Kategoria

Vertaistuki

Oma kasvuVertaistuki

High-functioning weirdo

Kirjoittajalta Tiia

Hei, täällä minä, high-functioning weirdo.

Olen tuntenut itseni oudoksi lapsesta asti. Olin liikaa: liian kiltti, liian ahkera, liian vakava, liian herkkä. Kun menimme naimisiin, olin monin tavoin epä: epänaisellinen, epätyypillinen, epävarma. Sittemmin olen sulautunut maailmaan, mutta välillä tunnen edelleen itseni erilaiseksi ja vääränlaiseksi. 

Nykyään outouden tunteet nousevat siitä, kun tuntuu, että suhtaudun asioihin liian suurella tunteella ja intohimolla. Törmään kokemuksissani siihen, että otan asiat liian vakavasti, turhan tarkasti tai liian innokkaasti. Välillä harmittaa, että en osaa elää kevyesti, mutta onneksi ei enää kovin usein.

Olen löytänyt sanoja haasteilleni. Minulla on taipumusta ahdistuneisuuteen sekä vaativuuteen. Nepsypiirteitäkin löytyy. Onhan ne vähän outoja juttuja, mutta toisaalta sitten eivät kuitenkaan. Ne ovat osa elämää, minun elämääni. Ne ovat osa ihan hyvää elämää.

Olen high-functioning. Olen toimintakykyinen ja arki rullaa hyvin. En ole jähmettynyt erilaisuudentunteisiin, vaan saanut löytää ympärille ihmisiä, jotka ymmärtävät ja rakastavat. Joille kelpaan tällaisena.

En ole yksin. Tämän termin, high-functioning weirdo, sain ystävältäni. Se on annettu rakkaudella ja ajatuksella ”meitä ei olekaan aivan vähän”. En ole yksinäinen enää usein. Uskon, että minua tarvitaan ja minulle on paikkani tällaisenaan.

Vaimona ja äitinä saan olla minä. Vähän outo ja erilainen, mutta silti ihan kelpo vaimo ja ihan hyvä äiti. On aivan okei olla high-functioning weirdo. Liityhän kerhoon, jos siltä tuntuu!

2 kommenttia
3 FacebookTwitterWhatsappEmail
VertaistukiYhdessä kasvaminen

Hersyvää onnea

Kirjoittajalta Tiia

Yhteisiä vuosia voi olla takana vaikka kuinka paljon ja silti voi tuntea olevansa syvästi rakastunut puolisoonsa. Olemme Parempi avioliitto ry:n syysseminaarissa. Puolisoni rinnalla astellessa olen tuntenut kuplivaa iloa. Olen kääntynyt välillä katsomaan viereeni, ihmetellen onneani: siinä hän on, rakkaimpani. Käsi on tarttunut käteen pitkin päivää meidän kuplassa: “Pidä must kii, Pidä, pidä musta kii”.

Mistä avioliittotapahtumissa iloitsen on se, että täällä näkee joka puolella pariskuntia, joissa puolisot kurottavat toisiaan kohden. He kurottavat, vaikka arjessa sitä ei olisi niin ehtinyt tehdä. He haluavat lämmittävää toinen toistaan, vaikka arki olisi välillä vihmonut räntää. Täällä näkee joka puolella aviopareja, jotka katsovat silmiin toinen toisiaan. Aviopareja, jotka vetävät kainaloonsa, tule rakas lähelle. Pariskuntia, jotka hymyilevät toisilleen ja haluavat kohdata toinen toisensa.

Vaikka avioliittotapahtumissa keskustellaan paljon aiheista, jotka ovat kipeitä, haastavia ja raskaita, niin ilmapiiri ei ole painava. Ilmapiiri on raikas ja lempeä. Jos avioliittoviikonlopussa olisi joku desibelimittarin kaltainen onnellisuusmittari, niin jo lauantaina se näyttäisi korkeita lukemia. Sunnuntaina saattaisi mittarin asteikko jopa ylittyä kaikesta siitä sydämellisestä ilosta, onnesta ja taakkojen keventymisestä. 

