Parempi avioliitto ry:lle kirjoitettu teksti korona-ajan kipuiluista ja puolison tuesta niiden keskellä: Koronaharmaudesta näkyväksi
Kun näkee vaivaa jonkun asian eteen, se tekee siitä arvokkaan ja kun arvostaa jotain, haluaa nähdä sen eteen vaivaa. Vaivaton elämä kuulostaa teoriassa kivalta. Käytännössä se varmaan harvoin sitä on. En pidä terveenä itsensä kokonaan unohtavaa antamista, mutta halua nähdä vaivaa arvostan kovasti.
Miten halu nähdä vaivaa -arvoa toteutetaan avioliitossa? Avioliiton yksi ydinasiaa on se, että molempien puolisoiden, usein hyvin erilaiset, tarpeet täyttyvät. Silloin molempien on hyvä olla. Kun perheessä on lapsia, myös lasten tarpeet tulevat olennaisiksi perheen hyvinvoinnin kannalta. Halu nähdä vaivaa pukeutuukin hyvin moniin asuihin.
Vaivannäkö voi olla kuuntelemista tai puhumista, kärsivällisyyttä tai toimintaa, ruoanlaittamista tai töissä käymistä, opiskelua tai muuta aherrusta, halaamista tai hieromista, meikkaamista tai lenkkeilyä, arvostamista tai luottamista, rajojen asettamista tai venymistä, pysähtymistä tai juoksemista. Halussa nähdä vaivaa on kuitenkin olennaista se, että halu nähdä vaivaa näkee toisen. Se ei kietoudu itseen, vaan kurottaa toista ja toisen tarpeita kohti.
Itselleen ei voi antaa mitään niin ihanaa kuin mitä toinen ihminen voi antaa. Siksi parisuhteessa molempien halu nähdä vaivaa toisiaan kohtaa tuottaa hyvää hedelmää. Ilo siitä, että antaa hyvää toiselle ja saa tarvitsemaan hyvää toiselta, on suuri voimanlähde.
Saamiseen ja antamiseen voi liittyä myös kipuja ja vaikeuksia. Vaivannäkö voi luonnollisesti tuntua vaivalloiselta ja usein tuntuukin. Vaivannäön vastaanottaminen voi myös tuntua vaikealta. Olennaista minusta molemmissa on lämpö. Lämmöllä annettu ja lämmöllä vastaanotettu tuottaa parasta hedelmää.
En usko avioliitossa minkäänlaiseen pihtaamiseen. Meissä jokaisessa on runsautta, jonka vain me itse voimme avata toisillemme. Siispä sydämellinen vaivannäkö sanojen, tekojen, avoimuuden, anteliaisuuden, lämmön ja rakkauden saralla kantaa arvoa niin itselle kuin toiselle. Halu nähdä vaivaa on matkaamista toista kohti ja myös takaisin.
Olen tullut siihen tulokseen, että monet lastenkasvatusohjeet toimivat täysin myös avioliitossa. Esimerkiksi Jari Sinkkosen maalaisjärkisillä kasvatusviisauksilla sekä lapset että avioliitto voivat varmasti paremmin. Tässä tulevat kasvatusohjeet, joilla saat kaksi kärpästä yhdellä iskulla: kasvatat avioliittoasi ja lapsiasi.
Perusasiat on tärkeä pitää kunnossa. Kun perheessä syödään säännöllisesti ja nukutaan suhteellisen riittävästi, ovat jo monet asiat kunnossa niin puolisoilla kuin lapsilla. Tämä ehkäisee osan haasteista. Mutta mukaan tarvitaan vielä muutama muukin kasvatusohje.
Sano kannustavia ja kauniita sanoja niin puolisollesi kuin lapsillesi. Jos sinulle sanotaan päivittäin, että olet ihana ja rakas, niin sen parempaa kasvun tukea ei voi saada aviopuoliso eikä lapsi. Näe onnistunut ja hyvä ja sano se.
Halaa, ota kainaloon ja helli. Toimii ihan yhtä lailla lapsiin kuin puolisoonkin. Metsään ei voi mennä kovin pahasti, jos perheessä on hellää kosketusta. Jokainen voi paremmin, kun saa läheisyyttä.
