Onnellinen avioliitto
  • Etusivu
  • Arkisto
  • Tietoja kirjoittajasta

Onnellinen avioliitto

  • Etusivu
  • Arkisto
  • Tietoja kirjoittajasta
Kategoria

Tunteet

Kipukohtia osa 2
SitoutuminenTunteet

Kipukohtia osa 2

Kirjoittajalta Tiia 02/11/2020

Pariterapiassa ja avioliittoleireillä olemme usein palanneet vuosien takaisiin asioihin. Monet parisuhteen kipeät kohdat ja koettelemukset liittyvät ensimmäisiin yhteisiin vuosiin. Ne samaiset vuodet ovat yhtäältä rakastumisen kultapölyn, mutta myös pelkojen peitossa.

Valitsitko sinä minut?

Tämä kysymys saa edelleen kipua aikaan, vaikka on nykyään melko hyvin parantunut haava. Meidän suhteemme alkoi monin tavoin eritahtisesti. Olimme ensin vuoden läheisiä ystäviä, minä syvästi rakastuneena, puolisoni ystäväpohjalta. Kun aloimme seurustella, olimme eri pisteissä kumpainenkin. Minä olin nuorempi ja seurustelin ensirakkauteni kanssa. Puolisolleni tilanne oli erilainen.

Olisin mennyt mielelläni naimisiin kutakuinkin samantien. Puolisoni tarvitsi omien elämänkokemustensa myötä paljon enemmän aikaa sitoutumisen pohtimiseen. Tämä eritahtisuus on täysin ymmärrettävää, mutta oli inhimillisesti kivulias kokemus. 

Valitsitko minut -kysymyksestä paraneminen on ollut pitkä prosessi. Monet kerrat olen ajatellut, että ehkä olin liian innokas, tyrkyllä, satuin vaan olemaan siinä, kelpasin suorituksillani, en itsenäni tai tulin vahingossa valituksi. Vasta, kun itsetuntoni on alkanut eheytyä ja parisuhteessamme tunneyhteyden luoma turvallisuus lujittua, olen oppinut luottamaan, että tulin valituksi ihan omana itsenäni. 

Ehkä tässä kaikessa on kyse parisuhteen huijarisyndroomasta? Ajattelin pitkään, että tilalleni olisi kuulunut joku parempi ja taitavampi, helpompi, mieleltään kevyempi ja vähemmän herkkä vaimo. Yritin suorituksilla ostaa itseäni hyvän vaimon paikalle, en luottanut, että olin siellä ihan lähtöoletuksena. 

Nykyään hetkittäin ja väsyneenä iskee epäilys, olenko riittävän hyvä sinulle. Mutta osaan jo luottaa vastaukseen: “Rakastan sinua. Olet minulle paras.”

02/11/2020 0 kommenttia
1 FacebookTwitterWhatsappEmail
Kipukohtia osa 1
Tunteet

Kipukohtia osa 1

Kirjoittajalta Tiia 01/11/2020

Olen viime aikoina miettinyt paljon kipupisteitä, joita elämä on aiheuttanut. Niitä ei ole ollut helppo miettiä ja niistä on vaikea kirjoittaa. Niistä on kuitenkin tärkeä kirjoittaa. Aloitan kirjoittamalla kipukohdasta oma perhe vs. maailma. 

Olin nuori, kun rakastuin puolisooni ja varsin nuori olin edelleen, kun saimme lapsia. Olin myös naiivi. Sekä puolison valinnan että perheellistymisen suhteen luotin, että ihmiset luottavat minuun. Olinhan elänyt vastuullisesti ja tunnollisesti lyhyen elämäni siihenkin asti. 

Ajattelin, että puolestani iloitaan, kun olen löytänyt ihanan miehen. Uskoin, että puolisoni puolesta ollaan onnellisia, kun hän on saanut minut rinnalleen. Ajattelin, että meihin luotetaan, että teemme hyviä valintoja yhdessä. Luotin, että lapsistamme ollaan haltioituneita ja heidän kanssaan halutaan viettää aikaa ja tukea samalla meidän parisuhdetta ja jaksamista. Uskoin, että vanhemmuuteemme luotetaan, vaikka saisimme erityislapsenkin.

Edellä esitetyt ajatukset on nykyperspektiivistä naiiveja ja myyttejä. Eihän maailma toimi näin. Epäilijöitä riittää, tuomitsijoita myös. Eivät iloiset asiat tuota aina iloa ympärilleen, vaan kateutta ja vihaakin. Jokaisella on oma elämänhistoriansa, kokemuksensa ja kipunsa ja he toimivat sieltä käsin. Empatiaa on ihmisillä eri verran. Eivät kaikki pidä lapsista tai ymmärrä lapsia. Eivät kaikki tunnista erityislasta, vaan näkevät tilanteet vanhemmuuden puutteena. Eivät kaikki neuvokaan elämänviisaudestaan ja -kokemuksestaan käsin, vaan aivan muista syistä.

