Tarpeet

Kun näkee vaivaa jonkun asian eteen, se tekee siitä arvokkaan ja kun arvostaa jotain, haluaa nähdä sen eteen vaivaa. Vaivaton elämä kuulostaa teoriassa kivalta. Käytännössä se varmaan harvoin sitä on. En pidä terveenä itsensä kokonaan unohtavaa antamista, mutta halua nähdä vaivaa arvostan kovasti.

Miten halu nähdä vaivaa -arvoa toteutetaan avioliitossa? Avioliiton yksi ydinasiaa on se, että molempien puolisoiden, usein hyvin erilaiset, tarpeet täyttyvät. Silloin molempien on hyvä olla. Kun perheessä on lapsia, myös lasten tarpeet tulevat olennaisiksi perheen hyvinvoinnin kannalta. Halu nähdä vaivaa pukeutuukin hyvin moniin asuihin.

Vaivannäkö voi olla kuuntelemista tai puhumista, kärsivällisyyttä tai toimintaa, ruoanlaittamista tai töissä käymistä, opiskelua tai muuta aherrusta, halaamista tai hieromista, meikkaamista tai lenkkeilyä, arvostamista tai luottamista, rajojen asettamista tai venymistä, pysähtymistä tai juoksemista. Halussa nähdä vaivaa on kuitenkin olennaista se, että halu nähdä vaivaa näkee toisen. Se ei kietoudu itseen, vaan kurottaa toista ja toisen tarpeita kohti.

Itselleen ei voi antaa mitään niin ihanaa kuin mitä toinen ihminen voi antaa. Siksi parisuhteessa molempien halu nähdä vaivaa toisiaan kohtaa tuottaa hyvää hedelmää. Ilo siitä, että antaa hyvää toiselle ja saa tarvitsemaan hyvää toiselta, on suuri voimanlähde. 

Saamiseen ja antamiseen voi liittyä myös kipuja ja vaikeuksia. Vaivannäkö voi luonnollisesti tuntua vaivalloiselta ja usein tuntuukin. Vaivannäön vastaanottaminen voi myös tuntua vaikealta. Olennaista minusta molemmissa on lämpö. Lämmöllä annettu ja lämmöllä vastaanotettu tuottaa parasta hedelmää.

En usko avioliitossa minkäänlaiseen pihtaamiseen. Meissä jokaisessa on runsautta, jonka vain me itse voimme avata toisillemme. Siispä sydämellinen vaivannäkö sanojen, tekojen, avoimuuden, anteliaisuuden, lämmön ja rakkauden saralla kantaa arvoa niin itselle kuin toiselle. Halu nähdä vaivaa on matkaamista toista kohti ja myös takaisin.

Mietin edelleen aikuis(uus)kasvatuskeinoja. Meidän perhe -lehden heinäkuun 2014 numerossa oli mielenkiintoinen artikkeli kasvatuskeinoista (Piiskasta pelikieltoon, Anna Tommola). Siinä oli kaksi ajatusta, joita jäin paljon pohtimaan.

Ensimmäinen ajatus oli, että vallankäytön kasvatuksessa on tärkeää olla avointa. Muuten vaihtoehdot ovat sellaisia, joissa vallankäyttö jää piiloon, kuten syyllistäminen ja manipulointi. Toinen viisas ajatus oli, että haluamisessa ei ole mitään häpeällistä tai väärää. Lapsen toiveet eivät ole huonoja tai vääriä. Se, mistä lapsi haaveilee, voi olla jotain, mitä ei voi nyt saada tai vaikka kannata ostaa. Mutta itse toive ei ole vääränlainen.

Uskon, että samat teemat ovat tärkeä asia myös aikuiskasvatuksessa. Tarpeita on tullut pohdittua paljon aikaisemmin, mutta toiveita, haluja ja haaveita vähemmän. Tällaiselle huonosta itsetunnosta jo vähän vahvemmaksi rakentuneelle ajatus siitä, että omat toiveet, haaveet ja halut eivät ole vääränlaisia, on timanttia. Vaikkeivat toiveet olisikaan aina ainakaan juuri nyt toteuttamiskelpoisia, niissä ei ole mitään hävettävää. Omia haaveita ja haluja saa aikuinenkin pitää kauniina. Ne eivät ole tyhmiä, eikä “ei kai kukaan nyt tuollaista halua” -asioita. Avioliitossa toisen ja omien toiveiden ja haaveiden kunnioittaminen on aikuiskasvatusta.

Entä sitten vallankäyttö parisuhteessa? Niin kuin lastenkasvatuksessakin, omia toiveitaan ei ole oikein täyttää parisuhteessa syyllistämisen tai manipuloinnin avulla. Ne ovat suhteelle haitallista piilotettua vallankäyttöä, joihin on tavattoman helppo sortua. Toiveiden ja tarpeiden avoin ja suora esilletuominen on tärkeää. Vallankäyttöä on myös toisen tarpeiden ja toiveiden mitätöiminen tai huomiotta jättäminen.

Avioliiton aikuisuuskasvatuksessa opettelen sanomaan suoraan ja rehellisesti ääneen, mistä haaveilen, mitä tarvitsen ja toivon. Ja rohkaisen siihen kumppaniani. Suhtaudun kunnioituksella ja rakkaudella puolisoni unelmiin, toiveisiin ja tarpeisiin. Mutta myös yhtä lailla suhtaudun arvostaen ja rakkaudella omiin unelmiini, toiveisiini ja tarpeisiini. Näissä teemoissa olen ainakin itse ollut hyvinkin rikkinäinen. Mutta saan kasvaa kohti aikuisuutta puolisoni kanssa.