Kuten on sanottu, avioliittotapahtumissa tapahtuu ihmeitä. Ihan oikeasti ja aidosti. Siihen ei tarvita ihmeellisiä puitteita tai kummallisia temppuja. Siihen tarvitaan läsnäoloa, aitoutta, avoimuutta, hersyvää naurua, rohkeutta ylittää esteiksi kasaantuneita asioita, toinen toisemme tukea ja siunattua ilmapiiriä.

Mitä tunnen nyt, on iloisesti hersyvää, kevyttä ja lämmittävää onnea. Arki koittaa taas maanantaina aikatauluineen, huolineen, kiireineen, väsymyksineen ja kaikkineen. Mutta se koittaa meille yhdessä. Siinä on mukana paljon rakkautta ja lämpöä, vaikka pimeää ja kylmää talvea kohti mennäänkin.

0 kommenttia
1 FacebookTwitterWhatsappEmail
Oma kasvuVertaistukiYhdessä kasvaminen

Keveä

Kirjoittajalta Tiia

Tänä kesänä Levin avioliittoleirillä olo oli kevyt ja avioliitto tuntui keveältä. Nauroimme ja heittäydyimme yhdessä enemmän kuin aiemmin. Vaikeistakin asioista pystyi puhumaan lämmin pilke silmäkulmassa, yhtä köyttä vetäen. Jäin miettimään, mitkä asiat ovat johtaneet siihen, että nyt on erityisen helppo ja rento olla puolison kanssa yhdessä kipeidenkin asioiden äärellä?

En ole kevyttä seuraa avioliitossa. Otan asiat vakavasti ja pohdin niitä turhankin kovasti. Stressaannun ja ahdistun herkästi. Kuormitun, huolehdin ja huolestun. Keveys ei ole vahvuuteni. Toisaalta olen aika hyvä tekemään pohjatyötä keveydelle. Koska kaipaan käsitellä asiat syvällisesti, se ehkä on luonut polkua kevyemmille askelille. Taakkoja on kevennetty vuosi vuodelta ja vaikka perhearki onkin juuri tällä hetkellä intensiivistä ja omalla tavallaan rankkaa, vanhoja painolasteja on selvästi vähemmän kannettavana. Olemme myös osanneet aina nauraa yhdessä ja itsellemme. Osuvan ja lämpöisen huumorin hoitavaa voimaa ei voi väheksyä. Olemme hiljoksiin löytäneet samalle puolelle vaikeuksienkin edessä.

Leirillä jäin miettimään, olisimmeko yhdessä enää ilman avioliittoleirejä? Tahto pysyä yhdessä on kyllä ollut aina, mutta taitoa ei olisi ollut ilman leirien vertaistukea, oikeaan suuntaan ohjaamaa harjoittelua ja tietoa. Avioliittoleirillä pohdittiin: pitkään parisuhteeseen riittää tahto, mutta pitkään hyvään parisuhteeseen tarvitaan tahdon lisäksi taitoa. Taitoa meistä harvalla on syntymälahjana, se täytyy nöyrästi opetella. Olemme joutuneet opettelemaan paljon taitoja kommunikaation, itsetuntemuksen, tunnetaitojen, ristiriitojen käsittelyn ja anteeksipyytämisen osalta. Olen saanut huomata, että taito on tärkeä tuki tahdolle, toki myös tahto taidolle. 

Keveään oloon yhdessä ei taida olla oikotietä. Nyt tuntuu, että on luonnollista, että vasta vuosien jälkeen se alkaa löytyä. Keveän olon taustalla on vankka turvallisuus. En ole luottanut koskaan ennen näin lujasti puolisoni rakkauteen. Itsetuntoni on eheytynyt paljon viime vuosina. En ole aina ollut näin varma sitoutumisemme kestävyydestä ja siitä, että selviämme yhdessä vastamäessäkin. Emme ole olleet koskaan ennen tilanteessa, jossa menneet vaikeat asiat on näin hyvin käsitelty.

Keveys on sitä, että ei pelota. Se on rauhaa, levollisuutta ja tyytyväisyyttä. Se nostaa mieleen kiitollisuutta, leikillisyyttä ja onnellisuutta. Keveyden takana avioliitossa on usein raskaskin polku, josta on selvitty yhdessä. 

