Aikuisavioliitosta ajatukset ovat matkanneet aikuiskasvatukseen. Olen lukenut Lilly Korpiolan koskettavaa ja syvällistä kirjaa Pitkä tie äidiksi (2014), joka kertoo äitiydestä ja adoptiosta. Kirjasta opin uutena termin terapeuttinen vanhemmuus. Terapeuttiseen vanhemmuuteen liittyvät asiat jäivät mietityttämään myös suhteessa avioliittoon. Adoptiolapsilla eheytyminen menneistä kokemuksista ja kiintymyssuhteen rikkinäisyyksistä vaatii usein terapeuttista tapaa kohdata lapsi. Tarvitseeko myös aikuinen välillä terapeuttista kohtaamista puolisoltaan? Onko sellainen kohtuuton ajatus?
Kevään yksi teema parisuhdepohdinnoissa on ollut menneisyyden vaikutus nykyisyyteen. Uskon, että jokaisella on eheydyttävää menneistä ja avioliitossa asiat usein nousevat esiin tai ainakin poreilevat pinnan alla. Meissä jokaisessa on turvattomuutta ja isojakin kipeitä kohtia, jopa traumoja. Uskon, että juuri silloin, kun oma käytös ei ole aikuismaista, on ihmisellä suurin tarve tulla ymmärretyksi. Jos puoliso pystyy näkemään, mistä toisen käytöksessä on pohjimmiltaan kyse ja mistä reaktio johtuu, siinä hetkessä on suuri viisaus. Kun pääsee aidosti selville toisen ajatuksista ja tunteista, se voi olla menneitä korjaava kokemus puolisolle. Todellista aikuiskasvatusta.
Huono käytös lapsella kertoo yleensä jostain. Jäin miettimään, että niinhän se on meillä aikuisillakin. Pohjimmiltaan juuri silloin kaipaamme lohdutusta ja rakkautta, kun olemme ”vaikeita”. Terapeuttisessa vanhemmuudessa puhutaan vanhemman herkkyydestä lapsen tarpeille ja tunteille ja käytöksen taakse näkemisestä. Luulen, että samaa herkkyyttä tarvitaan myös parisuhteessa. Toki voimme odottaa aikuiselta sitä, että hän osaisi kertoa tunteensa ja tarpeensa. Toisaalta juuri niissä asioissa voi olla vielä aikuisenakin paljon opeteltavaa. Hyvä ja turvallinen parisuhde voi olla paikka opetella niitä taitoja.