Nyt tajuan, miten paljon vähemmällä olisin päässyt, jos olisin nähnyt elämää vähän enemmän ennen perheellistymistä. Olisin säästynyt pettymyksiltä ja katkeruudeltakin, jos lähtöodotukseni olisivat olleet erilaiset. Jos olisin valinnut pessimisti ei pety -linjan. Jos olisin ymmärtänyt laskea odotukseni matalalle maailmaa kohtaan ja nostaa valmiiksi suojaukseni tasoa. Sillä ei maailma toimi niin kuin nuorena ajattelin.

Olen tuntenut häpeää ja syyllisyyttä naiiviudestani. Miten saatoinkaan lähteä elämään noin korkein odotuksin? Avoimena, takki auki ja hehkuen elämänonnea. Olisi pitänyt ymmärtää varoa, laittaa onni visusti vakkaan ja huomata epäillä.

Nyt katselen maailmaa kolmen lapsen hemmetin ylpeänä äitinä ja rankkojen ja vaikeidenkin vuosien jälkeen puolisoni onnellisena vaimona. Jos jotain merkittävää olen elämässäni saanut aikaan, se on tämä perhe. Se on unelma, jota lähdin tavoittelemaan ja johon uskoin. Se unelma on saanut siunauksensa ja siitä olen kiitollinen joka päivä. Perheemme eteen on tehty valtavasti töitä, niin minä kuin puolisoni, ja moni muu myös, meitä matkan varrella tukenut.

Tunnen vaikeita tunteita niitä kohtaan, jotka epäilivät tai eivät luottaneet. Nuorena ajattelin, että kai minua onkin oikeus epäillä, olenhan nuori ja kokematon. Nyt se suututtaa. Ajattelen, että olisin ansainnut tulla luotetuksi ja tuetuksi. Ymmärretyksi myös matkan varrella, kun yritin ymmärtää maailmaa. Olin liian kiltti ja epävarma, kun en sanonut vastaan. Olin liian naiivi, kun olin avoin silloin, kun olisi ollut viisainta suojautua. 

Kuitenkin näen nyt myös, että vaikeudet kasvattavat. Ympärilleni on hioutunut timanttisia ihmisiä, jotka jakavat iloni perheestäni. He ymmärtävät kompasteluni ja väsymykseni tuomitsematta. He ovat tukenani ja heidän myötätuntoonsa ja -iloonsa voin luottaa. 

Kaikkia ei voi miellyttää, sen on elämä opettanut. Vaikka en ole aina osannut ja jaksanut, koen, että tärkeimpäni, lapset ja puolisoni, luottavat minuun. Sen luottamuksen arvoinen haluan yrittää olla nyt ja vasta.

01/11/2020 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Puhu minulle näin
KommunikaatioTunteet

Puhu minulle näin

Kirjoittajalta Tiia 10/10/2020

Tässä on seikkaperäiset ohjeet, miten kanssani kannattaa jutustella, rakkaimpani. Kommunikaatio, puhuminen, keskusteleminen, tuo taitolaji, jota jatkuvasti harjoittelemme, tarvitsee päivitettyjä, itsetuntemuksella maustettuja neuvoja. Olisi ollut hyvä antaa nämä ohjeet 15 vuotta sitten. Pahoittelen jälkitoimitusta!

A) Kun kerron, mitä ajattelen ja miltä minusta tuntuu, yritä löytää pointtini. Väsynyt? Iloinen? Innostunut? Kaipaa halia? Pettynyt? Kun löydämme pääpointin ja osoitat sen tulleen kuulluksi ja huomatuksi, kommunikaatio on löytänyt perille. Voit myös kysymyksin auttaa minua löytämään asian ytimeen. Usein itse asia on rivienväleissä: sitä joutuu hetken tai toisenkin kaivamaan. Mutkikas olentoko?

B) Kerro ja kertoile omia ajatuksiasi, tunteitasi ja kuulumisiasi vapaaehtoisesti ja avoimesti. Sen avulla löydän reitin luoksesi ja sinä luokseni. Anna aikaasi ja päästä lähellesi. 

C) Älä kuitenkaan varasta näyttämöä! Kun olen tosi väsynyt, vihainen, nälkäinen tai jotain muuta isoa, on aika himmata omat tunteet hetkeksi taemmas. Muuten koen, että viet tilani. Sen kerran, kun uskallan olla vihainen tai näyttää väsymykseni, en kaipaa vertailua. Haluan kuulla tunteistasi kyllä, mutta vasta kohta. Kun olen ensin tullut nähdyksi oman tunteeni kanssa.

Älä vedä tunteitani itseesi, 
mutta tuo enemmän itseäsi esille,
kun näyttämö on vapaa.

Rakastan kuunnella sinua ja tulla kuulluksi. Ilolla ihmettelen: kaiken tämän kommunikaatiokompuroinnin jälkeen olet edelleen siinä. Rakastan sinua!

10/10/2020 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Ihana vihainen nainen
Oma kasvuTunteet

Ihana vihainen nainen

Kirjoittajalta Tiia 31/08/2020

Hei, sinä ihana vihainen nainen. Olen iloinen, että olet vihainen. Olet yrittänyt tukahduttaa ikäviä tunteitasi. Anna tunteiden tulla ulos. Siinä ei ole mitään hävettävää. Nainen saa olla vihainen, kun tarvetta on. Nainen saa puolustaa rakkaitaan ja itseään, olla väsynyt, suuttunut ja myös hankala. Silloin on aika maailman joustaa ja olla ystävällinen sinulle. Ylpeä sinusta, joka uskallat olla vihainen.