1 kommenttia
4 FacebookTwitterWhatsappEmail
KommunikaatioTunteetVertaistuki

Häpeä

Kirjoittajalta Tiia

“Häpeä on intensiivisen tuskallinen tunne tai kokemus siitä, että olemme virheellisiä ja sen vuoksi arvottomia tullaksemme hyväksytyksi tai kuuluaksemme joukkoon”, määrittelee häpeätutkija Brené Brown. Se on myös aihe, josta ei ole helppo kirjoittaa. Yritän kuitenkin mennä yhden blogitekstin verran häpeää päin ja sen ohi, kohti avoimuutta ja läheisyyttä.

Kun häpeää, haluaa välttää häpeää tuottavasta asiasta puhumista, mieluiten sen ajattelemistakin ja etenkin sitä, että kukaan muu tietäisi aiheesta. Tämä tarkoittaa yksinäisyyttä. Ihminen häpeän takana on itseltään ja toisiltaan piilossa ja lukossa. Kyvyttömänä pääsemään ja päästämään lähelle.

Häpeää aiheuttavan asian avaaminen murtaa muureja. Etenkin parisuhteessa tämä on valtavan tärkeää, koska muurien takaa ei voi rakentaa läheistä parisuhdetta. Uskon, että häpeälliseltä tuntuvasta asiasta pitää puhua niin paljon, että se ei enää hävetä. Huomatakseen, että ei ole vääränlainen, viallinen eikä arvoton. Joka kerta, kun uskallan olla rohkea ja kerron häpeästäni, se pienenee. Joka kerta, kun uskallan jakaa häpeäni, ahdistus kevenee. Kaikessa tässä toki auttaa, että sanani otetaan luottamuksella, kunnioittavasti ja avoimesti vastaan. Mutta jo se suhteuttaa asiaa ja voimauttaa, että uskallan olla rehellinen itsestäni ja itselleni. 

Häpeään parasta tukea on empatia. Brené Brown kuvaa tarkasti empatiaa. “Empatia on taitoa hyödyntää omia kokemuksiamme kytkeäksemme ne kokemukseen, jonka joku jakaa kanssamme.” Nämä Brownin kuvaamat lauseet kuvaavat häpeää poistavaa empatiaa: “Ymmärrän, olen ollut samassa tilanteessa. Kaikki on hyvin, sinä olet normaali. Ymmärrän, millaista se on.” Brown kuvaa sitä, että me kaikki olemme olleet häpeissämme, peloissamme, suruissamme, vihaisia, ärtyneitä, katkeria tai pettyneitä jossakin elämämme tilanteessa. Empatiaa on peilata oman tunne- ja tilannekokemuksensa kautta toiselle hänen kokemuksensa: ”Et ole yksin.”

Minä olen neuroottisen tarkka monen asian suhteen. Pitkään yritin salata sitä mieheltäni, tuskin toki siinä edes onnistuen. Miten voimia vievää olikaan olla neuroottinen ja vieläpä häveten ja salaa! Nykyään joka kerta, kun uskallan myöntää puolisolleni ja samalla itselleni, että olen tässä asiassa järjenvastaisen tarkka, häpeä hälvenee kauemmas ja me pääsemme lähemmäs. Neuroottisuus ei estä meitä olemasta läheisiä, vaan sen häpeäminen ja salaaminen.

Odotan elämässäni paljon sovittuja ja iloa tuottavia asioita ja petyn voimakkaasti, jos ne peruuntuvat. Odotan, että illalla ehdimme kohdata hetken puolisoni kanssa, odotan häneltä runsaasti viestejä reissusta ja odotan kovasti sovittua yhteistä aikaa. Jos en tule kohdatuksi, viesti unohtuu tai sovittu yhteinen aika peruuntuu, petyn pahasti. Pitkään en halunnut sitä tunnustaa, koska häpesin lapsellisuudeksi ajattelemaa ominaisuuttani. Eihän aikuisen sovi pettyä helposti. Miten paljon lähemmäs olemmekaan päässeet, kun häpeän muuri on ylitetty ja olen uskaltanut alkaa kertomaan pettymyksen tunteistani ja olemaan rehellisesti oma itseni.

