Tunteet

Hei, sinä ihana vihainen nainen. Olen iloinen, että olet vihainen. Olet yrittänyt tukahduttaa ikäviä tunteitasi. Anna tunteiden tulla ulos. Siinä ei ole mitään hävettävää. Nainen saa olla vihainen, kun tarvetta on. Nainen saa puolustaa rakkaitaan ja itseään, olla väsynyt, suuttunut ja myös hankala. Silloin on aika maailman joustaa ja olla ystävällinen sinulle. Ylpeä sinusta, joka uskallat olla vihainen.

Olet aiheesta vihainen, rakas nainen. Kukaan ei ole turhaan vihainen, et sinäkään. Jotta voit kasvaa uutta kohti, vanhat täytyy kohdata ja käsitellä. Älä pelkää turhaan, nainen. Vihasi mahtuu hyvin maailmaan. Lempeyttäsi ja rakkauttasi se ei poissulje. Olet ihana nainen vihaisenakin.

Muista, naisen tie on erilainen kuin miehen. Sinun ei tarvitse verrata tietäsi miesten teihin. Et ole huonompi kuin mies, kun toimit toisin tai kun suutut erilaisista asioista. Vastuusi äitinä on erilainen kuin isän tie. Tiesi vaimona on erilainen kuin miehesi tie. Vihasi on yhtä arvokasta kuin muidenkin viha, ei vähäpätöistä tai turhaa.

Miten vahva ja ahkera äiti olet ollut. Yöllä neljältä vaihdoit lakanat, kun lapsen sänky oli kastunut. Kaikki päivän työt jaksoit silti. Hoidit, muistit, kannoit ja annoit. Mitään arvostasi tai työstäsi ei vie pois se, että olet nyt vihainen. Sinä et määrity vihasi kautta, sinulla on oikeus olla vihainen.

Rakas vihainen nainen. Minä kuuntelen sinua, haluan ymmärtää sinua ja kohdata sinut. Haluan antaa tilaa sinulle ja tunteillesi. Saat olla ihminen, aito oma itsesi. Kiltiksi en sinua latista, näen sinut rohkeana ja vahvana pelkoinesikin. Minä olen empaattinen sinua kohtaan ja välitän sinusta paljon.

Kun vaikea päivä koittaa ja syyllisyys ja häpeä nostavat päätään, lue tämä ja katso itseäsi hyvin lempein ja ymmärtäväisin silmin.

Luin talvella kirjan “Kaikki anteeksi” (Laura Manninen), joka kertoo parisuhdeväkivallasta. Kirjoittajan omakohtaisten kokemusten pohjalta kirjoitetussa tarinassa väkivalta ujuttautuu salakavalasti ns. tavallisen naisen parisuhteeseen. Parisuhdeväkivaltaa en ole kokenut, mutta vihan viive -ilmiö on tullut myös omassa elämässä tutuksi. Olen jäänyt miettimään, että omat rajat eivät löydy helpolla: myrsky ei aina nousekaan heti.

Pienehkön rajojen ylittämisen tai rikkomisen jälkeen sitä usein selittää tilanteen itselleen: “On ymmärrettävää, että toinen toimi, kuten toimi. Ei tämä niin iso juttu ollut.” Vihan tunne herää usein vasta viiveellä esimerkiksi silloin rajoja on rikottu useamman kerran, joku uusi tilanne laukaisee vanhemmat muistot, vihalle on tilaa tai voimavarat venyä vähenevät. Myös myötäinnon puute voi herättää ajan myötä pettymystä ja katkeruutta siinä missä myötätunnon puutekin. Kaikkinensa vihan nouseminen voi viedä vuosiakin aikaa. Myötätunto itseä kohtaan ja omien rajojen suojelunhalu voi tulla esiin hitaasti, koska sen rinnalla kulkee sinällään normaali ja hyvä halu ymmärtää toista. 

Monesti on hyvä ajatella, että kuppi on puoliksi täysi. Mutta jos aina näkee vain asian positiiviset puolet, ärtymystä voi alkaa kertyä. Meidän parisuhteessa vihan viive on näyttäytynyt niin, että vuosia ajattelin, että meillä on ihan hyvä avioliitto, ei tässä ole syytä valittaa. Se oli osaltaan totta. Kupin toinen puoli taas yhtä aikaa oli, että jäin tai jättäydyin lasten syntymän myötä liian yksin, parisuhde etääntyi, tarpeita jäi täyttymättä ja monenlaista käsittelemätöntä oli kertynyt. Myös tämä puoli oli totta.