Olet aiheesta vihainen, rakas nainen. Kukaan ei ole turhaan vihainen, et sinäkään. Jotta voit kasvaa uutta kohti, vanhat täytyy kohdata ja käsitellä. Älä pelkää turhaan, nainen. Vihasi mahtuu hyvin maailmaan. Lempeyttäsi ja rakkauttasi se ei poissulje. Olet ihana nainen vihaisenakin.

Muista, naisen tie on erilainen kuin miehen. Sinun ei tarvitse verrata tietäsi miesten teihin. Et ole huonompi kuin mies, kun toimit toisin tai kun suutut erilaisista asioista. Vastuusi äitinä on erilainen kuin isän tie. Tiesi vaimona on erilainen kuin miehesi tie. Vihasi on yhtä arvokasta kuin muidenkin viha, ei vähäpätöistä tai turhaa.

Miten vahva ja ahkera äiti olet ollut. Yöllä neljältä vaihdoit lakanat, kun lapsen sänky oli kastunut. Kaikki päivän työt jaksoit silti. Hoidit, muistit, kannoit ja annoit. Mitään arvostasi tai työstäsi ei vie pois se, että olet nyt vihainen. Sinä et määrity vihasi kautta, sinulla on oikeus olla vihainen.

Rakas vihainen nainen. Minä kuuntelen sinua, haluan ymmärtää sinua ja kohdata sinut. Haluan antaa tilaa sinulle ja tunteillesi. Saat olla ihminen, aito oma itsesi. Kiltiksi en sinua latista, näen sinut rohkeana ja vahvana pelkoinesikin. Minä olen empaattinen sinua kohtaan ja välitän sinusta paljon.

Kun vaikea päivä koittaa ja syyllisyys ja häpeä nostavat päätään, lue tämä ja katso itseäsi hyvin lempein ja ymmärtäväisin silmin.

31/08/2020 0 kommenttia
1 FacebookTwitterWhatsappEmail
Vihan viive
Oma kasvuTunteet

Vihan viive

Kirjoittajalta Tiia 02/07/2020

Luin talvella kirjan “Kaikki anteeksi” (Laura Manninen), joka kertoo parisuhdeväkivallasta. Kirjoittajan omakohtaisten kokemusten pohjalta kirjoitetussa tarinassa väkivalta ujuttautuu salakavalasti ns. tavallisen naisen parisuhteeseen. Parisuhdeväkivaltaa en ole kokenut, mutta vihan viive -ilmiö on tullut myös omassa elämässä tutuksi. Olen jäänyt miettimään, että omat rajat eivät löydy helpolla: myrsky ei aina nousekaan heti.

Pienehkön rajojen ylittämisen tai rikkomisen jälkeen sitä usein selittää tilanteen itselleen: “On ymmärrettävää, että toinen toimi, kuten toimi. Ei tämä niin iso juttu ollut.” Vihan tunne herää usein vasta viiveellä esimerkiksi silloin rajoja on rikottu useamman kerran, joku uusi tilanne laukaisee vanhemmat muistot, vihalle on tilaa tai voimavarat venyä vähenevät. Myös myötäinnon puute voi herättää ajan myötä pettymystä ja katkeruutta siinä missä myötätunnon puutekin. Kaikkinensa vihan nouseminen voi viedä vuosiakin aikaa. Myötätunto itseä kohtaan ja omien rajojen suojelunhalu voi tulla esiin hitaasti, koska sen rinnalla kulkee sinällään normaali ja hyvä halu ymmärtää toista. 

Monesti on hyvä ajatella, että kuppi on puoliksi täysi. Mutta jos aina näkee vain asian positiiviset puolet, ärtymystä voi alkaa kertyä. Meidän parisuhteessa vihan viive on näyttäytynyt niin, että vuosia ajattelin, että meillä on ihan hyvä avioliitto, ei tässä ole syytä valittaa. Se oli osaltaan totta. Kupin toinen puoli taas yhtä aikaa oli, että jäin tai jättäydyin lasten syntymän myötä liian yksin, parisuhde etääntyi, tarpeita jäi täyttymättä ja monenlaista käsittelemätöntä oli kertynyt. Myös tämä puoli oli totta.

Pitkään tilanne oli okei, kunnes ajan myötä liian monta selvittämätöntä ja ikävää asiaa oli kertynyt. Mieleen alkoi nousta tilanteita menneisyydestä, joista olisi ollut varmasti hyvä suuttua heti, mutta joissa aikanaan venytti rajojaan, koska se tuntui tarkoituksenmukaiselta ja rakkaudelliselta. Viha tarvitsee rohkeutta ja tilaa, ennen kuin se tulee ulos. Vasta kun pato oli täysi, viha raivasi tiensä.

Vihaisuus itsessä on vaikea hyväksyä ja sen tunteminen on vaikeaa. Voi tuntua väärältä olla vihainen ja voi tuntua, että pitäisi ymmärtää olla riittävän tyytyväinen hyviin asioihiin. Viha on kuitenkin hyvä tunne. Se asettaa terveet rajat ja tarjoaa ajan myötä mahdollisuuden parempaan uuteen. Viha on aina riski ihmissuhteelle, mutta muutosvoimana usein välttämätön.