Keskustele, kysy kuulumiset ja kuuntele. Ihan aidosti ja rakkaudella. Kuulluksi tullut lapsi ja puoliso voivat paremmin. On yksi suurimmista lahjoista antaa täysi huomionsa toiselle ja keskittyä kuuntelemaan. Pohtia yhdessä, jos on joku haastava tilanne.
Sitten on ne tunnetaidot ja sosiaaliset taidot. Kaikkien ihmissuhteiden perusasia. Työn ja tuskan takana meille monelle aikuisellekin, mutta niin tärkeitä. Jos koko perhe harjoittelee sanoittamaan tunteitaan ja toimimaan rakentavammin ristiriitatilanteissa. Huomioimaan toinen toistaan. Kiittämään, auttamaan ja toimimaan yhdessä. Se kasvattaa varmasti perhettä. Ja toisaalta tässäkin keskittymään enemmän hyvään. Uskon, että sekä lasten että puolisoiden suhteen on toimiva kasvatusohje, että numeroa ei kannata tehdä pienestä huonosta käytöksestä.
Tue leikkisyyttä. Mukavat asiat ja nauru yhdistää niin aviopuolisot, lapset kuin koko perheenkin. Kunnioita jokaista perheenjäsentä omana itsenään ja tutustu häneen. Ei puolison eikä lapsen ajatuksia, tarpeita tai tunteita voi toinen tietää tai arvata, jos ei niihin tutustu ja anna toisen itse kertoa.
“Lapsen huomion hakeminenhan on vain tarvitsemista. Lapsi ei hae huomiota vaan yhteyttä meihin.” (Lapsen maailma 5/2017, Kasvata kannustaen) Luulen, että tämä viisaus toimii niin lasten kuin puolisonkin suhteen. Tarvitsemme yhteyttä toinen toiseemme. Emme osaa sitä aina ilmaista “järkevästi” puolisollemme, eivätkä lapset vanhemmilleen. Mutta tärkeää on uskaltaa antaa tarvitsemiselle tila.
Kasvun tukeminen kannattaa aina. Kasvatusta ei kannata laiminlyödä: avioliitonkaan kasvatusta. Maalaisjärjellä, antamalla aikaa ja rakkautta pääsee jo pitkälle.
Kuvittele päivä. Jolloin puolisosi murahtaa sinulle hyvän huomenen kohdalla. Syö aamupalansa hiljaa kännykkäänsä selaten. Lähtee töihin halausta antamatta. Palaa töistä myöhässä sitä ilmoittamatta. Ilta menee suurempia puhumatta ja lopulta nukahdatte selät vastakkain.
Kuvittele päivä. Joka alkaa aamusuukolla ja hyvän huomenen toivotuksella. Sinua varten keitetyllä kahvilla. Halauksella ja sanoilla voimia päivään, kulta. Saat viestin kesken päivän, että olet mielessä rakkain. Töistä palaa puoliso, joka on kiepannut kotimatkalla kaupan kautta. Saat suukon ja sinulta kysytään, miten päiväsi on sujunut. Vaikka ilta on arjen askareita täynnä, istahdatte hetkeksi sohvalle halaamaan ja juttelemaan. Kun hermosi meinaa mennä lasten iltakiukutteluihin, puolisosi sanoo, että mene hetkeksi hengähtämään, minä hoidan tämän nujakan. Hetken vielä illalla juteltuanne nukahdatte lähekkäin.
Kumman päivän haluat antaa puolisollesi? Paljonko huomioimista ja vaivaa se sinulta vaatii?
Miltä ensin kuvattu päivä tuntuu? Entä toinen?
Huomioitu puoliso voi paremmin. Huomioitu saa voimia huomioida muita. Huomioimisella on ihmeellinen voima.
Mietin edelleen aikuis(uus)kasvatuskeinoja. Meidän perhe -lehden heinäkuun 2014 numerossa oli mielenkiintoinen artikkeli kasvatuskeinoista (Piiskasta pelikieltoon, Anna Tommola). Siinä oli kaksi ajatusta, joita jäin paljon pohtimaan.