Olemme puolisoita ja rakkaita. Ei ole häpeällistä, että olemme ihmisiä kaikkine kokemuksinemme, tunteinemme ja piirteinemme. Surullista on vain se, jos emme häpeän takia pääse toistemme lähelle. Minä en ole viallinen, vääränlainen, kelpaamaton tai arvoton. Sinä et ole viallinen, vääränlainen kelpaamaton tai arvoton. Olet minulle todella rakas.

Lähde: Brené Brown, En olekaan yksin – Totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta

4 kommenttia
1 FacebookTwitterWhatsappEmail
VertaistukiYhdessä kasvaminen

Läheisyys

Kirjoittajalta Tiia

Vietimme viikonlopun avioliittotapahtumassa. Siitä nousi halu kirjoittaa läheisyydestä. Arjessa juuri läheisyyden ylläpitäminen on usein haastavaa. Henkinen ja fyysinen etäisyys hiipii herkästi arjen kiireen ja väsymyksen keskellä puolisoiden väliin.

Mietin, miten kuvailisin läheisyydentunnetta? Se on lämmin, suora, helppo, luonteva, rento ja hyvä olo puolison kanssa. Kuin maailman mukavin vaate päällä. Mikään ei kiristä, paina tai ahdista.

Mietin myös, miten läheisyydentunne syntyy? Keskustelemalla: jakamalla ajatuksia, tunteita, havaintoja, menneitä, toiveita ja antamalla läsnäoloaikaa toiselle. Olemalla lähellä: silittämällä, halaamalla, hieromalla ja suukoilla. Läheisyys syntyy myös kuuntemalla, empatialla ja huomioimisella. Se syntyy kohtaamalla kipeitä asioita yhdessä ja hoitamalla haavoja yhdessä.

Avioliittotapahtumien kauneus on keskustelemisen ja turvallisen ilmapiirin hyvä, positiivinen kupla. Hetki, joka on rauhoitettu kohtaamiselle oman puolison kanssa ja yhdessä jakamiselle toisten avioparien kanssa. Läheisyys vahvistuu avioliittotapahtumassa sen kautta, että saamme yhdessä tukea muita ja voimme itse saada tukea muilta pariskunnilta. Kokea asioita yhdessä ja käsitellä niitä yhdessä. Saadaan oppia yhdessä. Nauraa ja toisinaan itkeäkin yhdessä. Saadaan uskaltaa mennä syvälle yhdessä.

Läheisyys on yksi elämän hienoimpia tunteita. Se on seesteisyyttä, syvyyttä, riittävyyttä, turvallisuutta, herkkyyttä ja hellyyttä. Avioliittotapahtuman jälkeen askel on kevyt ja käsi toisen kädessä on lämpimässä ja lujassa otteessa. Arki tulee taas. Mutta läheisyys on lujittunut ja halu ja ymmärrys vaalia läheisyyttä arjen keskellä on taas vahvistunut. Läheisyyden lämpö jää sydämeen.

 

0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
VertaistukiYleisiä ajatuksia

Ennaltaehkäisevää työtä

Kirjoittajalta Tiia

Ongelmassa kuin ongelmassa ennaltaehkäiseminen olisi optimaalinen tapa hoitaa ongelmaa. Vaikka se ei ole aina mahdollista, niin olen pohtinut, millaista on ennaltaehkäisevä työ parisuhteessa.

Avioliitossa pointti on pysyä yhdessä ja vieläpä mielellään niin, että molemmat puolisot ovat onnellisia ja hyvinvoivia. Periaatteessa tämä kuulostaa simppeliltä, mutta elämä on opettanut, että hetkittäin se on kaikkea muuta ja joskus se tuntuu lähes ylivoimaiselta. Ihan blogin alkuajoilla pohdin sitä, miksi ylipäätään pitää blogia avioliiton hoitamisesta. Haluan palata tähän teemaan vuosien jälkeen.