Viha ei laannu tukahduttamalla. Jos viha kielletään, se ei sammu, vaan paisuu tai koteloituu. Vihaan parasta lääkettä on ymmärrys, empatia ja hyväksyntä. Pitkältä ajalta kertynyt viha tarvitsee usein monta käsittelykierrosta. Mutta kun on sallittua tuntea vihaa ja parhaimmillaan tulee ymmärretyksi, viha alkaa sulaa ja lientyä. 

Iloitsen näistä viime vuosista parisuhteessamme, kun viiveellä noussut viha on saanut sulaa syvemmäksi rakkaudeksi. Samalla se on saanut sulaa myös viisaudeksi. Yhdessä koetun myötä on oppinut välttämään joitain karikkoja. Arki on parempaa kuin aiemmin ja vihaa on helpompi ilmaista turvallisemmin ja nopeammin kerryttämättä sitä turhaan. Eläköön rakkaus, mutta tervetuloa aina tarpeen tullen myös viha!

02/07/2020 0 kommenttia
1 FacebookTwitterWhatsappEmail
Tunnollisen tuska
Oma kasvuTunteet

Tunnollisen tuska

Kirjoittajalta Tiia 13/04/2020

Kuluneet viikot ovat varmasti olleet useimmille raskaita. Olen miettinyt, mikä viime ajoista on tehnyt itselle raskaan. Tulin siihen tulokseen, että mukana on paljon tunnollisen tuskaa ja väsymystä.

Elämme koronavirus- eli monien kannalta kotona pysyttelemisen aikaa. Ehdimme asua noin kuukauden uudessa kodissamme, kunnes korona laittoi kotiin ensin mieheni etätöihin ja päivän parin sisään myös päiväkoti-ikäisen pienimmän ja kaksi koululaista. Minä jatkoin vielä viikon lähitöissä kunnes jäin myös etätöihin.

Meillä on asiat sinällään hyvin. Tilaa on nyt ihan riittävästi jokaisen videopalavereille ja uudenlaiselle arjelle. Ruokaa riittää ja irtisanomisten uhkaa ei ole ollut. Saamme olla perheenä yhdessä. 

Kuitenkin on tosi raskasta. Tuntuu myös turhalta valittamiselta, että tuntuu raskaalta. Silti haluan kuvata, miltä tämä tuntuu sekä omien ajatusteni selkeyttämiseksi että ymmärrykseksi näistä poikkeusoloista.

Haluan tehdä asiat hyvin. Olen perfektionistinen, vaativa, syyllistyvä ja tunnollinen. Haluaisin olla hyvä äiti, puoliso, työntekijä jne. Korona-arkeen päädyin valmistautumattomana, valmiiksi väsyneenä muutosta ja monin tavoin haastavasta alkuvuodesta. Voimia ei ollut jemmassa.

Kun koko perhe tekee töitä, hoitaa kouluhommiaan, on päiväkodissa, harrastaa, nauttii kaikki ateriansa, pitää siisteyttä yllä jne. saman katon alla, mitään ei voi hoitaa kunnolla. Se on tunnolliselle jatkuva piikki lihassa. Eikä siihen auta, laske rimaa -toivotus. Olen koko aikuisen elämäni harjoitellut riman laskemista ja muutaman millin ja välillä jopa sentin olen sitä saanut hilattua alaspäin. Mutta kyllä se vaan on tällaisella luonteella tosi vaikeaa ja sitten syyllisyys iskee siitäkin, kun ei edes rimaa osaa laskea.

Vaikeinta tässä ajassa on ollut, että ei ehdi olla alkuunkaan sellainen äiti kuin haluaisi. Toki siihen ei ole koskaan pystynyt, mutta nyt haave jää entistä kaukaisemmaksi ja se tuntuu entistä raastavammalta. Olen miettinyt dilemmaa, että nyt on lasten kanssa enemmän kuin ikinä normaalissa arjessa, mutta läsnäoloaika tuntuu silti aivan vajavaiselta. On vaikea ja välillä mahdotonta jaksaa neuvoa hermostumatta tehtävissään jumittavaa koululaista, kun ajatus katkeaa kymmenettä kertaa omien töiden suhteen. Ja vastaavia tilanteita nyt riittää koko ajan.

Parisuhteen hoitaminen on aina ollut itselle tosi tärkeä juttu. Siitä saan voimia ja siinä koen, että aika on tosi arvokasta, jopa pyhää. Tällä hetkellä parisuhdeaikaa on minimaalisen vähän, vaikka pyöritään samojen seinien keskellä puolison kanssa päivät. Kahdenkeskinen parisuhdeaika on nyt suoraan pois omilta lapsilta ja tuntuu väärältä ottaa sitä. Minulle parisuhdeajassa parasta on, että puolisoni levollisuus saa minut lepäämään ja yhdessä oleminen antaa voimia. Se on tuplavoitto. Sitä kyllä nyt niin kovasti tarvitsisin, mutta yritän nähdä poikkeusajan yli. Luotan, että parisuhde kantaa tämänkin ajan yli.

