Olen saanut kunnian alkaa opetella anopin roolin alkeita. Siispä on syytä alkaa selkeyttää itselleen, mikä tässä roolissa olisi tärkeää. Ihan ensimmäisenä ajattelen, että anoppius on kypsän aikuisen kunniarooli. Anoppi on aina vävyä tai miniää vanhempi. Siksi vastuullisen aikuisen rooli on erityisen tärkeä. Luulen, että monet harmit anoppisuhteissa ovat syntyneet siitä, että aikuisen anopin tunnesäätelytaidot eivät ole toimineet aivan optimaalisesti. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen, mutta kun aikuisella anopilla herää vaikeita tunteita, aikuinen opettelee käyttämään niiden säätelyyn ja käsittelyyn aikuisia keinoja.
Anopin tehtävä on luottaa. Kun lapsi alkaa rakentaa parisuhdetta, oman lapsen kasvatuksessa on päästy siihen pisteeseen, että on aika antaa tilaa lapselle, hänen elämälleen ja valinnoilleen. Lasta kasvatetaan hänen omaa elämäänsä varten, ei vanhempien elämää jatkamaan. Siksi on syytä olla iloinen, kun lapsi alkaa tehdä omia valintojaan. Jokaisella varmasti herää myös huolia lapsen itsenäistyessä, mutta ajattelen itse, että nyt ollaan sadonkorjuuvaiheessa omasta kasvatustyöstä. Vanhempi ei päätä, millaista hedelmää hän lapsissaan kasvattaa, vaan hän on tukenut ja mahdollistanut lapsen kasvua parhaansa mukaan omalta osaltaan.
Anopin tehtävä on luoda lämmintä ilmapiiriä. Vahvistaa hyväksyntää sekä omille lapsilleen että heidän kumppaneilleen. Jokainen meistä haluaa olla riittävä ja hyväksytty. Anopilla onkin mahdollisuus tehdä paljon hyvää. Hän voi olla avarasydäminen, kuuntelevainen, kannustava ja lämmin. Hänellä on oma elämänsä ja omat rajansa, mutta elämänkokemuksen myötä joustavuus on kasvanut, samoin halu oppia ja ymmärtää uutta. Jokainen uusi ihminen, lasten kumppaneiden myötä kasvavassa perheessä, on mahdollisuus oppia ja kasvaa itsekin. Anoppi tietää tämän ja antaa hänenkin elämäänsä rikastavien ihmisten liittyä mukaan porukkaan entistä ihanammaksi isoksi laumaksi.
Anopilla on varmasti paljon annettavaa, mutta anopin elämänkokemus on sellaista, joka on tarjolla siltä varalta, jos sitä tarvitaan. Välttämättä ei tarvita. Eikä se silloinkaan hukkaan mene. Ajattelen, että elämänkokemus on erityisesti itseä varten saatua. Se auttaa ihmistä olemaan viisaampi äiti ja anoppi. Jos tukea, apua tai neuvoja kysytään, anopilla on vertaistukea antaa moneen tilanteeseen. Ei totuutta, mutta perspektiivejä, lohtua ja toivoa runsain mitoin. Anoppi ei perusta elämäänsä oletuksille, vaan kysyy tarvittaessa lempeästi sekä pitää avointa kommunikaatiota ja ilmapiiriä yllä omalta osaltaan.
Anoppi on kulmakivi, jota vasten voi tulla hetkeksi nojaamaan, kun siltä tuntuu. Anopillinen kulmakivi ei kuitenkaan ole norsunluutornissa asusteleva matriarkka, vaan jokainen viisas kulmakivi on elämänsä mittaan rakentanut itselleen oman tukevan kulmakivien verkoston. Anoppia kannattelevat hänen omat tärkeät ihmissuhteensa. Hänelle äitiys ja anoppius ovat kunniaroolit, mutta elämästä löytyy myös muita tärkeitä rooleja. Siksi hän osaa nauttia sekä anoppiudesta että kaikesta muusta hyvästä elämässään. Hän ei ole haavoittumaton, vaan inhimillinen ihminen, joka huolehtii sekä omista tarpeistaan että omasta laumastaan. Prioriteetit hän asettaa joustavasti aina kulloisenkin tilanteen mukaan niin, että kaikilla olisi mahdollisimman hyvä.