Faktatieto avioliitosta ja vertaistuki ovat minulle kaksi avainsanaa avioliiton ongelmien ennaltaehkäisyssä ja viimeistään niiden käsittelyssä. Olen ajatellut, että saisipa jokainen aviopari matkaansa heti avioliiton ensi metreillä muutaman hyvä avioliittokirjan ja vierelleen kulkemaan tukiparin. Kun tietää etukäteen vähän, millaisia kivikkoja tyypillisesti avioliitossa on ja voi niistä puhua, paitsi puolisonsa, myös jonkun samoja asioita kokeneen kanssa, niin se jo helpottaa kummasti. Vaikka on monta tilannetta, jotka jokaisen pariskunnan täytyy elää oman kantapään kautta, niin se huojentaa, että tietää, että muillakin on ollut tällaisia tilanteita ja muutkin ovat tästä selvinneet. Parhaimmillaan tieto ja vertaistuki auttavat sivuuttamaan jonkun kivikon siihen edes pahasti kompastumatta.

Ääneen sanottuna ja toiselle jaettuna melkeinpä murhe kuin murhe kevenee. Siksi vertaistuki on niin tärkeää ennaltaehkäisevää työtä. Yhdessä pohdiskeltuna loputtoman turhauttava tilanne tai täysin ratkaisemattomaltakin tuntuva ongelma voi saada uuden perspektiivin ja muuttua mahdolliseksi selvittää oman ja saman puolison kanssa yhdessä. Ja joskus tarvitaan hetkeksi joku ulkopuolinen pitämään pystyssä ja auttamaan askeleen eteenpäin, kun tuntuu, että itse on suurten tunteiden vallassa ja valmis jo luovuttamaan. Minulla myös faktat auttavat. Kun tiedän, että muillakin riidellään samasta syystä tai tähän avioliiton vaiheeseen kuuluvat usein tämäntyyppiset ristiriidat, niin se jo tekee tilanteen käsiteltävämmäksi ja ehkäisee suurempien ongelmien syntymistä.

Ennaltaehkäisevää työtä on toki kaikki puolisoiden työ parisuhteen eteen. Toinen toisensa huomioiminen, kahdenkeskinen aika, perheen vastuiden jakaminen ja oman osansa tekeminen, yhdessä keskusteleminen ja puolison kuunteleminen. Mutta sen lisäksi rohkeus kohdata itsensä ja puolisonsa sekä hakea tietoa ja vastaanottaa tukea, ovat kullan arvoista ennaltaehkäisevää työtä. Koen, että avioliittoleireillä nuo asiat ovat tiivistyneet todella hienosti, mutta tietoa ja tukea voi saada myös monella muulla tavalla. Ehkä voin olla myös hetken vertaistukena blogin kautta. Tajusin, että se on juuri sitä, mitä haluaisin blogin kautta tehdä. Ennaltaehkäisevää työtä.

2 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
VertaistukiYhdessä kasvaminen

Onnellisuusmittari?

Kirjoittajalta Tiia

Onnellinen avioliitto, onnellisempi avioliitto, onnellisin avioliitto. Onko olemassa mittari, jolla arvotetaan avioliiton onnellisuutta? 

Ajattelen, että ei ole järkeä miettiä, onko meidän avioliitto onnellisempi vai vähemmän onnellinen kuin jollain muulla ja keillähän se kaikista onnellisin avioliitto on. Ruoho näyttää helposti onnellisemman vihreältä aidan takana, mutta tiedämme myös todellisuuden tämän sananlaskun takana. Vain oman avioliiton onnellisuutta kannattaa arvioida, sillä vain sen voi tuntea kunnolla ja siihen voi vaikuttaa itse. Ja silloinkin on tärkeää pitää mielessä, että avioliittoa ja sen onnellisuutta ei voi mitata yksioikoisesti.

Olen pohtinut blogissa asioita, jotka voivat vaikuttaa tyytyväisyyteen avioliitossa. Monet aiheista ovat suhteellisen yleispäteviä ja uskon, että varsin olennaisia kysymyksiä monissa parisuhteissa. Niiden painoarvot voivat kuitenkin vaihdella paljon. Jokainen ihminen on omanlaisensa ja avioliitot yhtä lailla omanlaisiaan. Asioiden tärkeysjärjestykset vaihtelevat eri ihmisillä. Joillekin kommunikaatio puhumalla on isommassa roolissa, toisille yhdessä tekeminen on jo itsessään kommunikointia.