Sitten on työt. Saan voimia siitä, että hoidan työni hyvin. Se on palkitsevaa ja hauskaa. Nyt töiden tekeminen on suoraan pois omilta lapsilta, kun koulua ja päiväkotia ei ole, jonne lapset voisi hyvillä mielin lähettää. Se herättää ristiriitaisia tunteita. Lisäksi kun suunnittelen opetusta, koko ajan mietin, että lähetän opetusta koteihin, joissa ollaan luultavasti ihan yhtä väsyneitä tähän tilanteeseen kuin meilläkin. En halua antaa epäselviä ohjeita uuvuttamaan muita vanhempia. Rimani on taas korkealla, mutta toivon, että etenkin tehtäväni eskarilaisille voisivat tuoda hieman hengähdystaukoa heidän vanhemmilleen ja samalla kehittävää puuhaa lapsille. Toivon myös, että ne voisivat antaa syyn naurahtaa tai hymyillä hassuttelulle niin vanhemmalle kuin lapsellekin, joka tehtävänantoa tutkii, koska lämpöä, naurua ja solidaarisuutta me jokainen tässä hetkessä varmasti kaipaamme jaksaaksemme. Onko taas liikaa vaativuutta haluta yrittää välittää opetuksen lisäksi muitakin yhteistä inhimillisyyttä kantavia viestejä koteihin? Ehkä on, mutta en halua laskea rimaa sen suhteen.

Valmisruokaan, liikunnan vähyyteen, ruutuaikaan, oman ajan puutteeseen, läheisten ikävään tms. en edes jaksa mennä. First world problems, voisi tähänkin heti todeta. Mutta silti haluan sanoa ääneen, että tuntuu vaikealta ja raskaalta, että haluaisi tehdä asiat hyvin, mutta ei ehdi ja jaksa tehdä asioita hyvin. Elämme jopa sota-aikaan verrattavia olosuhteita yhteiskunnassa, mutta koska kotiarjessa poikkeustila ei kuitenkaan suoraan näy, on tuskaista ja väsyttävää olla tunnollinen ihminen näinä aikoina. 

Haluan kuitenkin päättää tekstin valoisampiin tunnelmiin. Vaikka tuntuu mahdottomalta olla nyt riittävän hyvä äiti, puoliso, työntekijä ja kaikkea, niin valoa näihin päiviin tuo juurikin lapset, puoliso, oppilaat, työkaverit ja läheiset. R:ää osaamattoman kolmevuotiaamme lokkitähtitanssia olen katsonut puhelimesta monta kertaan jälkeenpäinkin, ulkoilureissut lasten kanssa ovat tuoneet iloa kaikille, lasten ideat, hauskat jutut ja valoisuus kantavat väsynyttä äitiäkin. Halaus ja hetki loikoilua yhdessä puolison kanssa ovat harvoin tuntuneet näin hyvältä. Ihanien oppilaiden jutut ja työkavereiden kanssa jaettu vastuu ja lämpöinen huumori kantaa. Kaikki olennainen on hyvin ja olen siitä kiitollinen.

13/04/2020 0 kommenttia
1 FacebookTwitterWhatsappEmail
Madly in love
SitoutuminenTunteet

Madly in love

Kirjoittajalta Tiia 09/11/2019

Ruuhkavuosissakin voi olla tosi rakastunut puolisoonsa. Rakastuminen vaihtuu vuosien myötä rakastamiseksi, mutta rakastumisen ei tarvitse silti kadota. Tänään pohdin rakastumisen tunnetta niissä vuosissa, jotka jo ovat rakastamisvaihetta.

Rakastumisen tunteessa yhteisten vuosien myötä kaunista on tasapainoinen kaipuu toisen lähelle ja yhtä aikaa erillisyys. Puolisoa tulee ikävä ja samalla on rento luottamus, että pian taas nähdään ja on ihana nähdä toista. On hyvä olla erikseen, mutta parasta olla yhdessä. Lämmin keveys kuvastaa niin erillään kuin yhdessäoloakin.

Rakastuminen saa heittäytymään. Vuosien myötä rakastuneisuus saa näkemään puolison uusista kulmista ja rohkaisee heittäytymiseen ja hullutteluun. Ruuhkavuosissa, jos missä, piristystä ja hassuttelua kaivataan, että jaksaa arjen tiiviin aherruksen. Rakastuminen tuo keveydestä kumpuavaa voimaa arkeen.

Rakastuminen luo mutkatonta läheisyyttä. On helppo pujahtaa kainaloon, kun arki sen sallii. Käpertyä niin lähelle kuin voi. Vaihtaa tulinen suudelma tiskipöydän äärellä tai töihin lähtiessä. Miten paljon voimia väsyneeseen arkeen saakaan rakastuneesta läheisyydestä puolisonsa kanssa.

Rakastuneena on helppo nähdä sankari vierellään. Puoliso, joka tässä arjen tiimellyksessä kantaa vastuunsa ja yrittää parhaansa. Venyy ja väsyykin, mutta antaa kaikkensa. Eihän sitä voi kuin onnea täynnä ihailla: urheaa, upeaa sankaria vierellään.

