Parempi avioliitto ry:lle kirjoitettu teksti järki- ja tunnepuheen merkityksestä parisuhteessa: Järkipuhe ei nyt kiinnosta
Parempi avioliitto ry:lle kirjoitettu syvennetty teksti Toinen sija? -tekstistä: Hyväksyttynä ja turvassa parisuhteessa
Vertaa näitä kahta tilannetta.
– Et saa olla vihainen!
– On ymmärrettävää, että olet vihainen. Saat olla vihainen niin kauan kuin siltä tuntuu.
Kummassa tilanteessa viha lauhtuu nopeammin? Jälkimmäisessä tilanteessa viha voi jopa sulaa salliviin sanoihin. Ensimmäisessä taas on riski, että viha koteloituu ajan myötä katkeruudeksi.
Minulla on kesken Philippa Perryn kirja “Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit)”. Harva kirja on iskee niin syvälle tunnekasvatustajuntaan kuin tämä kirja. Kirjan yksi ydinopeista on, että vanhempien tärkein tehtävä on hyväksyä lapsensa kaikki tunteet. Lisäisin vielä, että ehkäpä myös puolison tärkein tehtävä on hyväksyä puolisonsa kaikki tunteet.
Olen opiskellut melko monta vuotta tunnekasvatusasioita, mutta vasta nyt tajusin tunteiden sallimisen ytimiään myöten Perryn esimerkkien myötä. Jos lapsi sanoo, “pelkään hämähäkkejä”, minun on kuultava ja hyväksyttävä tunne. “Sinua siis pelottaa kovasti hämähäkit. Minä halaan sinua ja jutellaan pelosta.” Minun tehtäväni ei ole alkaa puhua, että hämähäkit eivät ole vaarallisia. Se on lapsen tunteen ohittamista ja torjumista, joka on vihoviimeinen teko ja varma keino etäännyttää lapsi ajan myötä minusta: enhän kuule häntä hänen herkimmillä hetkillään.
Sama toimii puolison suhteen. Jos puoliso kertoo olevansa väsynyt, minun kuuluu kuulla tunne. Minun ei kuulu antaa vinkkejä töiden vähentämisestä tai mistään muustakaan. Se on puolison tunteen torjumista ja varma keino työntää puolisoa kauemmas. Minun tehtäväni on olla läsnä ja tukena, kunnes rakkaimmallani on helpompi olla tunteensa kanssa.
Perry pohtii, että ihmisen mielenterveyteen vaikuttaa vahvasti, miten hänen tunteisiinsa on suhtauduttu lapsena. Jos lapsi on joutunut kokemaan, että tunteet ovat jotain niin isoa ja vaikeaa, ettei niiden kanssa selviä, silloin ihminen ei välttämättä opikaan selviämään niiden kanssa. Käsittelemättömistä tunteista muodostuu ahdistusta ja masennusta. Jos lapsen kaikki tunteet otetaan vastaan hyväksyen ja niissä lasta tukien, lapsi oppii että jokainen tunne ajan myötä menee ohi ja jokaisen tunteen kanssa pärjää. Ja kun vanhempi on riittävän pitkään ollut tukena tunteissa, lapsi ajan myötä oppii säätelemään niitä itsekin ja rauhoittamaan itseään haastavan tunteen tullen.
Perry kuvaa, että haastaville tunteille on tietyn kokoinen lokero. Jos haastava tunne lähes aina käsitellään, lokero pysyy varsin siistinä. Jos haastavia tunteita tungetaan ja tungetaan lokeroon, se väistämättä ajan myötä täyttyy ja pursuaa yli. Ja silloin lokeron tunteista on tullut jo vaikeita käsitellä ja ne usein johtavat vakavampiin haasteisiin ja mielenterveysongelmiin.
Minulle jäi myös vahvasti mieleen Perryn oppi, että ihmissuhteissa tulee väkisinkin repeämiä. Aina vanhempi ei jaksa tukea lasta hyvin, eikä aina puoliso jaksa kohdata hyvin puolisoaan. Silloin itse repeämää merkittävämpää on tilanteen paikkaaminen. Tilanne paikataan myöntämällä rehellisesti oma osuus siihen ja kuulemalla aidosti toista. Anteeksipyynnöllekin voi olla paikkansa.
