Tunteet

Vertaa näitä kahta tilannetta. 
– Et saa olla vihainen!
– On ymmärrettävää, että olet vihainen. Saat olla vihainen niin kauan kuin siltä tuntuu.
Kummassa tilanteessa viha lauhtuu nopeammin? Jälkimmäisessä tilanteessa viha voi jopa sulaa salliviin sanoihin. Ensimmäisessä taas on riski, että viha koteloituu ajan myötä katkeruudeksi.

Minulla on kesken Philippa Perryn kirja ”Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit)”. Harva kirja on iskee niin syvälle tunnekasvatustajuntaan kuin tämä kirja. Kirjan yksi ydinopeista on, että vanhempien tärkein tehtävä on hyväksyä lapsensa kaikki tunteet. Lisäisin vielä, että ehkäpä myös puolison tärkein tehtävä on hyväksyä puolisonsa kaikki tunteet. 

Olen opiskellut melko monta vuotta tunnekasvatusasioita, mutta vasta nyt tajusin tunteiden sallimisen ytimiään myöten Perryn esimerkkien myötä. Jos lapsi sanoo, ”pelkään hämähäkkejä”, minun on kuultava ja hyväksyttävä tunne. ”Sinua siis pelottaa kovasti hämähäkit. Minä halaan sinua ja jutellaan pelosta.” Minun tehtäväni ei ole alkaa puhua, että hämähäkit eivät ole vaarallisia. Se on lapsen tunteen ohittamista ja torjumista, joka on vihoviimeinen teko ja varma keino etäännyttää lapsi ajan myötä minusta: enhän kuule häntä hänen herkimmillä hetkillään. 

Sama toimii puolison suhteen. Jos puoliso kertoo olevansa väsynyt, minun kuuluu kuulla tunne. Minun ei kuulu antaa vinkkejä töiden vähentämisestä tai mistään muustakaan. Se on puolison tunteen torjumista ja varma keino työntää puolisoa kauemmas. Minun tehtäväni on olla läsnä ja tukena, kunnes rakkaimmallani on helpompi olla tunteensa kanssa.

Perry pohtii, että ihmisen mielenterveyteen vaikuttaa vahvasti, miten hänen tunteisiinsa on suhtauduttu lapsena. Jos lapsi on joutunut kokemaan, että tunteet ovat jotain niin isoa ja vaikeaa, ettei niiden kanssa selviä, silloin ihminen ei välttämättä opikaan selviämään niiden kanssa. Käsittelemättömistä tunteista muodostuu ahdistusta ja masennusta. Jos lapsen kaikki tunteet otetaan vastaan hyväksyen ja niissä lasta tukien, lapsi oppii että jokainen tunne ajan myötä menee ohi ja jokaisen tunteen kanssa pärjää. Ja kun vanhempi on riittävän pitkään ollut tukena tunteissa, lapsi ajan myötä oppii säätelemään niitä itsekin ja rauhoittamaan itseään haastavan tunteen tullen.

Perry kuvaa, että haastaville tunteille on tietyn kokoinen lokero. Jos haastava tunne lähes aina käsitellään, lokero pysyy varsin siistinä. Jos haastavia tunteita tungetaan ja tungetaan lokeroon, se väistämättä ajan myötä täyttyy ja pursuaa yli. Ja silloin lokeron tunteista on tullut jo vaikeita käsitellä ja ne usein johtavat vakavampiin haasteisiin ja mielenterveysongelmiin.

Minulle jäi myös vahvasti mieleen Perryn oppi, että ihmissuhteissa tulee väkisinkin repeämiä. Aina vanhempi ei jaksa tukea lasta hyvin, eikä aina puoliso jaksa kohdata hyvin puolisoaan. Silloin itse repeämää merkittävämpää on tilanteen paikkaaminen. Tilanne paikataan myöntämällä rehellisesti oma osuus siihen ja kuulemalla aidosti toista. Anteeksipyynnöllekin voi olla paikkansa.

Lisäksi on tärkeää muistaa ettei lapsen, eikä myöskään puolison, vaistoja tule sekoittaa mitätöimällä oma osuus tai mitätöimällä toisen tunne turhaksi. Perry antaa puhuttelevan esimerkin, että lapsi, jonka inhon tunne on mitätöity ja inhovaisto sammutettu, ei välttämättä enää uskalla luottaa tunteeseensa. Jos hän joutuu joskus kohtaamaan inhottavaa käytöstä, hän voi ajatella, että se on ihan okei, koska ei luota vaistoonsa, että tämähän on väärin. Tällainen lapsi on alttiimpi mm. hyväksikäytölle.

Vaikeinta, mutta tärkeintä, on hyväksyä tunne. Kun seuraavan kerran rakkaimpasi tulevat sinulle puhumaan, kuule ja validoi heidän tunteensa. Tunne ei ole koskaan väärä ja se ansaitsee aina tulla hyväksytyksi. Siten kasvamme ja myös käytöksemme kehittyy. Mutta ennen kaikkea voimme hyvin, kun tulemme kuulluiksi sekä aidosti ja kokonaan hyväksytyiksi tunteinemme.