Rakastuminen saa näkemään meidät tiiminä. Samalla puolella, samojen arvojen takana seisomassa. Yhteisissä arjen taisteluissa ahertamassa samojen päämäärien eteen. On huippua kuulua meidän tiimiin ja olla aivan ihastunut tiimikaveriinsa.

Arki on melkoista hullunmyllyä. On ihana olla sen keskellä ihan hulluna rakastunut puolisoonsa. Siinä ei kuitenkaan ole mitään hullua; se on hauskaa, mukavaa ja onnellista.

09/11/2019 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Viha
Oma kasvuTunteet

Viha

Kirjoittajalta Tiia 01/04/2019

Kun olin nuori, halusin olla aurinkoinen ihminen. En halunnut tuntea vihaa mitään, enkä ketään kohtaan. Nykyään opettelen hyväksymään, että tunnen myös vihaa. Pohdin, mikä on vihan merkitys elämässä ja miten vihaa käsitellään ja sen kanssa eletään.

Mitä viha on ja mitä se kätkee taakseen? Viha on tunne, joka suojaa rajoja ja auttaa puolustamaan itseä ja toisia. Se voi kertoa, että tarpeeni on sivuutettu ja minua on tallottu. Jos läheistäni tai itseäni kohdellaan epäreilusti, se herättää vihaa. Väheksyminen, halveksiminen ja kylmyys nostavat vihaa. Petetyksi tuleminen ja tyhjät puheet herättävät vihaa. Toisten loukkaaminen, epäkohteliaisuus, epäempaattisuus ja välinpitämättömyys saavat myös vihan nousemaan. Viha voi olla pintaan nouseva tunne, mutta sen takaa voi myös löytyä pelkoa, surua, mustasukkaisuutta tai jotain muita tunteita.

Viha tuntuu pelottavalta, koska se on voimakas tunne. Se ei liity iloisiin asioihin, niihin, joita on hauska ajatella. Nuorena ajattelin, että haluan ajatella mukavia asioita: hyvä ihminen tuntee hyvää mieltä tuottavia tunteita ja tuottaa iloa maailmaan. Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Ilman vihan kohtaamis- ja käsittelytaitoja päätyy helposti ylikiltiksi heittopussiksi, jollaisesta ei ole paljoa iloa.

Olen saanut huomata, että kun uskaltaa tuntea vihaa, se saa tarttumaan asioihin. Se auttaa toimimaan rohkeasti. Muuttamaan asioita, jotka eivät ole kunnossa. Viha siitä, että tarpeeni eivät täyty ja en tule kuulluksi ja nähdyksi kunnolla, oli selkeä motivaattori alkaa työstää parisuhdetta paremmaksi. Viha siitä, että läheistäni kohdellaan väärin, antaa rohkeuden puolustaa häntä ja selvittää asioita.

Voi olla myös yhtä aikaa vihainen ja ymmärtää. Ymmärtää, miksi joku toimii esimerkiksi oman pahan olonsa takia niin, että se rikkoo rajojani. Mutta olla yhtä aikaa vihainen siitä, että se satuttaa ja ei ole oikein minua kohtaan. Viha tuo viestin, että tämä ei tunnu hyvältä ja reilulta. Sen jälkeen voi pohtia, mikä auttaisi tässä tilanteessa molempia osapuolia. Ylikävelemiseen tai “potkittavaksi” ei tarvitse kenenkään asettua. Toisaalta tärkeä on usein myös kuulla ja ymmärtää se viesti, miksi toinen toimii kuten toimii.

Etsin keinoja vihan käsittelyyn. Niistä tärkeimpänä pidän tunteen tunnistamista ja siitä puhumista. Kun myöntää ja ymmärtää, että on vihainen ja syyn sille, se on pohja vihan käsittelylle. Vihan käsittely puhumalla luotettavassa seurassa on tärkeä askel ja auttaa suhteuttamaan ja ymmärtämään vihaa. Vihan käsittely on prosessi. Viha ei katoa sillä, että päätän, etten sitä enää tunne. Silloin viha tukahtuu ja patoutuu. Jos on mahdollista, loukkaava, epäreilu, väheksyvä tms. asia ja tilanne kannattaa käsitellä asianomaisten kesken, kun on itse ensin rauhoittunut ja pystyy tunteensa minäviesteillä sanoittamaan. Silloin vihan käsittely voi onnistua luontevasti, viha hälventyä ja johtaa jopa parempaan yhteyteen.

Jos on kyvytön lopettamaan toimintaa, joka aiheuttaa itselle vihaa, vaikka loukkauksia tai sortoa, vihaa aiheuttavalta asialta on vaikea suojautua. Tällaisissa tilanteissa tärkeää on, että vihaa aiheuttavaan asiaan pystyisi kuitenkin jollain keinolla rakentamaan etäisyyttä. Kaikkia asioita ei voi muuttaa, mutta suojakerroksia täytyy rakentaa, etsiä turvapaikkoja ja reittejä ulos. Omasta jaksamisestaan on aina arvokasta huolehtia.