Lisäksi on tärkeää muistaa ettei lapsen, eikä myöskään puolison, vaistoja tule sekoittaa mitätöimällä oma osuus tai mitätöimällä toisen tunne turhaksi. Perry antaa puhuttelevan esimerkin, että lapsi, jonka inhon tunne on mitätöity ja inhovaisto sammutettu, ei välttämättä enää uskalla luottaa tunteeseensa. Jos hän joutuu joskus kohtaamaan inhottavaa käytöstä, hän voi ajatella, että se on ihan okei, koska ei luota vaistoonsa, että tämähän on väärin. Tällainen lapsi on alttiimpi mm. hyväksikäytölle.
Vaikeinta, mutta tärkeintä, on hyväksyä tunne. Kun seuraavan kerran rakkaimpasi tulevat sinulle puhumaan, kuule ja validoi heidän tunteensa. Tunne ei ole koskaan väärä ja se ansaitsee aina tulla hyväksytyksi. Siten kasvamme ja myös käytöksemme kehittyy. Mutta ennen kaikkea voimme hyvin, kun tulemme kuulluiksi sekä aidosti ja kokonaan hyväksytyiksi tunteinemme.
Pieni lapsi kaipaa, että hän pysyy varmasti hoivaajansa mielessä. Hän kaipaa tunnetta, että hän juuri on ihanin ja rakkain. Olen lukenut viime aikoina Jari Sinkkosen Kiintymysuhteet elämänkaaressa -kirjaa. Tein oivalluksen, että myös aikuinen tarvitsee ihan vastaavaa turvallisuutta.
Parisuhteessa tunne, että olen toisen mielessä ja pysyn siellä, luo yhtä tärkeää turvaa kuin lapselle vanhempiensa turva. Se ei tarkoita jatkuvaa toisiinsa liimautumista. Se tarkoittaa luottamusta, että olen varmasti tärkeä toiselle, vaikka olisimme eri puolilla maapalloa. Se tarkoittaa tunnetta, että toinen ajatuksissaan, sanoissaan, ajankäytössään ja teoissaan huomioi minut. Se voi tarkoittaa esim. että ennen nukahtamistaan reissussa puoliso laittaa viestin “Olet ajatuksissani, rakas”, tai aamulla jo töihin lähteneen lappusta ovessa: “Hyvää huomenta, kulta”. Se tarkoittaa, että puoliso kysyy mielipidettäni ennen valintojensa tekemistä ja huomioi minut arjessa.
Toiseksi tärkeimmäksi jääminen on kipeä kokemus myös aikuiselle. Toiseksi tärkeimmäksi voi jäädä monille asioille, niin työlle ja harrastuksille kuin riippuvuuksille tai ihmisillekin. Toinen sija parisuhteessa ei ole hopeaa, se on syvää surua ja häpeää. Työlle, harrastuksille ja ihmissuhteille on paikkansa, mutta silloin kun ne ohittavat puolison ja tämän tärkeimmät tarpeet, se sattuu.
Puolisona minulle on tärkeää olla rakkaani silmissä ihanin ja paras. Se ei ole lapsellisuutta, vaan se on turvallisuutta. Se ei ole höttöä, että olisin jonkinlainen superihminen, vaan arkista luottamusta. Tämän ihmisen silmissä saan olla ihmeellinen omana itsenäni. Hän näkee sydämellään minut kauniina juuri hänelle.
Pariterapiassa ja avioliittoleireillä olemme usein palanneet vuosien takaisiin asioihin. Monet parisuhteen kipeät kohdat ja koettelemukset liittyvät ensimmäisiin yhteisiin vuosiin. Ne samaiset vuodet ovat yhtäältä rakastumisen kultapölyn, mutta myös pelkojen peitossa.
Valitsitko sinä minut?
Tämä kysymys saa edelleen kipua aikaan, vaikka on nykyään melko hyvin parantunut haava. Meidän suhteemme alkoi monin tavoin eritahtisesti. Olimme ensin vuoden läheisiä ystäviä, minä syvästi rakastuneena, puolisoni ystäväpohjalta. Kun aloimme seurustella, olimme eri pisteissä kumpainenkin. Minä olin nuorempi ja seurustelin ensirakkauteni kanssa. Puolisolleni tilanne oli erilainen.