Ensimmäinen ajatus oli, että vallankäytön kasvatuksessa on tärkeää olla avointa. Muuten vaihtoehdot ovat sellaisia, joissa vallankäyttö jää piiloon, kuten syyllistäminen ja manipulointi. Toinen viisas ajatus oli, että haluamisessa ei ole mitään häpeällistä tai väärää. Lapsen toiveet eivät ole huonoja tai vääriä. Se, mistä lapsi haaveilee, voi olla jotain, mitä ei voi nyt saada tai vaikka kannata ostaa. Mutta itse toive ei ole vääränlainen.
Uskon, että samat teemat ovat tärkeä asia myös aikuiskasvatuksessa. Tarpeita on tullut pohdittua paljon aikaisemmin, mutta toiveita, haluja ja haaveita vähemmän. Tällaiselle huonosta itsetunnosta jo vähän vahvemmaksi rakentuneelle ajatus siitä, että omat toiveet, haaveet ja halut eivät ole vääränlaisia, on timanttia. Vaikkeivat toiveet olisikaan aina ainakaan juuri nyt toteuttamiskelpoisia, niissä ei ole mitään hävettävää. Omia haaveita ja haluja saa aikuinenkin pitää kauniina. Ne eivät ole tyhmiä, eikä “ei kai kukaan nyt tuollaista halua” -asioita. Avioliitossa toisen ja omien toiveiden ja haaveiden kunnioittaminen on aikuiskasvatusta.
Entä sitten vallankäyttö parisuhteessa? Niin kuin lastenkasvatuksessakin, omia toiveitaan ei ole oikein täyttää parisuhteessa syyllistämisen tai manipuloinnin avulla. Ne ovat suhteelle haitallista piilotettua vallankäyttöä, joihin on tavattoman helppo sortua. Toiveiden ja tarpeiden avoin ja suora esilletuominen on tärkeää. Vallankäyttöä on myös toisen tarpeiden ja toiveiden mitätöiminen tai huomiotta jättäminen.
Avioliiton aikuisuuskasvatuksessa opettelen sanomaan suoraan ja rehellisesti ääneen, mistä haaveilen, mitä tarvitsen ja toivon. Ja rohkaisen siihen kumppaniani. Suhtaudun kunnioituksella ja rakkaudella puolisoni unelmiin, toiveisiin ja tarpeisiin. Mutta myös yhtä lailla suhtaudun arvostaen ja rakkaudella omiin unelmiini, toiveisiini ja tarpeisiini. Näissä teemoissa olen ainakin itse ollut hyvinkin rikkinäinen. Mutta saan kasvaa kohti aikuisuutta puolisoni kanssa.
Millainen on sinun parisuhdeakkusi? Entä puolisosi? Millainen parisuhdeaika akkuasi lataa parhaiten? Entä puolisosi akkua?
Olen miettinyt omaani. Minun parisuhdeakkuni ei pysy pitkään 100 % lataustasossa. Pudotus täydestä latauksesta 50 prosenttiin tapahtuu nopeasti. Vaatii päivittäin vähintäänkin lyhyttä parisuhdeaikalatausta pitää akun tilanne suunnilleen kunnossa ja säännöllisesti kunnon latausta saada akku täyteen. Päiväkin ilman latausta saa akun varauksen putoamaan varsin alhaiseksi. Olisi helpompaa, jos akku pysyisi pitempään lähes täynnä. Toisaalta tiuhaan latausta tarvitseva akku muistuttaa säännöllisen latauksen tarpeesta ja lataaminen ei pääse helposti unohtumaan.
Parisuhdeakkuni on kuitenkin aika sitkeä. Vaikka akku piippaisi jo punaisella, se ei hevillä sammu. Se taistelee vähälläkin virralla sinnikkäästi siihen asti, kunnes akun saa ladattua edes osittain. Onneksi sen saa nousemaan hälyttävästä varaustasosta hieman parempaan lataustasoon pikaisellakin latauksella. Halaus ja pieni keskusteluhetki toimii pikalatauksena. Sillä jaksaa taas vähän matkaa.