Vihaan voi jäädä jumiin ja se voi katkeroittaa. Irti päästäminen on pitkä tie sekin, mutta sitä tietä kannattaa sinnikkäästi kulkea. Katkeruuteen auttaa, kun sitäkään tunnetta ei pelkää, vaan uskaltaa puhua myös katkeruudesta. Käsitellä asioita, jotka menivät väärin, joita ei ole korjattu tai voitu enää jälkeenpäin korjata. Olla niistä myötätuntoinen itseään kohtaa, muttei jäädä säälimään itseään liikaa. Hyväksyä, että näin tilanne meni ja ei se oikein ollut. Mutta nähdä myös, että jos niihin ajatuksiin jää, ne vievät voimia ja upottavat syvemmälle.

Vihan tunteminen ei ole väärin. Se on yhtä arvokas, hyvä ja tärkeä tunne kuin muutkin tunteet. Siitä puhuminen minäviestein ja sen kanavoiminen toimintaan, joka tekee maailmasta ja avioliitosta paremman paikan, on viisautta. Viha on yksi tunne muiden joukossa. Sen seurassa ei kannata viettää koko päivää, mutta kun sitä tarvitaan, sen voi rohkeasti hyväksyä ja käyttää voimavarana.

01/04/2019 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Häpeä
KommunikaatioTunteetVertaistuki

Häpeä

Kirjoittajalta Tiia 27/01/2019

“Häpeä on intensiivisen tuskallinen tunne tai kokemus siitä, että olemme virheellisiä ja sen vuoksi arvottomia tullaksemme hyväksytyksi tai kuuluaksemme joukkoon”, määrittelee häpeätutkija Brené Brown. Se on myös aihe, josta ei ole helppo kirjoittaa. Yritän kuitenkin mennä yhden blogitekstin verran häpeää päin ja sen ohi, kohti avoimuutta ja läheisyyttä.

Kun häpeää, haluaa välttää häpeää tuottavasta asiasta puhumista, mieluiten sen ajattelemistakin ja etenkin sitä, että kukaan muu tietäisi aiheesta. Tämä tarkoittaa yksinäisyyttä. Ihminen häpeän takana on itseltään ja toisiltaan piilossa ja lukossa. Kyvyttömänä pääsemään ja päästämään lähelle.

Häpeää aiheuttavan asian avaaminen murtaa muureja. Etenkin avioliitossa tämä on valtavan tärkeää, koska muurien takaa ei voi rakentaa läheistä parisuhdetta. Uskon, että häpeälliseltä tuntuvasta asiasta pitää puhua niin paljon, että se ei enää hävetä. Huomatakseen, että ei ole vääränlainen, viallinen eikä arvoton. Joka kerta, kun uskallan olla rohkea ja kerron häpeästäni, se pienenee. Joka kerta, kun uskallan jakaa häpeäni, ahdistus kevenee. Kaikessa tässä toki auttaa, että sanani otetaan luottamuksella, kunnioittavasti ja avoimesti vastaan. Mutta jo se suhteuttaa asiaa ja voimauttaa, että uskallan olla rehellinen itsestäni ja itselleni. 

Häpeään parasta tukea on empatia. Brené Brown kuvaa tarkasti empatiaa. “Empatia on taitoa hyödyntää omia kokemuksiamme kytkeäksemme ne kokemukseen, jonka joku jakaa kanssamme.” Nämä Brownin kuvaamat lauseet kuvaavat häpeää poistavaa empatiaa: “Ymmärrän, olen ollut samassa tilanteessa. Kaikki on hyvin, sinä olet normaali. Ymmärrän, millaista se on.” Brown kuvaa sitä, että me kaikki olemme olleet häpeissämme, peloissamme, suruissamme, vihaisia, ärtyneitä, katkeria tai pettyneitä jossakin elämämme tilanteessa. Empatiaa on peilata oman tunne- ja tilannekokemuksensa kautta toiselle hänen kokemuksensa: “Et ole yksin.”

Minä olen neuroottisen tarkka monen asian suhteen. Pitkään yritin salata sitä mieheltäni, tuskin toki siinä edes onnistuen. Miten voimia vievää olikaan olla neuroottinen ja vieläpä häveten ja salaa! Nykyään joka kerta, kun uskallan myöntää puolisolleni ja samalla itselleni, että olen tässä asiassa järjenvastaisen tarkka, häpeä hälvenee kauemmas ja me pääsemme lähemmäs. Neuroottisuus ei estä meitä olemasta läheisiä, vaan sen häpeäminen ja salaaminen.

Odotan elämässäni paljon sovittuja ja iloa tuottavia asioita ja petyn voimakkaasti, jos ne peruuntuvat. Odotan, että illalla ehdimme kohdata hetken puolisoni kanssa, odotan häneltä runsaasti viestejä reissusta ja odotan kovasti sovittua yhteistä aikaa. Jos en tule kohdatuksi, viesti unohtuu tai sovittu yhteinen aika peruuntuu, petyn pahasti. Pitkään en halunnut sitä tunnustaa, koska häpesin lapsellisuudeksi ajattelemaa ominaisuuttani. Eihän aikuisen sovi pettyä helposti. Miten paljon lähemmäs olemmekaan päässeet, kun häpeän muuri on ylitetty ja olen uskaltanut alkaa kertomaan pettymyksen tunteistani ja olemaan rehellisesti oma itseni.