Olisin mennyt mielelläni naimisiin kutakuinkin samantien. Puolisoni tarvitsi omien elämänkokemustensa myötä paljon enemmän aikaa sitoutumisen pohtimiseen. Tämä eritahtisuus on täysin ymmärrettävää, mutta oli inhimillisesti kivulias kokemus.
Valitsitko minut -kysymyksestä paraneminen on ollut pitkä prosessi. Monet kerrat olen ajatellut, että ehkä olin liian innokas, tyrkyllä, satuin vaan olemaan siinä, kelpasin suorituksillani, en itsenäni tai tulin vahingossa valituksi. Vasta, kun itsetuntoni on alkanut eheytyä ja parisuhteessamme tunneyhteyden luoma turvallisuus lujittua, olen oppinut luottamaan, että tulin valituksi ihan omana itsenäni.
Ehkä tässä kaikessa on kyse parisuhteen huijarisyndroomasta? Ajattelin pitkään, että tilalleni olisi kuulunut joku parempi ja taitavampi, helpompi, mieleltään kevyempi ja vähemmän herkkä vaimo. Yritin suorituksilla ostaa itseäni hyvän vaimon paikalle, en luottanut, että olin siellä ihan lähtöoletuksena.
Nykyään hetkittäin ja väsyneenä iskee epäilys, olenko riittävän hyvä sinulle. Mutta osaan jo luottaa vastaukseen: “Rakastan sinua. Olet minulle paras.”
Olen viime aikoina miettinyt paljon kipupisteitä, joita elämä on aiheuttanut. Niitä ei ole ollut helppo miettiä ja niistä on vaikea kirjoittaa. Niistä on kuitenkin tärkeä kirjoittaa. Aloitan kirjoittamalla kipukohdasta oma perhe vs. maailma.
Olin nuori, kun rakastuin puolisooni ja varsin nuori olin edelleen, kun saimme lapsia. Olin myös naiivi. Sekä puolison valinnan että perheellistymisen suhteen luotin, että ihmiset luottavat minuun. Olinhan elänyt vastuullisesti ja tunnollisesti lyhyen elämäni siihenkin asti.
Ajattelin, että puolestani iloitaan, kun olen löytänyt ihanan miehen. Uskoin, että puolisoni puolesta ollaan onnellisia, kun hän on saanut minut rinnalleen. Ajattelin, että meihin luotetaan, että teemme hyviä valintoja yhdessä. Luotin, että lapsistamme ollaan haltioituneita ja heidän kanssaan halutaan viettää aikaa ja tukea samalla meidän parisuhdetta ja jaksamista. Uskoin, että vanhemmuuteemme luotetaan, vaikka saisimme erityislapsenkin.
Edellä esitetyt ajatukset on nykyperspektiivistä naiiveja ja myyttejä. Eihän maailma toimi näin. Epäilijöitä riittää, tuomitsijoita myös. Eivät iloiset asiat tuota aina iloa ympärilleen, vaan kateutta ja vihaakin. Jokaisella on oma elämänhistoriansa, kokemuksensa ja kipunsa ja he toimivat sieltä käsin. Empatiaa on ihmisillä eri verran. Eivät kaikki pidä lapsista tai ymmärrä lapsia. Eivät kaikki tunnista erityislasta, vaan näkevät tilanteet vanhemmuuden puutteena. Eivät kaikki neuvokaan elämänviisaudestaan ja -kokemuksestaan käsin, vaan aivan muista syistä.
Nyt tajuan, miten paljon vähemmällä olisin päässyt, jos olisin nähnyt elämää vähän enemmän ennen perheellistymistä. Olisin säästynyt pettymyksiltä ja katkeruudeltakin, jos lähtöodotukseni olisivat olleet erilaiset. Jos olisin valinnut pessimisti ei pety -linjan. Jos olisin ymmärtänyt laskea odotukseni matalalle maailmaa kohtaan ja nostaa valmiiksi suojaukseni tasoa. Sillä ei maailma toimi niin kuin nuorena ajattelin.
Olen tuntenut häpeää ja syyllisyyttä naiiviudestani. Miten saatoinkaan lähteä elämään noin korkein odotuksin? Avoimena, takki auki ja hehkuen elämänonnea. Olisi pitänyt ymmärtää varoa, laittaa onni visusti vakkaan ja huomata epäillä.