Lomalla parisuhdeakkuja on hyvä aika yrittää ladata täyteen. Kuitenkin lasten sairastelut tai muut arjen vastoinkäymiset voivat hidastaa akun latautumista. Se on tuttua ja harmillista. Oma odotukseni kun kuitenkin on, että lomalla akun saisi ladattua täyteen arkea varten.
Vuosien myötä oppii, miten omaa parisuhdeakkuaan on parasta ladata arjessa ja lomalla. Lomalla saunominen kahden kesken rauhassa on hyvä lataus. Saunassa eivät laitteiden piipitykset ole hidastamassa parisuhdeakun latausta ja on aikaa jutella rauhassa. Hiihtolenkki yhdessä on myös mainio laturi. Tai torkut oman rakkaan kainalossa.
Parisuhdeakku tarvitsee latausta säännöllisesti. Hiljoksiin sitä alkaa löytää parhaat arjen ja loman latauskeinot. Oman rakkaan kainalo on aina varma latauspaikka.
Mustasukkaisuus sanana ei ole riittävän tehokas kuvaamaan mustasukkaisuuden tunnetta. Se on liian kepeä. Mustankipeä on selkeästi parempi. Kipeää ja mustaa.
Olen yrittänyt viime aikoina ymmärtää mustasukkaisuuden tunnetta. Olen lukenut aiheesta ja yrittänyt tajuta, miksi niin viheliäinen tunne edes tarvitsee olla olemassa. Koska mustasukkaisuudellahan ei voita mitään. Se ei oikeasti auta. Se ei muuta asioita paremmaksi, päinvastoin. Yleensä se pahentaa niitä epäluuloisuudellaan ja epäluottamuksellaan.
Olisiko helpompaa, jos mustasukkaisuuden tunnetta ei olisi olemassa? Olisi varmasti. Ei olisi sitten menettämisen pelkoa eikä epäluottamustakaan. Kuitenkaan ei ole olemassa syvää rakkautta ilman menettämisen pelkoa ja jonkinlaista riippuvuutta. Ei voi välittää ja olla välittämättä yhtä aikaa. Jos ei voisi rakastaa todella paljon, niin ei maailma silloinkaan hieno paikka olisi, vaikka mustasukkaisuutta ei sitten ehkä olisikaan olemassa.
Sairaalloinen mustasukkaisuus on asia erikseen, mutta varmasti jokaiseen parisuhteeseen kuuluu välillä normaaleja mustasukkaisuuden tunteita. Olen tajunnut, että se ei ole häpeällistä ja tunnetta ei tarvitse piilottaa tai naamioida. Vaistomainen reaktiohan on piilottaa koko nolo tunne. Mutta se nyt ei ainakaan auta mitään. Se vain lisää epäluottamusta puolin ja toisin.
Jos mustasukkaisuus iskee, juuri silloin on tärkeintä puhua niistä aidoista tunteista mustankipeyden takana. Juuri silloin on tärkeää miettiä yhdessä onko molempien tarpeet saaneet täyttyä vai ovatko ne jääneet liian vähäiselle huomiolle kaikkien muiden asioiden takia? Olemmeko muistaneet pitää läheisyyttä ja keskusteluyhteyttä yllä? Olemmeko avoimia? Ovatko jotkin asiat tabuja? Pystymmekö puhumaan kaikista tunteistamme, peloista ja huolistakin?
Varmasti mustasukkaisuuteen on joskus syytä, mutta uskon, että aina siihen ei sinällään ole isompaa syytä. Se kertoo, että nyt on aika kuunnella toinen toista. Keskustella siitä, missä mennään, mitä ajattelet? Ripustautuminen ei auta mitään. Toista ei voi sitoa. Mutta toinen toisensa voi oppia tuntemaan hyvin. Voi luottaa toiseen ja antaa toiselle tilaa, mutta samalla myös tuoda omat tarpeensa ja haavoittuvaisuutensa julki toiselle. Kun rakastaa, ei halua tahallaan satuttaa toista. Jokainen meistä tarvitsee omaa tilaa ja aikaa. Kuitenkin yhtä lailla tarvitaan myös aikaa ja tilaa läheisyydelle parisuhteessa. Se meinaa aina joskus unohtua arjen tiimellyksessä.