Pitkään tilanne oli okei, kunnes ajan myötä liian monta selvittämätöntä ja ikävää asiaa oli kertynyt. Mieleen alkoi nousta tilanteita menneisyydestä, joista olisi ollut varmasti hyvä suuttua heti, mutta joissa aikanaan venytti rajojaan, koska se tuntui tarkoituksenmukaiselta ja rakkaudelliselta. Viha tarvitsee rohkeutta ja tilaa, ennen kuin se tulee ulos. Vasta kun pato oli täysi, viha raivasi tiensä.

Vihaisuus itsessä on vaikea hyväksyä ja sen tunteminen on vaikeaa. Voi tuntua väärältä olla vihainen ja voi tuntua, että pitäisi ymmärtää olla riittävän tyytyväinen hyviin asioihiin. Viha on kuitenkin hyvä tunne. Se asettaa terveet rajat ja tarjoaa ajan myötä mahdollisuuden parempaan uuteen. Viha on aina riski ihmissuhteelle, mutta muutosvoimana usein välttämätön.

Viha ei laannu tukahduttamalla. Jos viha kielletään, se ei sammu, vaan paisuu tai koteloituu. Vihaan parasta lääkettä on ymmärrys, empatia ja hyväksyntä. Pitkältä ajalta kertynyt viha tarvitsee usein monta käsittelykierrosta. Mutta kun on sallittua tuntea vihaa ja parhaimmillaan tulee ymmärretyksi, viha alkaa sulaa ja lientyä. 

Iloitsen näistä viime vuosista parisuhteessamme, kun viiveellä noussut viha on saanut sulaa syvemmäksi rakkaudeksi. Samalla se on saanut sulaa myös viisaudeksi. Yhdessä koetun myötä on oppinut välttämään joitain karikkoja. Arki on parempaa kuin aiemmin ja vihaa on helpompi ilmaista turvallisemmin ja nopeammin kerryttämättä sitä turhaan. Eläköön rakkaus, mutta tervetuloa aina tarpeen tullen myös viha!

Kuluneet viikot ovat varmasti olleet useimmille raskaita. Olen miettinyt, mikä viime ajoista on tehnyt itselle raskaan. Tulin siihen tulokseen, että mukana on paljon tunnollisen tuskaa ja väsymystä.

Elämme koronavirus- eli monien kannalta kotona pysyttelemisen aikaa. Ehdimme asua noin kuukauden uudessa kodissamme, kunnes korona laittoi kotiin ensin mieheni etätöihin ja päivän parin sisään myös päiväkoti-ikäisen pienimmän ja kaksi koululaista. Minä jatkoin vielä viikon lähitöissä kunnes jäin myös etätöihin.

Meillä on asiat sinällään hyvin. Tilaa on nyt ihan riittävästi jokaisen videopalavereille ja uudenlaiselle arjelle. Ruokaa riittää ja irtisanomisten uhkaa ei ole ollut. Saamme olla perheenä yhdessä. 

Kuitenkin on tosi raskasta. Tuntuu myös turhalta valittamiselta, että tuntuu raskaalta. Silti haluan kuvata, miltä tämä tuntuu sekä omien ajatusteni selkeyttämiseksi että ymmärrykseksi näistä poikkeusoloista.

Haluan tehdä asiat hyvin. Olen perfektionistinen, vaativa, syyllistyvä ja tunnollinen. Haluaisin olla hyvä äiti, puoliso, työntekijä jne. Korona-arkeen päädyin valmistautumattomana, valmiiksi väsyneenä muutosta ja monin tavoin haastavasta alkuvuodesta. Voimia ei ollut jemmassa.

Kun koko perhe tekee töitä, hoitaa kouluhommiaan, on päiväkodissa, harrastaa, nauttii kaikki ateriansa, pitää siisteyttä yllä jne. saman katon alla, mitään ei voi hoitaa kunnolla. Se on tunnolliselle jatkuva piikki lihassa. Eikä siihen auta, laske rimaa -toivotus. Olen koko aikuisen elämäni harjoitellut riman laskemista ja muutaman millin ja välillä jopa sentin olen sitä saanut hilattua alaspäin. Mutta kyllä se vaan on tällaisella luonteella tosi vaikeaa ja sitten syyllisyys iskee siitäkin, kun ei edes rimaa osaa laskea.

Vaikeinta tässä ajassa on ollut, että ei ehdi olla alkuunkaan sellainen äiti kuin haluaisi. Toki siihen ei ole koskaan pystynyt, mutta nyt haave jää entistä kaukaisemmaksi ja se tuntuu entistä raastavammalta. Olen miettinyt dilemmaa, että nyt on lasten kanssa enemmän kuin ikinä normaalissa arjessa, mutta läsnäoloaika tuntuu silti aivan vajavaiselta. On vaikea ja välillä mahdotonta jaksaa neuvoa hermostumatta tehtävissään jumittavaa koululaista, kun ajatus katkeaa kymmenettä kertaa omien töiden suhteen. Ja vastaavia tilanteita nyt riittää koko ajan.