Nyt katselen maailmaa kolmen lapsen hemmetin ylpeänä äitinä ja rankkojen ja vaikeidenkin vuosien jälkeen puolisoni onnellisena vaimona. Jos jotain merkittävää olen elämässäni saanut aikaan, se on tämä perhe. Se on unelma, jota lähdin tavoittelemaan ja johon uskoin. Se unelma on saanut siunauksensa ja siitä olen kiitollinen joka päivä. Perheemme eteen on tehty valtavasti töitä, niin minä kuin puolisoni, ja moni muu myös, meitä matkan varrella tukenut.
Tunnen vaikeita tunteita niitä kohtaan, jotka epäilivät tai eivät luottaneet. Nuorena ajattelin, että kai minua onkin oikeus epäillä, olenhan nuori ja kokematon. Nyt se suututtaa. Ajattelen, että olisin ansainnut tulla luotetuksi ja tuetuksi. Ymmärretyksi myös matkan varrella, kun yritin ymmärtää maailmaa. Olin liian kiltti ja epävarma, kun en sanonut vastaan. Olin liian naiivi, kun olin avoin silloin, kun olisi ollut viisainta suojautua.
Kuitenkin näen nyt myös, että vaikeudet kasvattavat. Ympärilleni on hioutunut timanttisia ihmisiä, jotka jakavat iloni perheestäni. He ymmärtävät kompasteluni ja väsymykseni tuomitsematta. He ovat tukenani ja heidän myötätuntoonsa ja -iloonsa voin luottaa.
Kaikkia ei voi miellyttää, sen on elämä opettanut. Vaikka en ole aina osannut ja jaksanut, koen, että tärkeimpäni, lapset ja puolisoni, luottavat minuun. Sen luottamuksen arvoinen haluan yrittää olla nyt ja vasta.
Tässä on seikkaperäiset ohjeet, miten kanssani kannattaa jutustella, rakkaimpani. Kommunikaatio, puhuminen, keskusteleminen, tuo taitolaji, jota jatkuvasti harjoittelemme, tarvitsee päivitettyjä, itsetuntemuksella maustettuja neuvoja. Olisi ollut hyvä antaa nämä ohjeet 15 vuotta sitten. Pahoittelen jälkitoimitusta!
A) Kun kerron, mitä ajattelen ja miltä minusta tuntuu, yritä löytää pointtini. Väsynyt? Iloinen? Innostunut? Kaipaa halia? Pettynyt? Kun löydämme pääpointin ja osoitat sen tulleen kuulluksi ja huomatuksi, kommunikaatio on löytänyt perille. Voit myös kysymyksin auttaa minua löytämään asian ytimeen. Usein itse asia on rivienväleissä: sitä joutuu hetken tai toisenkin kaivamaan. Mutkikas olentoko?
B) Kerro ja kertoile omia ajatuksiasi, tunteitasi ja kuulumisiasi vapaaehtoisesti ja avoimesti. Sen avulla löydän reitin luoksesi ja sinä luokseni. Anna aikaasi ja päästä lähellesi.
C) Älä kuitenkaan varasta näyttämöä! Kun olen tosi väsynyt, vihainen, nälkäinen tai jotain muuta isoa, on aika himmata omat tunteet hetkeksi taemmas. Muuten koen, että viet tilani. Sen kerran, kun uskallan olla vihainen tai näyttää väsymykseni, en kaipaa vertailua. Haluan kuulla tunteistasi kyllä, mutta vasta kohta. Kun olen ensin tullut nähdyksi oman tunteeni kanssa.
Älä vedä tunteitani itseesi,
mutta tuo enemmän itseäsi esille,
kun näyttämö on vapaa.
Rakastan kuunnella sinua ja tulla kuulluksi. Ilolla ihmettelen: kaiken tämän kommunikaatiokompuroinnin jälkeen olet edelleen siinä. Rakastan sinua!
Hei, sinä ihana vihainen nainen. Olen iloinen, että olet vihainen. Olet yrittänyt tukahduttaa ikäviä tunteitasi. Anna tunteiden tulla ulos. Siinä ei ole mitään hävettävää. Nainen saa olla vihainen, kun tarvetta on. Nainen saa puolustaa rakkaitaan ja itseään, olla väsynyt, suuttunut ja myös hankala. Silloin on aika maailman joustaa ja olla ystävällinen sinulle. Ylpeä sinusta, joka uskallat olla vihainen.