Mustankipeyteen on lääke. Se on puhuminen. Sen avulla kipu ja musta saadaan pois ja tilalle saadaan läheisyys ja maailman kaikki värit. On siinä mustakin mukana, mutta vain yhtenä värinä kaikkien muiden värien joukossa. Ja kannattaa muistaa, että on erityisen hienoa, kun uskaltaa puhua mustastakin. Se on suurinta luottamusta. Ettei tarvitse piilottaa mitään väriä elämästään.
Tarpeet ovat olleet tapetilla blogissa ennenkin, mutta asia ei ole silti tullut valmiiksi omassa mielessä. Viime aikoina on tullut mietittyä, että onko oikeita ja vääriä tarpeita? Minun tarpeenihan kun varmasti ovat aitoja ja oikeita. Puolisoni tarpeet taas eivät ole niin tarpeellisia ja niitä voisi myös kehittää parempaan suuntaan.
On niin helppo arvostella omasta perspektiivistä puolison tarpeita vähempipätöisiksi tai muuten vaan erikoisiksi. Ei ihminen voi tarvita sitä, että istuu sohvalla ja tuijottaa kavereiden kanssa jalkapalloa. Ei ihminen voi tarvita sitä, että pulisee tuntikausia puhelimessa ystävien kanssa. Nämä ovat karrikoituja ja stereotyyppisiä esimerkkejä, mutta niiden kautta voi päästä pintaa syvemmälle. Kuka minä olen määrittämään sitä, mitä minun puolisoni tarvitsee voidakseen hyvin? Kuka minä olen määrittämään sitä, mitä hän tarvitsee minulta ja parisuhteelta?
Tarpeisiin tulee helposti jo ihan selkärangastakin sukupuolittuneita ohjeita. On asioita, joita naiset eivät tarvitse ja miehet tarvitsevat välttämättä ja päinvastoin. Miehen ei tarvitse itkeä. Naisen ei tarvitse saada omaa aikaa perheeltä. Taas karrikoituja esimerkkejä, mutta voi olla vaikeampi täyttää sellaista tarvetta, joka on ollut perinteisesti omalle sukupuolelle vieras tarve.
Olen vihdoin huomannut, että tarpeiden suhteen keskeisintä on avata korvat. Täytyy kuunnella puolisoa keskittyen. Jos en kysy puolisoltani, miltä hänestä tuntuu ja mitä hän tarvitsee, miksi ja miten, ollaan jo metsässä. Minun tarpeeni ja kokemusmaailmani tuskin avaa paljoakaan sitä, mitkä ovat puolisoni tarpeet ja miksi. Minun täytyy malttaa kuunnella ja haluta ymmärtää ja hyväksyä. Jotta tiedän, mitä puolisoni oikeasti tarvitsee ja voin antaa hänelle mahdollisuuden tarpeiden täyttymiseen.
Tarpeiden alueella liikutaan myös aralla maaperällä. Tarpeita ei aina edes osaa tai uskalla sanoittaa. Tuntuu helpommalta naamioida ne joksikin toiseksi tai olla tarvitsematta. Siksi voi olla tarpeen hetkeksi sulkea silmätkin ja vain kuunnella todella tarkkaan.
Tarpeiden suhteen kohtuus on asia, joka täytyy myös muistaa, mutta en usko, että niitä voi lähteä luokittelemaan paremmiksi ja huonommiksi. Ja varsinkaan lähteä siihen, että toista ei saa tarvita. Omankin mielen syvyyksistä on pitkään noussut se ajatus, että tarvitseminen tekee ihmisestä huonon. Toista ei saa tarvita, se on riippuvaisuutta. Kyllä sitä jokainen pärjää ihan omillaan. Parisuhteessakin.
Tarpeiden tunnistaminen, tunnustaminen ja täyttäminen on todellinen taitolaji. Siinä oja on lähellä, mutta tiellä voi pysyä, kun molemmat ohjaavat yhdessä. Vain yhden puolison tarpeiden perusteella reitti kulkee varmasti toisen tarpeiden ojassa. Vihdoin olen oppinut näkemään, että tarvitseminen on kaunista. Se on nöyryyttä, se on viisautta, se on herkkyyttä, se on rakkautta. Se on hieno mahdollisuus. Minä voin tehdä puolisoni onnellisemmaksi.