Olemme puolisoita ja rakkaita. Ei ole häpeällistä, että olemme ihmisiä kaikkine kokemuksinemme, tunteinemme ja piirteinemme. Surullista on vain se, jos emme häpeän takia pääse toistemme lähelle. Minä en ole viallinen, vääränlainen, kelpaamaton tai arvoton. Sinä et ole viallinen, vääränlainen kelpaamaton tai arvoton. Olet minulle todella rakas.

Lähde: Brené Brown, En olekaan yksin – Totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta

27/01/2019 4 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Tunnekattila
KommunikaatioTunteetYleisiä ajatuksia

Tunnekattila

Kirjoittajalta Tiia 25/12/2018

Tämä on mieltä ravitseva kertomus tunnekattilasta.

Meillä jokaisella on kattila, jossa tunteet ovat. Joillakin kattila on suurempi, toisilla hieman pienempi. Kattilan sisällön lämpötila vaihtelee. Toisinaan tunteet ovat kylminä, joskus jopa jäässä. Kattila kestää kyllä pakkasta, mutta sisällön jäätyminen ei ole hyvä tilanne. On aikoja, jolloin tunteet ovat haaleita, välillä lämpimiä, toisinaan suorastaan kuumia. Lämpimän kattilan äärellä on mukana viipyillä. Kuuman kanssa pitää olla varovainen.

Välillä tunteet porisevat kattilassa tasaisesti ja hyvin. Välillä ne kiehahtavat yli, etenkin, jos kansi on ollut kattilan päällä liian tiiviisti tai lämpöä on lisätty liian nopeasti. Höyryjen täytyy päästä säännöllisesti ulos. Ne tulevat tasaisemmin ulos sopivasta raosta kannen ja kattilan välissä kuin räjähtämällä liian tiiviin kannen alta.

Tunteita on tärkeä hämmentää säännöllisesti. Jos niitä ei sekoita, ne saattavat mennä epämääräisen kokkareisiksi ja palaa jopa pohjaan. Sen kyllä haistaa kauempaakin. Jotta tunteista syntyy hyvä soppa, niiden täytyy päästä liikkumaan. Kattilasta voi levitä upea tuoksu ympäristöön. Se houkuttelee tulemaan lähelle. Toisinaan haju on kitkerä. Kattilan lähellä on silloin tukala olla.

Keitosten kanssa voi elää yksinään. Mutta jos ei uskalla päästää toista kattilan äärelle, saattavat maut jäädä laimeiksi. Kun kattilaa hämmentää toinenkin kokki, siitä voi tulla välillä melkoinen soppa. Samalla se kuitenkin mahdollistaa antoisat keittohetket ja rikkaamman makumaailman.

Jos kattilan sisältö on mautonta, on syytä huolestua. Keitoksessa on tärkeää olla makua. Välillä maku on karvas, hapan tai suolainen, joskus ihanan makea. Uusia sävyjä ja makuja löytyy maistelemalla rohkeasti kattilassa kulloinkin olevia keitoksia. Jos ei uskalla maistaa, jää monesta paitsi. Kattilaan on tärkeä muistaa säännöllisesti kurkistaa ja antaa makujen viedä sinne, minne ne kulloinkin vievät. Makumatkailu on avartavaa.

Keitokset maistuvat paremmalta seurassa. Siksi on tärkeää oppia jakamaan sopastaan ja rohkaistua maistamaan toisenkin keitoksia. Samalla voi jakaa reseptejä ja vinkata uusia mausteita.

Bon appétit, mon chéri!

25/12/2018 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
  • 1
  • 2
  • 3

Kategoriat

  • Kommunikaatio (42)
  • Muualle kirjoitetut tekstit (24)
  • Naiseus ja mieheys (5)
  • Odotukset (11)
  • Oma kasvu (15)
  • Perhe ja vanhemmuus (1)
  • Seksi (2)
  • Sitoutuminen (32)
  • Tarpeet (11)
  • Tunteet (27)
  • Vertaistuki (8)
  • Yhdessä kasvaminen (43)
  • Yleisiä ajatuksia (40)

Uudet artikkelit

  • High-functioning weirdo
  • Luottamuksen arvoinen
  • Meidän joulumme
  • Parisuhde on kahden kauppa
  • Uusia näköaloja kotisohvalle verkkoparisuhdekurssilta

Tietoja kirjoittajasta

Tietoja kirjoittajasta

Onnellinen avioliitto

Olen Tiia Brockman ja meidän avioliitto alkaa vuodesta 2008. Nautin kirjoittamisesta, keskusteluista, ymmärtämisestä, lukemisesta, viisastumisesta, kriiseistäkin ja uudelleen rakastumisesta puolisooni. Haluan jakaa löytöjä, pohdintoja ja oivalluksia. Perheemme arkea värittää kolme lasta. Kuva: Päivi Mäkelä

Meta

  • Kirjaudu sisään
  • Sisältösyöte
  • Kommenttisyöte
  • WordPress.org

@2017 - PenciDesign. All Right Reserved. Designed and Developed by PenciDesign


Takaisin sivun yläreunaan