Olet aiheesta vihainen, rakas nainen. Kukaan ei ole turhaan vihainen, et sinäkään. Jotta voit kasvaa uutta kohti, vanhat täytyy kohdata ja käsitellä. Älä pelkää turhaan, nainen. Vihasi mahtuu hyvin maailmaan. Lempeyttäsi ja rakkauttasi se ei poissulje. Olet ihana nainen vihaisenakin.
Muista, naisen tie on erilainen kuin miehen. Sinun ei tarvitse verrata tietäsi miesten teihin. Et ole huonompi kuin mies, kun toimit toisin tai kun suutut erilaisista asioista. Vastuusi äitinä on erilainen kuin isän tie. Tiesi vaimona on erilainen kuin miehesi tie. Vihasi on yhtä arvokasta kuin muidenkin viha, ei vähäpätöistä tai turhaa.
Miten vahva ja ahkera äiti olet ollut. Yöllä neljältä vaihdoit lakanat, kun lapsen sänky oli kastunut. Kaikki päivän työt jaksoit silti. Hoidit, muistit, kannoit ja annoit. Mitään arvostasi tai työstäsi ei vie pois se, että olet nyt vihainen. Sinä et määrity vihasi kautta, sinulla on oikeus olla vihainen.
Rakas vihainen nainen. Minä kuuntelen sinua, haluan ymmärtää sinua ja kohdata sinut. Haluan antaa tilaa sinulle ja tunteillesi. Saat olla ihminen, aito oma itsesi. Kiltiksi en sinua latista, näen sinut rohkeana ja vahvana pelkoinesikin. Minä olen empaattinen sinua kohtaan ja välitän sinusta paljon.
Kun vaikea päivä koittaa ja syyllisyys ja häpeä nostavat päätään, lue tämä ja katso itseäsi hyvin lempein ja ymmärtäväisin silmin.
Luin talvella kirjan “Kaikki anteeksi” (Laura Manninen), joka kertoo parisuhdeväkivallasta. Kirjoittajan omakohtaisten kokemusten pohjalta kirjoitetussa tarinassa väkivalta ujuttautuu salakavalasti ns. tavallisen naisen parisuhteeseen. Parisuhdeväkivaltaa en ole kokenut, mutta vihan viive -ilmiö on tullut myös omassa elämässä tutuksi. Olen jäänyt miettimään, että omat rajat eivät löydy helpolla: myrsky ei aina nousekaan heti.
Pienehkön rajojen ylittämisen tai rikkomisen jälkeen sitä usein selittää tilanteen itselleen: “On ymmärrettävää, että toinen toimi, kuten toimi. Ei tämä niin iso juttu ollut.” Vihan tunne herää usein vasta viiveellä esimerkiksi silloin rajoja on rikottu useamman kerran, joku uusi tilanne laukaisee vanhemmat muistot, vihalle on tilaa tai voimavarat venyä vähenevät. Myös myötäinnon puute voi herättää ajan myötä pettymystä ja katkeruutta siinä missä myötätunnon puutekin. Kaikkinensa vihan nouseminen voi viedä vuosiakin aikaa. Myötätunto itseä kohtaan ja omien rajojen suojelunhalu voi tulla esiin hitaasti, koska sen rinnalla kulkee sinällään normaali ja hyvä halu ymmärtää toista.
Monesti on hyvä ajatella, että kuppi on puoliksi täysi. Mutta jos aina näkee vain asian positiiviset puolet, ärtymystä voi alkaa kertyä. Meidän parisuhteessa vihan viive on näyttäytynyt niin, että vuosia ajattelin, että meillä on ihan hyvä avioliitto, ei tässä ole syytä valittaa. Se oli osaltaan totta. Kupin toinen puoli taas yhtä aikaa oli, että jäin tai jättäydyin lasten syntymän myötä liian yksin, parisuhde etääntyi, tarpeita jäi täyttymättä ja monenlaista käsittelemätöntä oli kertynyt. Myös tämä puoli oli totta.
Pitkään tilanne oli okei, kunnes ajan myötä liian monta selvittämätöntä ja ikävää asiaa oli kertynyt. Mieleen alkoi nousta tilanteita menneisyydestä, joista olisi ollut varmasti hyvä suuttua heti, mutta joissa aikanaan venytti rajojaan, koska se tuntui tarkoituksenmukaiselta ja rakkaudelliselta. Viha tarvitsee rohkeutta ja tilaa, ennen kuin se tulee ulos. Vasta kun pato oli täysi, viha raivasi tiensä.