Parisuhteen hoitaminen on aina ollut itselle tosi tärkeä juttu. Siitä saan voimia ja siinä koen, että aika on tosi arvokasta, jopa pyhää. Tällä hetkellä parisuhdeaikaa on minimaalisen vähän, vaikka pyöritään samojen seinien keskellä puolison kanssa päivät. Kahdenkeskinen parisuhdeaika on nyt suoraan pois omilta lapsilta ja tuntuu väärältä ottaa sitä. Minulle parisuhdeajassa parasta on, että puolisoni levollisuus saa minut lepäämään ja yhdessä oleminen antaa voimia. Se on tuplavoitto. Sitä kyllä nyt niin kovasti tarvitsisin, mutta yritän nähdä poikkeusajan yli. Luotan, että parisuhde kantaa tämänkin ajan yli.

Sitten on työt. Saan voimia siitä, että hoidan työni hyvin. Se on palkitsevaa ja hauskaa. Nyt töiden tekeminen on suoraan pois omilta lapsilta, kun koulua ja päiväkotia ei ole, jonne lapset voisi hyvillä mielin lähettää. Se herättää ristiriitaisia tunteita. Lisäksi kun suunnittelen opetusta, koko ajan mietin, että lähetän opetusta koteihin, joissa ollaan luultavasti ihan yhtä väsyneitä tähän tilanteeseen kuin meilläkin. En halua antaa epäselviä ohjeita uuvuttamaan muita vanhempia. Rimani on taas korkealla, mutta toivon, että etenkin tehtäväni eskarilaisille voisivat tuoda hieman hengähdystaukoa heidän vanhemmilleen ja samalla kehittävää puuhaa lapsille. Toivon myös, että ne voisivat antaa syyn naurahtaa tai hymyillä hassuttelulle niin vanhemmalle kuin lapsellekin, joka tehtävänantoa tutkii, koska lämpöä, naurua ja solidaarisuutta me jokainen tässä hetkessä varmasti kaipaamme jaksaaksemme. Onko taas liikaa vaativuutta haluta yrittää välittää opetuksen lisäksi muitakin yhteistä inhimillisyyttä kantavia viestejä koteihin? Ehkä on, mutta en halua laskea rimaa sen suhteen.

Valmisruokaan, liikunnan vähyyteen, ruutuaikaan, oman ajan puutteeseen, läheisten ikävään tms. en edes jaksa mennä. First world problems, voisi tähänkin heti todeta. Mutta silti haluan sanoa ääneen, että tuntuu vaikealta ja raskaalta, että haluaisi tehdä asiat hyvin, mutta ei ehdi ja jaksa tehdä asioita hyvin. Elämme jopa sota-aikaan verrattavia olosuhteita yhteiskunnassa, mutta koska kotiarjessa poikkeustila ei kuitenkaan suoraan näy, on tuskaista ja väsyttävää olla tunnollinen ihminen näinä aikoina. 

Haluan kuitenkin päättää tekstin valoisampiin tunnelmiin. Vaikka tuntuu mahdottomalta olla nyt riittävän hyvä äiti, puoliso, työntekijä ja kaikkea, niin valoa näihin päiviin tuo juurikin lapset, puoliso, oppilaat, työkaverit ja läheiset. R:ää osaamattoman kolmevuotiaamme lokkitähtitanssia olen katsonut puhelimesta monta kertaan jälkeenpäinkin, ulkoilureissut lasten kanssa ovat tuoneet iloa kaikille, lasten ideat, hauskat jutut ja valoisuus kantavat väsynyttä äitiäkin. Halaus ja hetki loikoilua yhdessä puolison kanssa ovat harvoin tuntuneet näin hyvältä. Ihanien oppilaiden jutut ja työkavereiden kanssa jaettu vastuu ja lämpöinen huumori kantaa. Kaikki olennainen on hyvin ja olen siitä kiitollinen.

Kun olin nuori, halusin olla aurinkoinen ihminen. En halunnut tuntea vihaa mitään, enkä ketään kohtaan. Nykyään opettelen hyväksymään, että tunnen myös vihaa. Pohdin, mikä on vihan merkitys elämässä ja miten vihaa käsitellään ja sen kanssa eletään.

Mitä viha on ja mitä se kätkee taakseen? Viha on tunne, joka suojaa rajoja ja auttaa puolustamaan itseä ja toisia. Se voi kertoa, että tarpeeni on sivuutettu ja minua on tallottu. Jos läheistäni tai itseäni kohdellaan epäreilusti, se herättää vihaa. Väheksyminen, halveksiminen ja kylmyys nostavat vihaa. Petetyksi tuleminen ja tyhjät puheet herättävät vihaa. Toisten loukkaaminen, epäkohteliaisuus, epäempaattisuus ja välinpitämättömyys saavat myös vihan nousemaan. Viha voi olla pintaan nouseva tunne, mutta sen takaa voi myös löytyä pelkoa, surua, mustasukkaisuutta tai jotain muita tunteita.