>Mä tarvin sua.
Avioliitossa kaksi jossain määrin toisilleen vastakkaista tärkeää asiaa on saada olla oma itsensä ja olla huomaavainen puolisoaan kohtaan. Seurustelun alkuvaiheessa huomaavaisuus kumppania kohtaan tulee lähes itsestään. On ehkä tahto miellyttää ja joka tapauksessa on mukava huomioida seurustelukumppania hyvin. Ja ei ehkä ole rohkeutta olla ihan oma itsensä, vaan sitä pitää esillä parhaita puoliaan ja peittelee vähän niitä ei niin hyviä.
Avioliittoon astuessa voi olla, että huomaavaisuus ja rohkeus olla oma itsensä asettuvat suhteellisen hyvin tasapainoon. On tutustunut toiseen jo sen verran, että uskaltaa olla oma itsensä hyvässä ja huonossa, mutta toisaalta huomaavaisuus puolisoa kohtaan on usein vielä hyvin luontevaa. Avioliiton jatkuessa on vaarana, että huomaavaisuus jää jalkoihin.
Näen avioliitossa pitemmän aikavälin haasteena sen, miten voisi olla oma itsensä ja huomaavainen tasapainoisesti. Hyvät puolet näkyvät herkimmin vähän vieraammille ihmisille ja huonot puolet näkyvät herkimmin juuri läheisimmälle ihmiselle, jonka seurassa uskaltaa olla oma itsensä. Huonot puolet voivat tarkoittaa esim. pitkävihaisuutta, pilkun viilaamista, laiskuutta, heikkoa stressinsietokykyä, oikeassa olemisen tarvetta, turhamaisuutta, kontrollointia, äkkipikaisuutta ja monenmoista muuta. Haastavia piirteitä, joita meistä tavallisista puolisoista löytyy. Ja piirteitä jotka eivät usein näy niin paljon suhteen alkuvaiheessa, vaan vasta sitten, kun oikeasti uskaltaa olla oma itsensä.
Puolison hyvät puolet eivät niin helposti aiheuta ongelmaa suhteessa, vaan ne vaan ottaa ihan mieluusti vastaan. Toki nekin voivat joskus esimerkiksi ärsyttää. Mutta huonot puolet ovat erityisen haasteellisia silloin, jos niillä aletaan perustella ikävää käytöstä. “En voi käytökselleni mitään, koska tällainen minä vain olen”. Eihän sitä aina voi käytökselleen mitään, koska meissä jokaisessa on huonot puolemme, mutta se ei tarkoita, etteikö silloin olisi anteeksipyytämisen ja nöyrtymisen paikka. Ja varsinkaan ne eivät oikeuta meitä perustelemaan puolison huomioimisen puutetta. Huomioimisessa ei ole kyse omana itsenä olemisesta (eikä minusta itsestäni ylipäätään) vaan puolisostani.
Luulen, että on elintärkeää löytää tasapaino ehkä hieman vieraskorealtakin kuulostavan puolison huomioimisen ja omana itsenään olemisen luontevuuden ja rohkeuden suhteen. Jos avioliitossa ei ole tilaa olla oma itsensä, niin mitä ihmisestä jää jäljelle? Ei kukaan jaksa, eikä halua, pitää roolia päällä vuosikausia tai se vääristää oman elämän. Ja välillä saa toki olla väsynyt, kiukkuinen ja pahantuulinen. Toisaalta, jos huomaavaisuus puolisoa kohtaan katoaa, niin mitä avioliitosta sitten jää jäljelle? Jos ei jaksa, muista, huomaa tai ehdi huomioida puolison tarpeita ja toiveita, niin voiko avioliitto olla onnellinen? Avioliitossa jokaisen tulisi saada olla hyväksytty omana itsenään, mutta se ei silti tarkoita, että heikkoudet saa aina rehottaa vapaasti ja huomioimisen voi unohtaa romanttisena höpinänä.