Vihaisuus itsessä on vaikea hyväksyä ja sen tunteminen on vaikeaa. Voi tuntua väärältä olla vihainen ja voi tuntua, että pitäisi ymmärtää olla riittävän tyytyväinen hyviin asioihiin. Viha on kuitenkin hyvä tunne. Se asettaa terveet rajat ja tarjoaa ajan myötä mahdollisuuden parempaan uuteen. Viha on aina riski ihmissuhteelle, mutta muutosvoimana usein välttämätön.
Viha ei laannu tukahduttamalla. Jos viha kielletään, se ei sammu, vaan paisuu tai koteloituu. Vihaan parasta lääkettä on ymmärrys, empatia ja hyväksyntä. Pitkältä ajalta kertynyt viha tarvitsee usein monta käsittelykierrosta. Mutta kun on sallittua tuntea vihaa ja parhaimmillaan tulee ymmärretyksi, viha alkaa sulaa ja lientyä.
Iloitsen näistä viime vuosista parisuhteessamme, kun viiveellä noussut viha on saanut sulaa syvemmäksi rakkaudeksi. Samalla se on saanut sulaa myös viisaudeksi. Yhdessä koetun myötä on oppinut välttämään joitain karikkoja. Arki on parempaa kuin aiemmin ja vihaa on helpompi ilmaista turvallisemmin ja nopeammin kerryttämättä sitä turhaan. Eläköön rakkaus, mutta tervetuloa aina tarpeen tullen myös viha!
Kuluneet viikot ovat varmasti olleet useimmille raskaita. Olen miettinyt, mikä viime ajoista on tehnyt itselle raskaan. Tulin siihen tulokseen, että mukana on paljon tunnollisen tuskaa ja väsymystä.
Elämme koronavirus- eli monien kannalta kotona pysyttelemisen aikaa. Ehdimme asua noin kuukauden uudessa kodissamme, kunnes korona laittoi kotiin ensin mieheni etätöihin ja päivän parin sisään myös päiväkoti-ikäisen pienimmän ja kaksi koululaista. Minä jatkoin vielä viikon lähitöissä kunnes jäin myös etätöihin.
Meillä on asiat sinällään hyvin. Tilaa on nyt ihan riittävästi jokaisen videopalavereille ja uudenlaiselle arjelle. Ruokaa riittää ja irtisanomisten uhkaa ei ole ollut. Saamme olla perheenä yhdessä.
Kuitenkin on tosi raskasta. Tuntuu myös turhalta valittamiselta, että tuntuu raskaalta. Silti haluan kuvata, miltä tämä tuntuu sekä omien ajatusteni selkeyttämiseksi että ymmärrykseksi näistä poikkeusoloista.
Haluan tehdä asiat hyvin. Olen perfektionistinen, vaativa, syyllistyvä ja tunnollinen. Haluaisin olla hyvä äiti, puoliso, työntekijä jne. Korona-arkeen päädyin valmistautumattomana, valmiiksi väsyneenä muutosta ja monin tavoin haastavasta alkuvuodesta. Voimia ei ollut jemmassa.
Kun koko perhe tekee töitä, hoitaa kouluhommiaan, on päiväkodissa, harrastaa, nauttii kaikki ateriansa, pitää siisteyttä yllä jne. saman katon alla, mitään ei voi hoitaa kunnolla. Se on tunnolliselle jatkuva piikki lihassa. Eikä siihen auta, laske rimaa -toivotus. Olen koko aikuisen elämäni harjoitellut riman laskemista ja muutaman millin ja välillä jopa sentin olen sitä saanut hilattua alaspäin. Mutta kyllä se vaan on tällaisella luonteella tosi vaikeaa ja sitten syyllisyys iskee siitäkin, kun ei edes rimaa osaa laskea.