Siksi palaan taas kerran tähän jo blogissa ennenkin nousseeseen aiheeseen. Avioliittoa kannattaa mielestäni arvioida sisältäpäin ja sitä myös rakennetaan ja vahvistetaan nimenomaan sisältäpäin. Vain puolisot tietävät, mikä heille kummallekin erikseen ja yhdessä on tärkeintä heidän avioliitossaan. Ja millainen avioliitto on juuri heille onnellinen. Kun jotain asiaa on tarvetta kehittää, niin avioliitossa on kaksi aikuista ihmistä ja juuri heillä on avaimet rakentaa avioliittoa parempaan suuntaan. Toki joskus tarvitaan ulkopuolista apua tai tukea kirjallisuudesta tai ystäviltä. Mutta vastuu avioliiton kehittämisestä on puolisoilla itsellään. Kukaan muu kuin me ei voi työstää meidän avioliitosta onnellisempaa.

Kun molemmat puolisoista ovat tyytyväisiä avioliitossa, se on onnellinen. Sen ei tarvitse täyttää jotain ulkoisia mittapuita. Ei tarvi laskea laskurilla, käydäänkö ulkona kahdestaan sopivan verran kertoja vuodessa, riidelläänkö sopivan harvoin/usein tai laskea seksin määrää. Jos yhdessäolosta on saatu rakennettua meille sopiva kokonaisuus, se on hyvä ja riittävää. Tärkeää on toki pitää mielessä, että sekä puolisot että suhde muuttuvat koko ajan. Kovin vakaata ja tasaista elämä tuskin on pitkään, mutta että pyritään yhdessä siihen, että voimme olla suhteellisen tyytyväisiä tässä ja nyt.

Ja mitä seksiin tulee, niin ajattelen, että jos avioliitossa kommunikaatio, tunteiden viestiminen, arkinen jakaminen ja arki toimivat, niin seksistä ei välttämättä tarvitse “pitää erillistä luentoa” lainkaan. En tarkoita, että se toimisi itsestään, mutta jos suhteessa ollaan henkisesti lähekkäin, niin silloin on todennäköistä, osataan myös keskustella tarpeista ja aina tarpeen tullen haasteista seksin suhteen. Seksissä on tärkeää, että suhteessa ja puolison lähellä on hyvä olla. Seksiä ei mitata määrällä, vaikka sekin voi ja saa olla joillekin tärkeää, vaan laadulla ja läheisyydellä. Sen suhteen myös on olennaista keskittyä arvioimaan onnellisuutta kahdestaan ja vertailematta muihin. Mikä ja millainen on meille, sinulle ja minulle, hyvä? Yhdessä olemme oppimassa ja kasvamassa, tämänkin asian äärellä.

Minusta tietous ja pohdinnat avioliiton hoitamisesta ovat tärkeitä. Mutta niin, että niistä otetaan meille käyttökelpoiset palaset ja rakennetaan meille sopiva kokonaisuus. Kannatan lämpimästi sopivaa avoimuutta ja keskustelua avioliiton hoitamisesta, mutta jokaisella pariskunnalla on vapaus ja vastuu tehdä omat ratkaisunsa omassa avioliitossaan. Saa rakentaa yhteisen elämän meidän tyylillä ja meidän näköisessä liitossa. Kaikilla ei tarvitse olla samanlaista. Meillä voi toimia vaikka se, että vaimo vastaa enemmän keittiöstä ja jollain muulla, että se onkin mies. Tiedostamalla ja yhdessä ratkomalla avioliitosta voidaan rakentaa meille passeli paketti, sellainen, että meillä kahdella on hyvä olla yhdessä.

