessä rakennettu ja rakastettu ja se kuppi painaa paljon. Toisessa vaakakupissa on vaaleanpunaista sumua. Ja sumun haihduttua jäljelle voi jäädä vain valtava kasa kipua ja särkyneitä haaveita.

Jos avioliitto on onnellinen, luottamuksesta halutaan varmasti pitää lujasti kiinni puolin ja toisin. Ja kuten jo aikaisemminkin tässä blogissa on pohdittu, avioliiton onnellisuuteen voi vaikuttaa yhdessä. Vastuu on molempien, että pidetään meistä hyvää huolta. Tyytyväisessä suhteessa ei ole tarvetta satuttaa toista loukkaamalla meidän rajoja, vaan on halu pitää rakastamastaan ihmisestä hyvää huolta ja suojella häntä loukkauksilta.

Jos suhteessa on paljon molemminpuolista avoimuutta ja sitä kautta ei juurikaan pelkoa, luottamus rakentuu luonnostaan. Avoimuus auttaa ymmärtämään toista ja tekee toisesta tutun ja läheisen. Läheiseen ja tuttuun ihmiseen voi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa sekä pienissä että isoissa asioissa. Hänestä tietää, miten ja millä arvopohjalla hän toimii, vaikka tiedämme, että hän ei ole täydellinen ja että hän tekee välillä virheitä. Avoimuus, positiivinen palaute, hyvien ja läheisten välien luominen sekä toiselle tilan antaminen rakentavat hyvää ja luottamukseen perustuvaa suhdetta. Suhdetta, joka on sisältäpäin vahva. Suhdetta, jossa etäisyys ja läheisyys ovat luotettavassa ja onnellisessa tasapainossa.

Lisätietoa: Kahden aikuisen liitto

09/10/2013 0 kommenttia

Yhdessä kasvaminen Yleisiä ajatuksia

Ajatuksia avioliittoleireistä

Kirjoittajalta Tiia 06/10/2013

Mikä ja millainen on avioliittoleiri tai avioparileiri? Miksi sellaisia järjestetään? Avioliittoleiri voi olla joillekin outo käsite. Olen kuitenkin varma, että se ei ole liian vaikea käsite, sillä meidän nelivuotiaskin osaa sanan sujauttaa sujuvasti keskusteluun. Olemme osallistuneet kahdelle avioliittoleirille. Minun kokemukseni perustuu niihin. Olen myös jutellut muiden leireille osallistuneiden pariskuntien kanssa avioliittoleireistä ja saanut siitä vertaiskokemuksia.

Avioliittoleiri on yleensä viikonlopusta viikkoon mittainen kokonaisuus. On varmasti olemassa myös avioliittoleirejä pelkille pariskunnille, mutta ne, joihin olemme osallistuneet, oli tarkoitettu koko perheelle ja lapset olivat mukana. Leiri toimi paitsi avioliittoviikkona myös perhelomana. Lapsetkin nauttivat viikosta.Voi olla, että on olemassa myös ammattilaisten vetämiä leirejä, mutta yleensä leirin ohjaajina toimivat ihan tavalliset pariskunnat, jotka ovat kiinnostuneita työskentelystä sekä oman avioliittonsa eteen että vertaisohjaamisesta. Leirit on tarkoitettu tavallisille aviopareille ja niitä ei ole yleensä tarkoitettu akuutteihin ja vakaviin kriisitilanteisiin.

Mitä leireillä tapahtuu? Vetäjäpariskunnat mm. vetävät alustuksia eri aihepiireistä avioliitossa. Vetäjäpariskunta pitää yhdessä alustuksen esim. kommunikaatiosta, tunteista, sitoutumisesta, ristiriitatilanteiden käsittelemisestä, hyvien asioiden tunnistamisesta omassa avioliitossa tai seksistä. He käyttävät alustuksessaan sekä tietoa kirjallisuudesta että omia kokemuksia. Alustukset kertovat tärkeistä ja vakavistakin asioista, mutta usein huumorillekin on sijansa.

Alustuksen jälkeen aiheesta keskustellaan oman puolison kanssa rauhassa kahdestaan ja/tai yhdessä pienryhmässä. Leireillä keskustellaan luottamuksella ja jokaisella on vapaus puhua juuri sen verran kuin haluaa. Minun kokemus kuitenkin on, että leireillä on niin hieno, rakentava ja kannustava ilmapiiri, että on helppo ja mukava puhua. Ja jakaen ongelmat yleensä aina pienenevät ja suhteellistuvat. Vertaistuessa on voimaa ja keskustelut ovat usein hyvin mielenkiintoisia.

Alustukset antavat eväitä sekä konkreettisia kysymyksiä ja tehtäviäkin keskusteluun aihealueesta sekä puolison kanssa että vertaisryhmässä kokemuksia jakaen. Pienryhmän keskustelua ohjaa joku vetäjäpariskunnista. Aikuisten ohjelman aikana lapsille on järjestetty lastenhoitoa/lasten ohjelmaa, joten alustukseen ja keskusteluun saa keskittyä rauhassa. Leirillä voi olla myös muuta ohjelmaa kuin luentoja ja keskustelua. Kokemusta on pariseikkailusta, leirin juhlaillallisesta, naisten ja miesten omista keskustelutuokioista tms.