Viha tuntuu pelottavalta, koska se on voimakas tunne. Se ei liity iloisiin asioihin, niihin, joita on hauska ajatella. Nuorena ajattelin, että haluan ajatella mukavia asioita: hyvä ihminen tuntee hyvää mieltä tuottavia tunteita ja tuottaa iloa maailmaan. Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Ilman vihan kohtaamis- ja käsittelytaitoja päätyy helposti ylikiltiksi heittopussiksi, jollaisesta ei ole paljoa iloa.

Olen saanut huomata, että kun uskaltaa tuntea vihaa, se saa tarttumaan asioihin. Se auttaa toimimaan rohkeasti. Muuttamaan asioita, jotka eivät ole kunnossa. Viha siitä, että tarpeeni eivät täyty ja en tule kuulluksi ja nähdyksi kunnolla, oli selkeä motivaattori alkaa työstää parisuhdetta paremmaksi. Viha siitä, että läheistäni kohdellaan väärin, antaa rohkeuden puolustaa häntä ja selvittää asioita.

Voi olla myös yhtä aikaa vihainen ja ymmärtää. Ymmärtää, miksi joku toimii esimerkiksi oman pahan olonsa takia niin, että se rikkoo rajojani. Mutta olla yhtä aikaa vihainen siitä, että se satuttaa ja ei ole oikein minua kohtaan. Viha tuo viestin, että tämä ei tunnu hyvältä ja reilulta. Sen jälkeen voi pohtia, mikä auttaisi tässä tilanteessa molempia osapuolia. Ylikävelemiseen tai “potkittavaksi” ei tarvitse kenenkään asettua. Toisaalta tärkeä on usein myös kuulla ja ymmärtää se viesti, miksi toinen toimii kuten toimii.

Etsin keinoja vihan käsittelyyn. Niistä tärkeimpänä pidän tunteen tunnistamista ja siitä puhumista. Kun myöntää ja ymmärtää, että on vihainen ja syyn sille, se on pohja vihan käsittelylle. Vihan käsittely puhumalla luotettavassa seurassa on tärkeä askel ja auttaa suhteuttamaan ja ymmärtämään vihaa. Vihan käsittely on prosessi. Viha ei katoa sillä, että päätän, etten sitä enää tunne. Silloin viha tukahtuu ja patoutuu. Jos on mahdollista, loukkaava, epäreilu, väheksyvä tms. asia ja tilanne kannattaa käsitellä asianomaisten kesken, kun on itse ensin rauhoittunut ja pystyy tunteensa minäviesteillä sanoittamaan. Silloin vihan käsittely voi onnistua luontevasti, viha hälventyä ja johtaa jopa parempaan yhteyteen.

Jos on kyvytön lopettamaan toimintaa, joka aiheuttaa itselle vihaa, vaikka loukkauksia tai sortoa, vihaa aiheuttavalta asialta on vaikea suojautua. Tällaisissa tilanteissa tärkeää on, että vihaa aiheuttavaan asiaan pystyisi kuitenkin jollain keinolla rakentamaan etäisyyttä. Kaikkia asioita ei voi muuttaa, mutta suojakerroksia täytyy rakentaa, etsiä turvapaikkoja ja reittejä ulos. Omasta jaksamisestaan on aina arvokasta huolehtia.

Vihaan voi jäädä jumiin ja se voi katkeroittaa. Irti päästäminen on pitkä tie sekin, mutta sitä tietä kannattaa sinnikkäästi kulkea. Katkeruuteen auttaa, kun sitäkään tunnetta ei pelkää, vaan uskaltaa puhua myös katkeruudesta. Käsitellä asioita, jotka menivät väärin, joita ei ole korjattu tai voitu enää jälkeenpäin korjata. Olla niistä myötätuntoinen itseään kohtaa, muttei jäädä säälimään itseään liikaa. Hyväksyä, että näin tilanne meni ja ei se oikein ollut. Mutta nähdä myös, että jos niihin ajatuksiin jää, ne vievät voimia ja upottavat syvemmälle.

Vihan tunteminen ei ole väärin. Se on yhtä arvokas, hyvä ja tärkeä tunne kuin muutkin tunteet. Siitä puhuminen minäviestein ja sen kanavoiminen toimintaan, joka tekee maailmasta ja avioliitosta paremman paikan, on viisautta. Viha on yksi tunne muiden joukossa. Sen seurassa ei kannata viettää koko päivää, mutta kun sitä tarvitaan, sen voi rohkeasti hyväksyä ja käyttää voimavarana.