Silittelin eräänä aamuna lapsemme poskea. Se tuntui lämpimältä ja erityisen pehmeältä. Tein oivalluksen. Koen, että voisin liidellä tässä maailmassa ilman kehoakin. Keho tuntuu välillä vaivalloiselta ja ei niin tärkeältä. Mutta tuossa hetkessä muistin taas, mikä kehossa on turvallista ja mukavaa: lämpö ja pehmeys.
Sanasta robotti tulee mieleen kova, kylmä, mekaaninen, keinotekoinen ja jäykkä. Ihmisestä taas tulee mieleen pehmeä, lämmin, inhimillinen, aito ja joustava. Kosketus on inhimillistä, eikä sitä korvaa mikään muu.
Sairastimme vasta koronan perheessämme ja yritimme pitää hieman etäisyyttä. Kosketuksen väheneminen tuntui raskaalta. Kosketus arjessa on voimauttavaa, lämmittävää ja turvallista. Kosketus on luonteva kieli, joka puhuu puolisoiden välillä väsymyksen läpi ja sanattomien hetkien keskellä. Jos kipeänä ja väsyneenä ei saa kosketusta, olo on entistä surkeampi.
Sairastelujen keskellä on tajunnut, että keho kaikessa rasittavuudessaankin on tärkeä. Jos ei jaksa nousta sängyn pohjalta, ei voi laittaa ruokaa rakkaimmilleen. Jos ei pysty kävelemään, ei voi pestä perheen vaatteita. Jos ei ojenna käsiään, on vaikea halata.
Toivon, että perheemme on lämmin ja pehmeä turvapaikka kaikille perheenjäsenille.