En ole kuullut kenestäkään, joka olisi käynyt avioliittoleirillä ja sanonut, että kokemus oli huono. Ja tunnen kuitenkin aika monta ihmistä, sekä miestä että naista, jotka ovat käyneet leirillä/leireillä. Jossain lähteessä oli mainittu, että avioliittoleireillä käyneillä avioeroprosentti olisi 3%. En tiedä, millaiseen tutkimukseen ja otantaan tämä perustui, koska lähteessä ei viitattu suoraan tutkimukseen. Mutta vaikka tuo ei olisi ihan oikea prosentti ja vaikka tulokseen vaikuttaisi muutkin tekijät, niin uskallan sanoa, että ihan varmasti se laskee todennäköisyyttä avioeroon, että käy avioliittoleirillä. Miksi väitän näin?

Uskon, että avioero ei ole asia, joka väistämättä kohtaa joidenkin avioliiton ja ihan sattumanvaraisesti. Ei ole pelkästä tuurista kiinni, erotaanko me. Uskon, että avioliiton hyvinvointiin voi olennaisesti vaikuttaa avioliiton hoitamisella. Avioliittoleiri antaa mahdollisuuden keskittyä meidän avioliittoon ja sen hoitamiseen rauhassa elämän muun hässäkän keskellä. Olemme varanneet kalentereistamme viikon meille ja meitä varten tehtävään työhön. Leiri tarjoaa työkaluja tähän hommaan. Työ on kuitenkin leirilläkin tehtävä itse ja välillä siitä seuraa riitoja ja tunteenpurkauksia. Onneksi leirillä on paremmin aikaa ja työkaluja keskittyä ristiriitojen ratkaisemiseen kuin usein arjessa.

Olen ottanut monien ihmisten kanssa puheeksi avioliittoleirit, koska minusta on tärkeää tuoda esille asiallista tietoa niistä. Ne saattavat kuulostaa jonkun korvissa epäilyttävältä ja häpeälliseltäkin, joltain ongelmapariskuntien paikalta. Niille osallistuvat pariskunnat hoippuvat kuitenkin varmasti aika harvoin avioeron partaalla. Kyllä kaikilla avioliittoleireillä olevilla pareilla on ongelmia, ihan niin kuin kaikilla aviopareilla yleensä. Mutta lähtökohtana leirille tulemiselle on useimmilla se, että halutaan pitää hyvää huolta meistä ja tehdä työtä avioliiton eteen etukäteen, niin että ei tarvitsisi koskaan joutua avioeron partaalle.

Avioliittoleireille usein myös palataan useita kertoja. Miksi? Siksi, että eri elämänvaiheissa ja avioliiton vaiheissa eri asiat ovat keskeisiä ja avioliitto muuttuu ja kehittyy jatkuvasti. Tänä vuonna sain ehkä eniten oivalluksia kommunikaatioluennosta ja siihen liittyvistä keskusteluista, koska se asia on nyt meidän parisuhteessa pinnalla. Ensi vuonna ehkä teen suurimmat oivallukseni luennolla tarpeista, koska se asia voi silloin olla suhteen keskiössä. Avioliittoleirillä ei tulla valmiiksi, mutta päästään varmasti lähes aina eteenpäin.

Minusta avioliittoleiri oli molemmilla kerroilla vuoden parhaita viikkoja. Se on mahdollisuus keskittyä avioliiton rakentamiseen rauhassa viikon ajan. Olemme usein valmiita käyttämään paljon aikaa omassa työssä kehittymiseen, talon rakentamiseen, harrastuksiin tms. Ja tiedostamme myös selvästi, että niissä asioissa emme tule hetkessä valmiiksi. Avioliitto on yhtä lailla jotain, jota ei rakenneta hyväksi ja valmiiksi päivässä tai kahdessa. Sen rakentamiseen tarvitaan aikaa, taitoja ja tietoja.

Kukaan ei ole alttarille astuessaan valmiiksi ammattilainen avioliitossaan niin kuin ei kukaan ole ennen opintoja ja työkokemusta ammattilainen työssään. Avioliitossakin tarvitaan aikaa ja halua kehittyä, suorastaan opiskelua ja työkokemusta. Tähän työskentelyyn avioliittoleiri tarjoaa erittäin mainion mahdollisuuden. Ja vieläpä mukavassa muodossa, sillä leirillä on yleensä täysihoito, mukavaa tekemistä lapsille ja aikaa myös perheen yhdessäololle. Lisäksi saa olla hyvässä seurassa. Sekä oman rakkaan puolisonsa että uusien tuttavien ja ystävien. Avioliittoleirillä tutustuu paremmin paitsi uusiin ihmisiin niin erityisesti itseensä ja puolisoonsa.

Avioliitto-, aviopari- ja parisuhdeleirejä järjestää mm. Parempi Avioliitto ry, Suomen Raamattuopisto ja Kataja ry.

06/10/2013 0 kommenttia

Kommunikaatio Tunteet

Tunteet ja järkikin

Kirjoittajalta Tiia 02/10/2013

Ihanat ja kamalat tunteet. Ne saavat avioliitossa välillä kaiken sekaisin niin hyvässä kuin huonossa. Tunteilla suhde yleensä aloitetaan. Eteenpäin sitä yleensä jatketaan sekä tunteilla että järjellä. Ja samalla toivottavasti tunteiden kanssa opetellaan elämään, niitä opetellaan tunnistamaan ja käsittelemään. Tunteet näyttelevät isoa roolia avioliitossa. On olennaista, että se rooli olisi molemmille myös järjellä käsiteltynä tuttu.