Puolison huomioimisessa ei ole useinkaan mitään romanttista huomioijan näkökulmasta. Se on tahtoa tehdä asioita ja suorastaan töitä puolison ilahduttamiseksi, puolisosta huolehtimiseksi, puolison tarpeiden ymmärtämiseksi ja huomioimiseksi ja sen osoittamiseksi, että välittää ja rakastaa. Avioliitto on tasapainottelua omien tarpeiden ja puolison tarpeiden välillä. Se on tasapainon etsimistä omasta itsestään huolehtimisen ja rakastavan ja huomioivan epäitsekkyyden välillä. Mutta sen lopputulos voi toki olla romanttinen.
Nalkuttamisen synonyymeja ovat mm. naputtaminen ja urputtaminen. Ilmiötä voisi kuvailla näin. Nalkuttaessaan toinen puolisoista sanoo ikävällä äänensävyllä ja jälkikäteen puolisolleen asioista, jotka olisi hänen mielestä pitänyt hoitaa tai hoitaa eri tavalla. Tästä seuraa helposti ärtymys- ja puolustusreaktio. Ja siitä seuraa herkästi ilmiriita. Ja kokonaisuudessa asiat eivät etene mihinkään, vaan junnaavat paikoillaan.
Jos teillä ei nalkuteta, niin tämän tekstin lukemisen voi lopettaa tähän. Jos nalkutetaan, niin silloin tämän tekstin ajatuksia voi miettiä. Pohdin tekstissä aihetta asetelmana nainen nalkuttaa, mutta voi asetelma olla toisinkin päin. Tai molemmin päin. Ja kyllä. Naisena ymmärrän, miksi nainen nalkuttaa. Mutta ajattelen, että siitä pitäisi päästä eroon, koska se ei ole kenellekään hyväksi.
Luin aikoinaan kirjan Heikko vahva vaimo (Laura Doyle). Siinä oli muutamia realistisen pohdinnan arvoisia näkökulmia, vaikka ymmärrän, että kirja on feministeistä erikoinen. Kirjaa luettuani tajusin jotain nalkutuksesta. Sen, että nalkuttamisesta ei ole mitään hyötyä, eikä sille ole hyviä perusteluja. Asiat täytyy oppia hoitamaan jotenkin muuten sekä vaimon että miehen parhaaksi.
Mistä asioista esimerkiksi nalkutetaan? Siitä, että pyykit on laitettu väärin narulle tai viikattu väärin, että keittiötä ei ole siivottu niin kuin pitäisi, että lapsille on puettu eri vaatteet kuin pitäisi tai jostain muusta, mikä ei ole mennyt niin kuin vaimo oli sen mielessään etukäteen miettinyt. Tästä päästäänkin odotuksiin.
Vaimolla on usein oletus, että miehen pitäisi toimia juuri niin kuin hän kodinhoidossa ja lastenhoidossa tai jossain muussa talouden hoitamiseen liittyvässä asiassa. Nainen ei usein sano odotuksiaan etukäteen ääneen, vaan vasta jälkikäteen, kun huomaa, että mies ei ole toiminut niin kuin vaimo olisi itse tilanteessa toiminut ja mielessään olettanut myös miehensä toimivan. Ja jälkikäteen asiasta sanomalla ei kumpikaan voita mitään. Kyse on siis myös kommunikaatiosta. Miten ja milloin asiat kommunikoidaan.
Asioista täytyy oppia sanomaan ja keskustelemaan etukäteen, jos haluaa päästä eroon nalkutuksesta. Jos naiselle on tärkeää, että joku asia hoidetaan hänen ajattelemansa aikataulun mukaan tai “hänen tyylillään”, niin asiasta täytyy keskustella etukäteen. Usein asiat voi hoitaa monella eri tyylillä ja silti aivan riittävän hyvin. On tärkeää oppia arvostamaan kummankin tapoja hoitaa asiat. Ja on tärkeää kertoa etukäteen, jos toivoo toisen hoitavan jonkun tietyn asian, tiettyyn aikaan ja vieläpä tietyllä tavalla. Ja tälle toiveelle täytyy myös olla perustelut. Muunkinlaiset kuin että minä olen tottunut hoitamaan asian aina näin ja lapsuudenkodissakin asia hoidettiin aina niin.
On varmasti miehiä, jotka eivät hoida asioita, mutta uskon, että pääasiassa on miehiä, jotka eivät osaa lukea vaimonsa ajatuksia. Mitä vaimo olisi halunnut miehen tekevän, milloin ja miten. Jos vaimo etukäteen kertoo, millaisten asioiden hoitaminen hänellä on mielessä vaikkapa tulevalle viikonlopulle ja jaetaan etukäteen vastuuta asioista, niin kyllä asiat yleensä hoituvat. Mutta jos asioista ei puhuta, mies on yleensä ajatellut asioiden tapahtuvan eri aikataulussa, eri tavalla ja eri tärkeysjärjestyksessä kuin vaimo. Naisen ja miehen silmälaseilla asiat eivät välttämättä ole lainkaan samassa kiireysjärjestyksessä.
Minusta tuntuu, että usein nalkuttamista esiintyy erityisesti silloin, kun nainen väsyttää itsensä yrittämällä uhrautua kaikkien puolesta ja yrittämällä tehdä kaiken itse. Ja väsyneenä vaimo on sitten kipakka sanomaan kaikesta, mikä ärsyttää. Silloin on aika katsoa peiliin. Jotta jaksaa huolehtia kodista ja muista, täytyy myös pitää huolta itsestään. Vaimo tarvitsee ja ansaitsee joka elämäntilanteessa omaa aikaa, lepoa ja mukavia hetkiä. Kun on saanut vähän hengähdystaukoa arjesta, on voimia olla nalkuttamatta ja keskustella asioista asiallisesti. Jälkikäteen ei kannata sanoa mistään toistuvasta arkiongelmasta. Nalkuttaminen ei enää muuta mitään muuta kuin molempien asennetta asian suhteen negatiivisemmaksi.
Vaimon täytyy osata luopua ainakin välillä hyvästäkin kontrollistaan kotiin, arkeen ja perheeseen. Ja ottaa aikaa itselleen. Uskon, että vaikkapa pienten lasten perheessä, jos vaimo sanoo, että tarvitsen lepoa ja vapaaillan, niin mies sen aina ilomielin antaa. Vaimon hyvinvointi on tärkeää. Mutta miehille ei ole aina luontevaa osata ajatella toisen puolesta, milloin vaimo tarvitsisi lepoa. Ja toisinaan, kun mies tarjoaa lepohetkeä, niin vaimo ei osaa sitä ottaa vastaan. On opittava pitämään itse huolta oman ajan tarpeistaan, sanoa ne ääneen ja myös ottamaan vastaan apua ja lepotarjouksia. On opittava antamaan ja ottamaan itselleen niin paljon lepoa ja mukavia hetkiä, että jaksaa olla nalkuttamatta ja hoitaa asiat asiallisesti. Sillä tavalla hoidettuna asiat sujuvat paremmin ja ilman, että kummallakaan menee turhaan hermot.
Ajattelen, että nalkuttaminen ei ole reilua. Asioista, jotka eivät suju, pitää kyllä keskustella. Se on kummankin yhteinen asia. Mutta ei niin, että niistä sanotaan ikävällä äänensävyllä jälkeenpäin. Vaan niin, että jos on joku arkea hankaava ongelma, niin siitä keskustellaan virkeässä mielentilassa etukäteen ja sovitaan yhdessä, mitä asian kanssa tehdään. Väsyneenä olisi hyvä oppia jättämään keskustelut virkeämpään ajankohtaan. Ja vielä parempi olisi se, että oppisi etukäteen ja myös yhdessä huolehtimaan siitä, ettei kumpikaan väsy liikaa, että ei olisi edes tarvetta alkaa nalkuttaa.
Itselleen ja toiselle saa kuitenkin olla armollinen. Aina ei kaikki mene niin kuin oppikirjasta. Silloin voi pyytää anteeksi ja hyväksyä sen, että aina ei kaikki onnistu niin hyvin. Tärkeintä on jaksaa yrittää.
- 1
- 2