Kun lähdetään ratkomaan jotain isoa haastavaa kysymystä avioliitossa, on hyvä tietää, että on lähdössä pitkälle tielle. Ja on viisasta valmistautua siihen fiilikseen, että välillä saattaa tuntua, että mikään ei muutu tai että mitään ei edes ole mahdollista muuttaa. Muutokset isojen ja haasteellisten kysymysten suhteen avioliitossa ovat hitaita tai jopa tosi hitaita.

Ajattelen, että on lohdullista, että alttarilla olen vastannut “Tahdon”, kysymykseen “Tahdotko rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?”. Viikossa ei siis todennäköisesti tarvitse tulla valmiiksi, vaan aikaa kasvulle eri kysymysten kanssa on vuosia ja ehkäpä vuosikymmeniäkin. Se on mahtavaa ja turvallista. On aikaa kypsyä ja rakentua yhdessä.

Muutoksiin suostuminen vie aikaa. On hidasta muuttaa omia toimintatapojaan ja hidasta oppia, että toista ei voi muuttaa. Muutoksen tulisi lähteä jokaisesta itsestään. Mutta jos pystyn tulemaan vähän matkaa puolisoani vastaan, on mahdollista, että hänkin pystyy tulemaan vähän matkaa minua vastaan. Muutosta ei toki voi tehdä kokonaan yksin, mutta uskon, että sitä voi aloitella yksin ja saada toisenkin mukaan. Usein sorrumme yrittämään muuttaa puolisoamme, emmekä itseämme. Mutta tärkeää olisi oppia, että minun tehtävä on aloittaa itsestäni.

Muutoksia ei ole helppo nähdä tässä hetkessä, vaan selvästi ne näkee usein vasta vähän ajan päästä. Jos ollaan yhdessä työstetty jotain haasteellista kysymystä muutamia vuosia, siinä ajassa voi jo nähdä muutoksia tapahtuneen. Voi olla, että koko kysymys on ratkaistu pois päiväjärjestyksestä ja sille voi jopa hellästi nauraa. Tai voi ainakin huomata, että mehän ollaan löydetty tähän asiaan kompromisseja. Olemme kumpikin kehittyneet asian suhteen. Olemme pystyneet pienin askelin muuttamaan suhtautumistamme asiaan ja toimintatapojamme.

Kehitys ei synny itsestään, vaikka toki joskus aika itsessäänkin voi auttaa. Asioista täytyy puhua kerta toisen jälkeen. Ilman keskustelua asiat eivät etene, väärinkäsitykset jäävät selvittämättä ja syvempi ymmärrys puolin ja toisin syntymättä. Asiat voivat silloin jäädä junnaamaan paikoilleen ja siihen pisteeseen, että mikään ei oikeasti muutu.

Mutta keskustelemalla asiasta vaikkapa kerran kuukaudessa ajatukset saavat kasvaa ja edetä. Tässä kuuntelu nousee isoon asemaan. On todella tärkeää, että vaikka kyse olisi tunteita herättävästä asiasta, niin pystyy kuulemaan, mitä toinen sanoo. Joskus on jopa hyvä päättää, että nyt toinen vain kuuntelee ja toinen pelkästään puhuu ja ei edes yritetä suoraan dialogia. Että varmasti kuulisimme, emmekä vain keskittyisi ajamaan omia asioitamme.

Jos esimerkiksi mietitään muutosta parisuhteessa kummankin tarpeiden huomioimisessa. Niin se ei varmasti ratkaise kokonaan ongelmaa, että kerran istutaan alas ja puhutaan tarpeista ja sen jälkeen huomioimme loppuelämämme toisemme tarpeet täydellisesti. Sellainen on satua. Todellisuudessa keskustelun jälkeen varmasti kokeillaan asiaa käytännössä ja todennäköisesti osittain epäonnistutaan. Hieman edistystä on ehkä syntynyt, mutta mahdollisesti lisäksi on tullut uusia väärinkäsityksiä. Keskusteluun täytyy siis palata monen monta kertaa. Ja siitä huolimatta tuskin koskaan opimme ymmärtämään täysin toisen tarpeita.

Ajan kuluessa, jos kumpikin yrittää parhaansa, voi kuitenkin huomata, että olemme oppineet huomioimaan paremmin toinen toisemme tarpeita. Ja silloin yleensä, kun toinen kertoo jostain tarpeestaan, se kuulostaa ainakin jo vähän tutulta. Emme voi kerralla sisäistää kaikkea, mitä toinen kertoo, mutta pikku hiljaa voimme, kun palaamme useita kertoja asiaan. Ja vaikka vihdoin oppisimme erinomaisesti huomioimaan toisen tarpeen, ei keskustelua voi lopettaa, sillä toisen ajatukset voivat ajan myötä muuttua. Tarpeesta, jonka olemme oppineet huomioimaan, tuleekin ehkä vähemmän tärkeä ja jostain toisesta tärkeämpi. Ilman keskustelua emme tiedä toisen ajatusten muuttuneen.

Uskon, että useimmilla olisi tahtoa muuttaa avioliittoa hiertäviä kysymyksiä. Koska tahdomme parasta sekä puolisollemme että itsellemme. Keinoja vain on joskus vaikeaa löytää. Uskon, että paras ja toimivin keino on ongelmien tiedostaminen ja niistä puhuminen. Ja sen jälkeen yrittäminen, erehtyminen ja keskusteleminen vuorotellen. Ajan kanssa erehtymiset vähenevät ja yrittäminen palkitaan. Prosessi on pitkä ja usein vaikea, mutta palkitseva. Opimme ymmärtämään paremmin toisiamme ja saamme hankalia asioita käsiteltyä. Saamme kasvaa yhdessä.