Vaikeinta tässä ajassa on ollut, että ei ehdi olla alkuunkaan sellainen äiti kuin haluaisi. Toki siihen ei ole koskaan pystynyt, mutta nyt haave jää entistä kaukaisemmaksi ja se tuntuu entistä raastavammalta. Olen miettinyt dilemmaa, että nyt on lasten kanssa enemmän kuin ikinä normaalissa arjessa, mutta läsnäoloaika tuntuu silti aivan vajavaiselta. On vaikea ja välillä mahdotonta jaksaa neuvoa hermostumatta tehtävissään jumittavaa koululaista, kun ajatus katkeaa kymmenettä kertaa omien töiden suhteen. Ja vastaavia tilanteita nyt riittää koko ajan.
Parisuhteen hoitaminen on aina ollut itselle tosi tärkeä juttu. Siitä saan voimia ja siinä koen, että aika on tosi arvokasta, jopa pyhää. Tällä hetkellä parisuhdeaikaa on minimaalisen vähän, vaikka pyöritään samojen seinien keskellä puolison kanssa päivät. Kahdenkeskinen parisuhdeaika on nyt suoraan pois omilta lapsilta ja tuntuu väärältä ottaa sitä. Minulle parisuhdeajassa parasta on, että puolisoni levollisuus saa minut lepäämään ja yhdessä oleminen antaa voimia. Se on tuplavoitto. Sitä kyllä nyt niin kovasti tarvitsisin, mutta yritän nähdä poikkeusajan yli. Luotan, että parisuhde kantaa tämänkin ajan yli.
Sitten on työt. Saan voimia siitä, että hoidan työni hyvin. Se on palkitsevaa ja hauskaa. Nyt töiden tekeminen on suoraan pois omilta lapsilta, kun koulua ja päiväkotia ei ole, jonne lapset voisi hyvillä mielin lähettää. Se herättää ristiriitaisia tunteita. Lisäksi kun suunnittelen opetusta, koko ajan mietin, että lähetän opetusta koteihin, joissa ollaan luultavasti ihan yhtä väsyneitä tähän tilanteeseen kuin meilläkin. En halua antaa epäselviä ohjeita uuvuttamaan muita vanhempia. Rimani on taas korkealla, mutta toivon, että etenkin tehtäväni eskarilaisille voisivat tuoda hieman hengähdystaukoa heidän vanhemmilleen ja samalla kehittävää puuhaa lapsille. Toivon myös, että ne voisivat antaa syyn naurahtaa tai hymyillä hassuttelulle niin vanhemmalle kuin lapsellekin, joka tehtävänantoa tutkii, koska lämpöä, naurua ja solidaarisuutta me jokainen tässä hetkessä varmasti kaipaamme jaksaaksemme. Onko taas liikaa vaativuutta haluta yrittää välittää opetuksen lisäksi muitakin yhteistä inhimillisyyttä kantavia viestejä koteihin? Ehkä on, mutta en halua laskea rimaa sen suhteen.
Valmisruokaan, liikunnan vähyyteen, ruutuaikaan, oman ajan puutteeseen, läheisten ikävään tms. en edes jaksa mennä. First world problems, voisi tähänkin heti todeta. Mutta silti haluan sanoa ääneen, että tuntuu vaikealta ja raskaalta, että haluaisi tehdä asiat hyvin, mutta ei ehdi ja jaksa tehdä asioita hyvin. Elämme jopa sota-aikaan verrattavia olosuhteita yhteiskunnassa, mutta koska kotiarjessa poikkeustila ei kuitenkaan suoraan näy, on tuskaista ja väsyttävää olla tunnollinen ihminen näinä aikoina.
Haluan kuitenkin päättää tekstin valoisampiin tunnelmiin. Vaikka tuntuu mahdottomalta olla nyt riittävän hyvä äiti, puoliso, työntekijä ja kaikkea, niin valoa näihin päiviin tuo juurikin lapset, puoliso, oppilaat, työkaverit ja läheiset. R:ää osaamattoman kolmevuotiaamme lokkitähtitanssia olen katsonut puhelimesta monta kertaan jälkeenpäinkin, ulkoilureissut lasten kanssa ovat tuoneet iloa kaikille, lasten ideat, hauskat jutut ja valoisuus kantavat väsynyttä äitiäkin. Halaus ja hetki loikoilua yhdessä puolison kanssa ovat harvoin tuntuneet näin hyvältä. Ihanien oppilaiden jutut ja työkavereiden kanssa jaettu vastuu ja lämpöinen huumori kantaa. Kaikki olennainen on hyvin ja olen siitä kiitollinen.