Tunteita ei sovi vähätellä. Ne ovat arvokkaita ja upea asia ihmisyydessä. Onko tunteita syytä kuitenkin joskus hillitä järjellä? Varmasti joskus tunteiden määrää on hyvä yrittää hillitä ja sanoisin, että erityisesti niihin liittyviä tekoja on syytä hillitä. Kaikille tunteille pitäisi kuitenkin olla tilaa. Tunteita ei kannata tukahduttaa. Mutta niistä johtuvia tekoja on syytä miettiä mielellään etukäteen ja viimeistään jälkikäteen. Koska tunteet voivat herkästi johtaa ylilyönteihin ja alilyönteihin ja silloin on tarvetta anteeksipyynnölle.

Avioliitossa tavoite saa olla, että positiivisia tunteita olisi enemmän kuin negatiivisia. Mutta jos uskalletaan olla aitoja, niin avioliitossa on päivittäin myös negatiivisia tunteita. Negatiiviset tunteet eivät kuitenkaan suoraan tarkoita, että ollaan avioeron partaalla, vaan usein ne vaan ovat osa elämää. Tunteiden kanssa täytyy oppia elämään parisuhteen arjessa, sanoittamaan niitä ja käsittelemään niitä. Mutta toisaalta näkemään, että ne eivät ole kaikki ja koko totuus avioliitosta. Myös järjelle on tilaa.

Avioliitossa on hyvä nähdä asioita myös järjen kautta. Kaikki päivät eivät ole upeita ja mahtavia. Välillä elämä on ärsyttävää, inhottavaa, surullista ja rasittavaa. Oli sitten naimisissa tai ei. Avioliitossa jopa onneakin kannattaa ajatella välillä järjellä. Vaikka tänään juuri olisi riitaisa päivä, niin voi myös miettiä järjellä, mitä muuta meillä on? Ehkä ihanat lapset, ehkä hyvä, uskollinen puoliso, ehkä loppujen lopuksi tosi hieno ja täysin kehityskelpoinen parisuhde. Usein paljon hyvää. Negatiiviset asiat vaan saattavat sumentaa hyvien asioiden näkemisen, etenkin jos negatiivista painolastia on kertynyt paljon ilman, että sitä käsitellään.

Avioliittoon mennessä olemme tehneet lupauksen, että olemme naimisissa loppuelämämme. Olemme sitoutuneet sopimukseen, jonka tarkoitus on toimia silloin, kun tunteet vaeltelevat omia ratojaan. Minusta sopimus on viisas. Se suojaa siltä, että emme eläisi vain tunteiden ohjaamina. Uskon, että on perusteltua satsata tosissaan avioliittoon ja yrittää parhaansa. Uskon vankasti, että satsauksen tuloksista saa nauttia sekä tunteet että järki.

Rakkauden ja onnellisuuden tunteetkin ovat ja saavat olla avioliitossa tärkeitä. Ei avioliitto ainakaan minun käsityksen mukaan ole hyvä ja onnellinen ilman niitä. Niitä tunteita voi kuitenkin hoitaa järjelläkin. Saa järjestää kalenteri kädessä mukavia hetkiä, aikaa parisuhteelle, antaa huomiota arjessa ja pitää huolta suhteesta. Rakkauden- ja onnellisuudentunteiden ei tarvitse tulla itsekseen. Toki ne voivat ja saavat tulla. Mutta niiden syntymiseen ja ylläpitämiseen voi myös vaikuttaa omalla asenteellaan ja teoillaan.

Tunneskaala, tunteiden määrä ja tunteiden merkitys voi olla puolisoilla ja puolisoille erilaisia. Voi olla, että toisella puolisoista tunteiden skaala on 1-100. Ja toisella taas 1-5. Toisille tunteiden luokat ovat esimerkiksi valkoinen, keltainen, punainen, ruskea ja musta. Ja toisella ne lähtevän aniliininpunaisesta, hailakan vaaleanpunaisesta, tummanpunaisesta, ruosteenpunaisesta ja jatkuvat siitä vielä 96:een eri sävyyn. Jos tunteiden skaala on puolisoilla erilainen, jos niiden koettu määrä on eri ja ne ovat eri tavalla merkityksellisiä puolisoille, on ilmiselvää, että siitä seuraa haasteita ja väärinkäsityksiä. Voi olla, että toinen kokee asiat vahvasti tunteiden kautta. Ja toiselle se ei ole niin merkityksellistä. Voi olla, että toiselle on luontevampaa puhua tunteista kuin toiselle. Puhumatta emme kuitenkaan varmasti ymmärrä toinen toistamme tunneasioissa.

Luemme myös puolisomme tunteita herkästi väärin. Puolisosta usein näkee jo päällepäin, että nyt hänellä on joku tunne. Mutta emme välttämättä tunnista sitä oikein. Ja välillä emme edes osaa tai halua itse tunnustaa puolisollemme, että mitään tunnetta olisi, vaikka puoliso selvästi näkisi, että joku tunne siellä nyt on. Tunneasioissa itsetuntemus on isossa roolissa. Jos emme itse tunnista, miltä nyt tuntuu, on sitä mahdotonta kertoa puolisollekaan. Myös itsehillintä on tärkeää. Muun muassa siksi, että emme lähtisi niin herkästi puolison negatiiviseen tunnetilaan mukaan.

Tunnetasolla kohtaaminen on parisuhteessa valtavan tärkeää. Että ei puhuttaisi pelkästään asioista vaan myös niihin liittyvistä tunteista. Toista ei pääse kunnolla lähelle, jos ymmärrystä ja yhteyttä ei synny myös tunteiden tasolla. Jos emme pysty päästämään toista lähelle tunneasioissa, niin läheisyyttä on vaikea kokea ollenkaan. Tunteiden käsitteleminen voi olla pelottavaa, mutta se on niin valtavan tärkeää, että sitä ei kannata jättää pelon takia tekemättä. En usko, että on olemassa onnellista avioliittoa ilman tunnistettuja ja tunnustettuja tunteita. Ja myös järkeä.

02/10/2013 0 kommenttia

Yhdessä kasvaminen

Ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti

Kirjoittajalta Tiia 28/09/2013

Kun ennen blogin perustamista etsin blogeja avioliiton hoitamisesta, törmäsin siihen, että hakusanalla avioliitto löytyy varsin paljon hääblogeja. Häät ovat tärkeä hetki. Ne ovat julkinen sitoutuminen yhteiseen liittoon ja ihana juhla. Mutta kuitenkin ne ovat vasta Prinsessa Ruususen alkumarssi sille, mitä on tulossa. Jos ajatus on, että nyt tämä tuli valmiiksi kun päästiin naimisiin tai että ei olla muistettu ajatella, mitä sitten tapahtuu, kun on saatu häät kunnialla ohi, niin pudotus avioliittoelämään voi olla suuri. Onneksi hakusanalla avioliitto löytyi myös avioliiton pohtimista ja hoitamista käsitteleviä blogeja. Avioliitto kun ei ole sama asia kuin häät.

Meillä jokaisella on usein jo lapsuudessa odotuksia avioliitolle. Ne syntyvät omien havaintojen, haaveiden ja tarinoidenkin kautta. Mutta ennen kuin menee naimisiin, ei voi aavistaa, mitä kaikkea avioliiton aikana saa elää ja kokea. En minä ainakaan osannut kuvitella avioliiton todellisuutta etukäteen sinne päinkään, enkä varmasti osaa myöskään tästä eteenpäin. Kaikki on ollut toisaalta paljon parempaa kuin kuvittelin, mutta välillä hyvin erilaista ja vaikeampaa kuin olisin voinut kuvitella.

Romanttisissa tarinoissa kertomus päättyy usein siihen, että onnellinen pari on löytänyt toisensa ja hääkellot soivat. Loppuelämä kuitataan sujuvasti sillä, että ”niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”. Onko ”loppuelämää” vaikea kuvata siksi, että oletus on, että romantiikka ja romanttinen rakkaus loppuu, kun avioliitto alkaa? Vai että onnellisuutta avioliiton arjessa ei ole helppo kuvata? Vai että onnellisuus tulee kyllä sitten itsestään, kun on löytänyt sen oikean?

Loppuuko romantiikka siihen, että mennään naimisiin? Pikku hiljaa, kun kuvioon tulevat mukaan ehkä lapset, ehkä suuremmat taloudelliset vastuut ja ainakin arki kaikissa väreissään, pelkälle parisuhteelle ei ole usein enää ajallisesti ja henkisesti niin suurta tilaa. Mutta yleensä juuri silloin eletään sitä arkea, mistä aikanaan yhdessä, rauhassa ja romanttisesti, unelmoitiin. Ja avioliitolle on silloin entistä enemmän käyttöä. Vaikkapa pikkulapsivuosina avioliitto on vankkaa yhteistyötä, sitoutumista, toinen toisensa tukemista ja rakastamista hyvin käytännöllisinkin tavoin. Yhteinen liitto on tukeva pohja raskainakin aikoina.

Ja romantiikan ei tarvitse loppua kuherruskuukauteen. Se saa muuttaa muotoaan, sitä saa ja kannattaa pitää yllä, siitä saa rakentaa meidän näköistä. On tärkeää, että meidän liitosta pidetään kiinni. Että parisuhde ei huku ostoskuittien ja kuravaatteiden alle, niin ettei sitä enää kohta löydä mistään. Suhteen alkuhuuman jälkeen romantiikka ei enää niin helposti synny itsestään, varsinkin jos arki on voimia ja aikaa vievää. Mutta antamalla romantiikalle tilaa ja luomalla hyvän maaperän se voi olla vahvajuurinen ja monivuotinen. Kukka, joka kukkii edes pienesti myrskyisinäkin aikoina.

Kerran pohdittiin, tuleeko meillä nuorilla aikuisilla helposti ajatussekaannus. Jos tavoitteena on ollut koko nuoruuden avioliitto, lapsia, työpaikka ja oma koti, niin jos saa ne kaikki noin kolmekymppisenä, niin putoaako sitten tavoitetyhjiöön. Kaikki unelmoitu on saatu, mitä kohti nyt mennään? Onko seuraava tavoite eläkeikä? Voi olla helpompaa tavoitella jotain, kuin osata elää saavutettuja unelmiaan. Ei riitä, että osaa tavoitella avioliittoa ja saa sen. Sitä täytyy myös opetella elämään tässä ja nyt, nauttimaan siitä ja arvostamaan sitä sen arkisessa kauneudessa.

Onko onnellisuutta arjessa sitten mahdotonta kuvata? Minusta se on hankalaa, koska onnellinen arki on niin täynnä kaikkea. Sadut ovat satuja, mutta uskallan uskoa, että “he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” voisi toteutua. Mutta onnellisuuden määritelmä täytyy kuvata muuten kuin romanttisen onnellisuuden tavalla. Onnea on katkonainenkin uni yhteisen peiton alla, onnea on tapahtumarikaskin ateria yhdessä koko perheen kanssa, onnea on ne viisi minuuttia, jotka jaksetaan pysyä hereillä vierekkäin sohvalla pitkän päivän jälkeen. Arkeen mahtuvat ja tulevat kaikki tunteet ja kaikki elämän haasteet ja ilot. Mutta jos osaa iloita niistä hyvistä asioista ja hetkistä, mitä on saanut ja saa, voi haasteidenkin keskellä elää onnellista avioliittoa.

Tuleeko onnellisuus itsestään sitten, kun on löytänyt sen oikean? Nuorempana uskoin siihen yhteen oikeaan ja ehkä helpompaan, romanttiseen onneenkin. Enää en. Uskon silti, että olen naimisissa sen oikean kanssa. Valinta, hyvä sellainen, on tehty ja hän, joka on rinnallani, on minulle oikea. En tavoittele muita, eikä minulla ole siihen mitään tarvetta, vaan olen onnellinen puolisostani, minulle sopivasta. Ajattelen, että nyt on pääasiassa meidän työstä ja asenteesta kiinni, miten onnellisia olemme. Toki elämä antaa välillä haasteita ulkoapäin, mutta avioliittoa ja sen onnea rakennetaan itse ja yhdessä, sisältäpäin.

Jotta avioliitossa voisi olla onnellinen, on tärkeää, että kestää sen, että ennen avioliittoa olleet odotukset avioliitosta ja avioliiton todellisuus voivat joutua törmäyskurssille. Avioliitto ei todennäköisesti ollutkaan sitä, mitä kuvittelin ja varsinkaan sitä, mitä Hollywoodin tarinoissa lupailtiin. Jos pystyy sopeutumaan siihen, että antaa avioliiton yllättää, niin avioliitto saattaa yllättää monin hienoin tavoin. Saa antaa meidän arjen ja kasvun muodostaa sellaisen tarinan kuin siitä syntyy. Mutta että ei anneta arjen ohjata meitä, vaan pysytään me arjen tahtipuikoissa. Aikuisina ihmisinä voimme pitkälti päättää, mahtuuko arkeen rakkautta, jakamista, yhteistä tekemistä ja yhdessä oloa.

Luulen, että tarinat päättyvät siksi tuohon ”elivät onnellisina elämänsä loppuun” -lauseeseen, että se, mitä pitäisi kuvata, on mutkikasta. Se on niin upeaa ja se on niin rankkaa, että sitä ei noin vain helposti kerrota parilla sanalla. On helpompaa kuvata vain romanttista rakkautta. Mutta todelliseen elämään ja onnelliseen avioliittoon mahtuu ja kuuluu monet muutkin rakkauden sävyt. Ja onko loppujen lopuksi mitään romanttisempaa kuin todellinen, värikkään onnellinen arki?

28/09/2013 2 kommenttia

Naiseus ja mieheys Yleisiä ajatuksia

Naisena ja miehenä

Kirjoittajalta Tiia 26/09/2013

Eroon nalkutuksesta -postauksen jälkeen mielessä on pyörinyt aihe naisena ja miehenä. Kommenttiosioon kirjoitin hieman pohdintoja aiheesta, mutta aihe ansaitsee oman postauksen. Tästä voisi kirjoittaa tosi pitkästi ja eri näkökulmista, mutta yritän pitää tekstin kohtuullisen mittaisena.

Nainen ja mies ovat keskimäärin erilaisia monissa asioissa. Tätä voi ajatella stereotypiana, mutta myös, että se on realistista. Jokainen yksittäinen nainen ja mies on täysin ainutlaatuinen, eikä itsessään stereotyyppinen. Mutta näen, että on myös faktaa, että keskimäärin miehet ovat erilaisia kuin naiset joissain ajattelu- ja toimintatavoissa. Teoriat ja yleistykset naiseuden ja miehisyyden eroista ovat yksilölle merkityksellisiä siitä näkökulmasta, että voi hahmottaa itseään suhteessa niihin. Avioliitossa on tärkeää oppia ymmärtämään ja tuntemaan itseään paitsi yksilönä myös naisena tai miehenä.

Naiselle ja miehelle tyypillisempiä ominaisuuksia voi ajatella janoina. Esimerkiksi janana, jossa on toisessa päässä voimakas oman tilan tarve ja toisessa voimakas läheisyydentarve. Siinä miehelle tyypillisempi ominaisuus on toisessa päässä ja naiselle toisessa päässä. Jokainen sijoittuu tällaiselle erilaisia ominaisuuksia kuvaavalle janalle ikiomaan kohtaansa ja ei aina stereotyyppisesti joka asian suhteen sukupuolelleen yleisempään päähän. Ajattelen, että on tärkeää löytää oma sijaintinsa ja puolison sijainti ja lisäksi hyväksyä ne. Silloin on helpompi elää sekä itsensä että puolisonsa kanssa. Ja silloin ei ehkä tule niin herkästi tarvetta muuttaa puolisoaan, kun voi hyväksyä sen, että tämä on naiseutta tai mieheyttä hänessä ja osa hänen persoonaansa naisena tai miehenä.

Minä olisin halunnut aikoinaan sijoittaa itseni eri kohtaan naiseudesta mieheyteen -janalla kuin missä oikeasti olen. Kapinoin sitä vastaan, että en halua joitain naiselle tyypillisiä ominaisuuksia, vaikka niitä minussa tuntui olevan. Ehkä tarpeeni kapinoida johtui siitä, että miehille tyypillisemmät ominaisuudet ovat usein ihailtavampia nykymaailmassa. Siksi minulle onkin ollut oivallus, että ihmisen ei tarvitse olla sukupuolensa suhteen neutraali. Nainen saa olla nainen ja mies saa olla mies. Se ei ole tasa-arvokysymys, vaan kysymys siitä, millaisia olemme, johtuvat ne erot sitten aivoista, hormoneista, kasvatuksesta tai jostain muusta. Kun pystyy hyväksymään omat naiselliset tai miehiset ominaisuutensa, pystyy myös hyväksymään paremmin itsensä kokonaisuudessa. Minusta on siis tärkeää, että maailmassa on tilaa sekä naisille että miehille ja että sekä naiseus että mieheys on yhtä lailla hyvää ja hyväksyttävää.

Toisinaan on mukavaa ja lohdullistakin huomata, että en ole yksin jonkun naisellisen/miehisen piirteeni kanssa, vaan se on yleinen muillakin naisilla/miehillä. Siitä voi saada myös huojennusta ja vertaistukea, että huomaa, että muutkin naiset/miehet ajattelevat tai toimivat usein samalla tavalla. Jos yrittää normittaa käytöstään vastakkaisen sukupuolen käytöksen mukaan, niin alkaa helposti kokea olevansa omituinen ja vääränlainen. Miksi en osaa ajatella/toimia kuten mieheni tai vaimoni? On huojentavaa huomata, että naiseus ja mieheys -asioissa on parempi ajatella asiaa esim. vertaistuen kuin vastakkainasettelun näkökulmasta.

Mitä tyypillisiä eroja naisissa ja miehissä on? Asioiden käsittelytapa voi olla hyvinkin erilainen. Sanotaan, että naisille asioiden käsittelemistä on keskusteleminen niistä muiden kanssa ja miehille niiden miettiminen itsekseen ja puhuminen tulee ehkä vasta myöhemmin. Tyypillinen nainen voi tarvita ongelmatilanteen käsittelemiseen paljon keskustelua. Tyypillinen mies ehkä lähtee tekemään jotain konkreettista ja miettii siinä sivussa asiaa. Janan toisessa päässä on siis asioiden käsitteleminen omassa mielessä itsekseen ja toisessa päässä asioiden käsitteleminen muiden kanssa keskustelemalla. Siltä janalta saa jokainen nainen ja mies löytää oman paikkansa. Se voi olla myös janan keskellä.

Oman tilan tarve ja tarve läheisyydelle voivat olla hyvinkin erilaisia naisilla ja miehillä. Miehille on usein tyypillistä tarvita enemmän tilaa omille tekemisilleen ja projekteilleen ja ylipäätään enemmän omaa rauhaa. Naisille voi oman tilan tarve olla vähäisempää. Mieluisempaa voi olla lähellä oleminen ja runsas kontakti läheisiin ihmisiin. Oma tilan- ja läheisyydentarpeensa on tärkeää tunnistaa myös puolisolle ymmärrykseksi. Runsaampi oman tilan tarve ei välttämättä tarkoita, etteikö rakastaisi ja toisaalta läheisyyden tarve ei tarkoita, että haluaisi kahlita toista. Jos tilan- ja läheisyydentarpeet ovat puolisoilla erilaisia, riitoja voi syntyä herkästi.

Asioiden näkeminen voi olla hyvin erilaista, riippuen katsotaanko niitä mistä vinkkelistä. Naisille usein yksityiskohdat ovat tärkeitä. Miehet tyypillisemmin katsovat enemmän kokonaiskuvaa. Jana menee siis kokonaiskuvasta kohti yksityiskohtia. Jos esim. mies suunnittelee juhlan ja nainen suunnittelee juhlan, niin usein valmis juhla näyttää erilaiselta. Servettien väriä ei välttämättä ole mietitty molemmissa juhlissa.

Erilaisia naiseus/mieheys -eroja olisi muitakin. Mutta jätetään nämä pohdinnat nyt tähän. Tärkeää minusta on se, että naisellisia ominaisuuksia ja miehekkäitä ominaisuuksia ei voi arvottaa huonommiksi tai paremmiksi. On tilanteita, joissa naiselliset ajattelutavat voivat toimia paremmin ja toisia, missä miehiset ajattelutavat voivat olla toimivampia. Mutta kumpiakin tarvitaan ja ne tuovat rikkautta sekä avioliittoon että maailmaan.

Tutustu siis rauhassa ja hyväksyen siihen, millainen nainen/mies olet ja millainen mies/nainen puolisosi on. Kummankinlainen ajattelu- ja toimintatapa on oikeutettu. Arjessa vaaditaan kuitenkin ymmärrystä toinen toisellemme. Yhteiselämä saadaan sujumaan keskustelun, kompromissien ja ymmärryksen kautta. Sillä maailmaa katsoo, sitä havainnoi, sitä kokee ja sitä hahmottaa rinnakkain kaksi sellaista ihmistä, jotka näkee, havainnoi, kokee ja hahmottaa asiat osittain eri tavalla.

26/09/2013 4 kommenttia

Yleisiä ajatuksia

Onnellisen avioliiton edellytykset

Kirjoittajalta Tiia 24/09/2013

Tässä blogissa on jäänyt yksi perustavaa laatua oleva aihe välistä. Kysymys siitä, mitkä ovat onnellisen avioliiton edellytykset. On asioita, jotka ovat edellytyksenä sille, että voidaan rakentaa toimivaa ja onnellista avioliittoa.

Fyysinen tai henkinen väkivalta tai esimerkiksi vakavat riippuvuudet ovat sellaisia asioita, joiden edessä blogissa pohditut asiat eivät ole valideja. Avioliiton eteen tehtävästä työstä puhuminen ei ole mielekästä, jos perusturvallisuuteen kuuluvat asiat eivät ole kunnossa. Avioliitto, jossa pyritään kasvamaan yhdessä, vaatii turvalliset puitteet.

Tässä blogissa pohdin niin sanottuja normaaleja avioliiton haasteita. Niihin eivät kuulu tuhoavat ja turvallisuuden vaarantavat ongelmat. Avioliiton normaaleja haasteita ovat mm. kommunikaatiosta johtuvat ongelmat, kummankin kasvusta johtuvat haasteet, avioliiton muuttumisen haasteet avioliiton eri vaiheissa ja miesten ja naisten erilaisuudesta johtuvat haasteet. Sellaiset arkea ja parisuhdetta nakertavat asiat, jotka ovat kyllä raskaita ja ärsyttäviä, mutta joiden suhteen on mahdollista kasvaa yhdessä.

Onnellisen avioliiton edellytys on myös se, että molemmat ovat sitoutuneet avioliittoon ja valmiita kasvuun. Yksin ei voi rakentaa toimivaa avioliittoa, vaan siihen tarvitaan molemmat. Sitoutuminen on se perusta, josta voi lähteä avaamaan turvallisesti vaikeitakin asioita. Jos joutuu pelkäämään sitä, että sitoutuminen ei kanna, ei ole turvallista ottaa esille vaikeita asioita ja avata itseään.

Tämä blogi on siis tarkoitettu pohdinnoille ja oivalluksille ns. tavallisten avioliittojen kysymyksistä. Puhutaan avioliitoista, joissa on tahtoa rakastaa ja kehittyä yhdessä, mutta keinoista on välillä puutetta. Onnellisissa avioliitoissa on haasteita ja vaikeuksia, mutta ne ovat sellaisia, että niihin löytyy ratkaisuja ja kompromisseja yhdessä niitä työstäen.

24/09/2013 0 kommenttia

Kommunikaatio Odotukset Tarpeet

Eroon nalkutuksesta

Kirjoittajalta Tiia 22/09/2013

Nalkuttamisen synonyymeja ovat mm. naputtaminen ja urputtaminen. Ilmiötä voisi kuvailla näin. Nalkuttaessaan toinen puolisoista sanoo ikävällä äänensävyllä ja jälkikäteen puolisolleen asioista, jotka olisi hänen mielestä pitänyt hoitaa tai hoitaa eri tavalla. Tästä seuraa helposti ärtymys- ja puolustusreaktio. Ja siitä seuraa herkästi ilmiriita. Ja kokonaisuudessa asiat eivät etene mihinkään, vaan junnaavat paikoillaan.

Jos teillä ei nalkuteta, niin tämän tekstin lukemisen voi lopettaa tähän. Jos nalkutetaan, niin silloin tämän tekstin ajatuksia voi miettiä. Pohdin tekstissä aihetta asetelmana nainen nalkuttaa, mutta voi asetelma olla toisinkin päin. Tai molemmin päin. Ja kyllä. Naisena ymmärrän, miksi nainen nalkuttaa. Mutta ajattelen, että siitä pitäisi päästä eroon, koska se ei ole kenellekään hyväksi.

Luin aikoinaan kirjan Heikko vahva vaimo (Laura Doyle). Siinä oli muutamia realistisen pohdinnan arvoisia näkökulmia, vaikka ymmärrän, että kirja on feministeistä erikoinen. Kirjaa luettuani tajusin jotain nalkutuksesta. Sen, että nalkuttamisesta ei ole mitään hyötyä, eikä sille ole hyviä perusteluja. Asiat täytyy oppia hoitamaan jotenkin muuten sekä vaimon että miehen parhaaksi.

Mistä asioista esimerkiksi nalkutetaan? Siitä, että pyykit on laitettu väärin narulle tai viikattu väärin, että keittiötä ei ole siivottu niin kuin pitäisi, että lapsille on puettu eri vaatteet kuin pitäisi tai jostain muusta, mikä ei ole mennyt niin kuin vaimo oli sen mielessään etukäteen miettinyt. Tästä päästäänkin odotuksiin.

Vaimolla on usein oletus, että miehen pitäisi toimia juuri niin kuin hän kodinhoidossa ja lastenhoidossa tai jossain muussa talouden hoitamiseen liittyvässä asiassa. Nainen ei usein sano odotuksiaan etukäteen ääneen, vaan vasta jälkikäteen, kun huomaa, että mies ei ole toiminut niin kuin vaimo olisi itse tilanteessa toiminut ja mielessään olettanut myös miehensä toimivan. Ja jälkikäteen asiasta sanomalla ei kumpikaan voita mitään. Kyse on siis myös kommunikaatiosta. Miten ja milloin asiat kommunikoidaan.

Asioista täytyy oppia sanomaan ja keskustelemaan etukäteen, jos haluaa päästä eroon nalkutuksesta. Jos naiselle on tärkeää, että joku asia hoidetaan hänen ajattelemansa aikataulun mukaan tai ”hänen tyylillään”, niin asiasta täytyy keskustella etukäteen. Usein asiat voi hoitaa monella eri tyylillä ja silti aivan riittävän hyvin. On tärkeää oppia arvostamaan kummankin tapoja hoitaa asiat. Ja on tärkeää kertoa etukäteen, jos toivoo toisen hoitavan jonkun tietyn asian, tiettyyn aikaan ja vieläpä tietyllä tavalla. Ja tälle toiveelle täytyy myös olla perustelut. Muunkinlaiset kuin että minä olen tottunut hoitamaan asian aina näin ja lapsuudenkodissakin asia hoidettiin aina niin.

On varmasti miehiä, jotka eivät hoida asioita, mutta uskon, että pääasiassa on miehiä, jotka eivät osaa lukea vaimonsa ajatuksia. Mitä vaimo olisi halunnut miehen tekevän, milloin ja miten. Jos vaimo etukäteen kertoo, millaisten asioiden hoitaminen hänellä on mielessä vaikkapa tulevalle viikonlopulle ja jaetaan etukäteen vastuuta asioista, niin kyllä asiat yleensä hoituvat. Mutta jos asioista ei puhuta, mies on yleensä ajatellut asioiden tapahtuvan eri aikataulussa, eri tavalla ja eri tärkeysjärjestyksessä kuin vaimo. Naisen ja miehen silmälaseilla asiat eivät välttämättä ole lainkaan samassa kiireysjärjestyksessä.

Minusta tuntuu, että usein nalkuttamista esiintyy erityisesti silloin, kun nainen väsyttää itsensä yrittämällä uhrautua kaikkien puolesta ja yrittämällä tehdä kaiken itse. Ja väsyneenä vaimo on sitten kipakka sanomaan kaikesta, mikä ärsyttää. Silloin on aika katsoa peiliin. Jotta jaksaa huolehtia kodista ja muista, täytyy myös pitää huolta itsestään. Vaimo tarvitsee ja ansaitsee joka elämäntilanteessa omaa aikaa, lepoa ja mukavia hetkiä. Kun on saanut vähän hengähdystaukoa arjesta, on voimia olla nalkuttamatta ja keskustella asioista asiallisesti. Jälkikäteen ei kannata sanoa mistään toistuvasta arkiongelmasta. Nalkuttaminen ei enää muuta mitään muuta kuin molempien asennetta asian suhteen negatiivisemmaksi.

Vaimon täytyy osata luopua ainakin välillä hyvästäkin kontrollistaan kotiin, arkeen ja perheeseen. Ja ottaa aikaa itselleen. Uskon, että vaikkapa pienten lasten perheessä, jos vaimo sanoo, että tarvitsen lepoa ja vapaaillan, niin mies sen aina ilomielin antaa. Vaimon hyvinvointi on tärkeää. Mutta miehille ei ole aina luontevaa osata ajatella toisen puolesta, milloin vaimo tarvitsisi lepoa. Ja toisinaan, kun mies tarjoaa lepohetkeä, niin vaimo ei osaa sitä ottaa vastaan. On opittava pitämään itse huolta oman ajan tarpeistaan, sanoa ne ääneen ja myös ottamaan vastaan apua ja lepotarjouksia. On opittava antamaan ja ottamaan itselleen niin paljon lepoa ja mukavia hetkiä, että jaksaa olla nalkuttamatta ja hoitaa asiat asiallisesti. Sillä tavalla hoidettuna asiat sujuvat paremmin ja ilman, että kummallakaan menee turhaan hermot.

Ajattelen, että nalkuttaminen ei ole reilua. Asioista, jotka eivät suju, pitää kyllä keskustella. Se on kummankin yhteinen asia. Mutta ei niin, että niistä sanotaan ikävällä äänensävyllä jälkeenpäin. Vaan niin, että jos on joku arkea hankaava ongelma, niin siitä keskustellaan virkeässä mielentilassa etukäteen ja sovitaan yhdessä, mitä asian kanssa tehdään. Väsyneenä olisi hyvä oppia jättämään keskustelut virkeämpään ajankohtaan. Ja vielä parempi olisi se, että oppisi etukäteen ja myös yhdessä huolehtimaan siitä, ettei kumpikaan väsy liikaa, että ei olisi edes tarvetta alkaa nalkuttaa.

Itselleen ja toiselle saa kuitenkin olla armollinen. Aina ei kaikki mene niin kuin oppikirjasta. Silloin voi pyytää anteeksi ja hyväksyä sen, että aina ei kaikki onnistu niin hyvin. Tärkeintä on jaksaa yrittää.

22/09/2013 5 kommenttia