0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Vertaistuki

Vertaansa vailla – vertaistuki

Kirjoittajalta Tiia

Luuletko, että naapureilla on onnellisempi avioliitto? Epäiletkö, että maailmassa ei ole onnellisia avioliittoja ja että ne onnelliselta näyttävät, ovat sitä vain päällepäin? Oletko jutellut ystävän tai ystäväpariskunnan kanssa omasi ja heidän avioliittonsa hyvistä hetkistä ja haasteista?

Avioliittoon kuuluvat ristiriidat ja haasteet. Kun kaksi ihmistä elää niin läheisessä suhteessa, se ei voi olla mutkatonta. Ei ongelma kuitenkaan ole se, että on ongelmia, vaan se, että mitä sitten tehdään.

Verratonta on se, jos haasteita pystyy välillä jakamaan jonkun ymmärtäväisen ja ulkopuolista perspektiiviä antavan ihmisen kanssa. Kuten muussakin elämässä mielessä yksin pyöritelty ongelma voi olla elefantin kokoinen. Mutta jos siitä saa puhua, siitä voi tulla vaikkapa sylikoiran kokoinen. Ja sylikoiran pystyy kyllä pitämään hallinnassa, vaikka elefantin kanssa olisi ollut vähän niin ja näin. Lisäksi keskustellessa saattaa huomata, että muillakin käy sama elefantilta näyttävä sylikoira kylässä.

Avioliitossa vertaistuki on siis arvokasta myös siksi, että siinä oppii huomaamaan, että monissa avioliitoissa painitaan samankaltaisten ongelmien kanssa. Jos on elänyt luulossa, että meidän suhteessa on ainutlaatuinen ongelma, saa lähes aina pettyä, jos alkaa jutella asioista muiden pariskuntien kanssa. Luultavasti puolella muistakin aviopareista on samantyyppisiä ongelmia.

Vertaistuessa on siis pieni riski. Siinä saattaa joutua menettämään uskon, että meillä on ainutlaatuinen ongelma. Mutta vastineeksi voi saada paljon ymmärrystä ja jakamista. Ja myös tiedon, että ehkä joku muu on keksinyt ratkaisuja tähän ongelmaan tai ainakin elämänviisaan tavan kohdata kyseinen ongelma.

Avioliiton todellisuudesta ei ole aina helppo lähteä jutustelemaan hyvällekään ystävälle. Ehkä pikku vitsin voi laukaista suhteellisen helposti tai sitten murpattaa, että onhan se välillä hieman aasi tuo minun rakas puolisoni. Mutta rakentavaan keskusteluun on usein vaikea löytää aika ja paikka.

Kuitenkin rakentava keskustelu avioliitosta on hirmu hauskaa ja hyödyllistä. Asioiden jakaminen kun tosiaan ja tosissaan pienentää ongelmien kokoa. Ja se helpottaa, jos voi pohtia haasteita ulkopuolisen ihmisen kanssa eri näkökulmista ja miettiä ratkaisuvaihtoehtoja. Sillä tavalla oma ymmärrys sekä itseä että puolisoa kohtaan yleensä kasvaa. Ja omien ajatusten tuulettamisen jälkeen rakentava keskustelu puolison kanssa sujuu yleensä paremmin. Raiteilleen jämähtänyt keskustelu voi löytää uudet ja paremmat raiteet.

Joskus vaan on vaikeaa löytää hyviä hetkiä ja turvallisia ihmisiä keskustelulle. Mutta siitä huolimatta hyviä tilaisuuksia vakaville ja syvällisille keskusteluille kannattaa etsiä. Antaessaan saa ja jakaessa rikastuu. Avoimuutta ei kannata pelätä, mutta toki sitä täytyy kunnioittaa ja sopivasti suojella.

Minua on auttanut avoimuuden suhteen tällainen ajatus. Jos tietää, että tästä ei henki lähde, niin entä sitten, vaikka vähän pelottaakin? Ole mieluummin avoin, sano kaunis sana, jaa tärkeä ajatus tai selvitä ongelmatilanne kuin jätä se pelkosi takia sanomatta ja selvittämättä! Pelosta hieman kangerteleviin sanoihin tai pieneen polvien tutinaan ei kuole. Mutta se voi olla hyvin vakavaa elämälle, jos ei pysty puhumaan vakavista asioista.

0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail