Parempi avioliitolle ystävänpäiväksi kirjoittamani teksti: Miten parisuhteen hoitaminen on muuttanut minua?
Hei, täällä minä, high-functioning weirdo.
Olen tuntenut itseni oudoksi lapsesta asti. Olin liikaa: liian kiltti, liian ahkera, liian vakava, liian herkkä. Kun menimme naimisiin, olin monin tavoin epä: epänaisellinen, epätyypillinen, epävarma. Sittemmin olen sulautunut maailmaan, mutta välillä tunnen edelleen itseni erilaiseksi ja vääränlaiseksi.
Nykyään outouden tunteet nousevat siitä, kun tuntuu, että suhtaudun asioihin liian suurella tunteella ja intohimolla. Törmään kokemuksissani siihen, että otan asiat liian vakavasti, turhan tarkasti tai liian innokkaasti. Välillä harmittaa, että en osaa elää kevyesti, mutta onneksi ei enää kovin usein.
Olen löytänyt sanoja haasteilleni. Minulla on taipumusta ahdistuneisuuteen sekä vaativuuteen. Nepsypiirteitäkin löytyy. Onhan ne vähän outoja juttuja, mutta toisaalta sitten eivät kuitenkaan. Ne ovat osa elämää, minun elämääni. Ne ovat osa ihan hyvää elämää.
Olen high-functioning. Olen toimintakykyinen ja arki rullaa hyvin. En ole jähmettynyt erilaisuudentunteisiin, vaan saanut löytää ympärille ihmisiä, jotka ymmärtävät ja rakastavat. Joille kelpaan tällaisena.
En ole yksin. Tämän termin, high-functioning weirdo, sain ystävältäni. Se on annettu rakkaudella ja ajatuksella ”meitä ei olekaan aivan vähän”. En ole yksinäinen enää usein. Uskon, että minua tarvitaan ja minulle on paikkani tällaisenaan.
Vaimona ja äitinä saan olla minä. Vähän outo ja erilainen, mutta silti ihan kelpo vaimo ja ihan hyvä äiti. On aivan okei olla high-functioning weirdo. Liityhän kerhoon, jos siltä tuntuu!
Avioliitossa luottamus on minulle sitä, että tietää toisen yrittävän parhaansa yhteisen hyvän eteen. Se ei tarkoita onnistumista kaikessa ja aina, mutta se tarkoittaa hyvän haluamista toiselle ja koko perheelle. Arkisella tasolla pienemmät sovitut asiat voivat joskus unohtua, mutta hyvä halu ei unohdu.
Tiukassa paikassa luottamus on sitä, että tietää, että täysin varmasti toinen yrittää parhaansa. Luottaa että, jos jotain sattuu, hän pitää huolta kaikin voimin. Tietää, että hän tukee lujasti. Uskoo, että hän luottaa minuun, vaikka olisin mokannutkin. Varmuutta, että toinen tulee luokseni, jos häntä tarvitsen, vaikka maailmaan ääriin. Luottamus on suojaava kilpi.
Luottamusta rikkoo itsekeskeisyys. Luottaessani ajattelen, että toinen ajattelee myös minun parastani ja haluaa nähdä asiat paitsi omalta, niin minunkin kannaltani. Jos joudun huomaamaan, että minut oli unohdettu, se vie kauemmas puolisosta. Pelko luottamuksen menettämisestä on minulle pohjimmiltaan pelkoa, etten ollutkaan tärkeä toiselle. Pelkoa, että hänelle tärkeintä olisi hänen oma etunsa.
Luottamuksen arvoiseksi osoittaudutaan ajan kanssa. Kun saa huomata, että puoliso on matkan varrella reilu ja harkitsevainen, avoin ja rehellinen, monin tavoin osaava ja ajattelevainen, se rakentaa pala palalta luottamusta. Joustavuus ja empaattisuus lisäävät luottamusta. Lämpö ja läheisyys vahvistavat sitä.
Inhimillisyys ei luottamusta vie, mutta kyvyttömyys myöntää virheensä ja pyytää niitä anteeksi, nakertavat luottamusta. Joskus omasta pelosta, osaamattomuudesta tai väsymyksestä käsin rikomme luottamusta. Se on ymmärrettävää, kun sen myöntää, mutta tuhoisaa, jos sen vierittää toisen syyksi.
Se tunne, että on luottamuksen arvoinen ja vierellä on luottamuksen arvoinen puoliso, on suoraan onnellisen avioliiton ytimestä. Luottamuksen ilmapiiriin mahtuvat vahvuudet ja heikkoudet avoimesti ja rakkaudellisesti. Luotettavalla tiimillä on hyvä käydä tulevan tuulia päin, sisältäpäin vahvoina ja lujina.
Parempi avioliitolle kirjoitettu jouluisen lämmin teksti: Meidän joulumme
Olen alkanut ymmärtää, että parisuhde on kahden kauppa ihan kaikessa. Se, millainen ajatus minulla oli ja on jokaisesta päätöksestä, joka parisuhteeseen liittyy, ovat minun ajatuksiani. Yhtä lailla puolisollani on omat ajatuksensa jokaisesta pienemmästä ja isommasta ratkaisustamme. Juuri tässä parisuhteen kauneus piilee.
Monesti on tuntunut vaikealta, kun asiat eivät menneet odotusteni mukaan. Kuitenkin jos ne olisivat menneet minun toiveideni mukaan, kyseessä ei olisi hyvä parisuhde. Silloin kyse olisi päsmäröinnistä tai siitä, että saisin olla ihan itse itseni kanssa: ei parisuhteesta lainkaan.
Viisaus ja siunaus piilevät siinä, että elämä on meidän elämämme ja meidän näköisemme. Ei juuri täsmälleen sinun näköisesi, eikä juuri täsmälleen minun näköiseni. Silloin siinä on paljon sinun tuomaa uutta minulle ja paljon minun tuomaa uutta sinulle, josta muodostuu meidän yhteistä. Silloin sinä hiot minua ja minä sinua.
Arvot ovat toki ne, jotka luovat pohjan, että molemmilla on samoja suuntaviivoja mielessä yhteiselle taipaleelle. Mutta samantyyppisillä arvoillakin yhteinen maailma rakentuu tuhansista pienemmistä ja isommistä päätöksistä ja valinnoista. Usein se muodostuu myös siitä, mitä elämä tullessaan tuo ja miten siihen vastaamme.
Parisuhde ei ole minun, eikä se ole sinun, vaan se on meidän. Hyvä parisuhde on enemmän ja erilaista kuin minä ja enemmän ja erilaista kuin sinä. Olen monesti miettinyt, millaista elämäni olisi ilman puolisoa tai lapsiamme. Todella monet elämääni värikkäämmäksi ja avarammaksi tekevät asiaa katoaisivat.
Olen kontrollifriikki ja välillä on ollut vaikea antautua yhteisille päätöksille: jakaa vastuuta ohjaksista. Mutta olen myös oppinut nauttimaan siitä, että vastuuta voi jakaa ja maailma saa laajentua. Yhteinen elämä on välillä mutkikasta, mutta se on hieno kahden kauppa.
Osallistuimme syksyllä ensimmäistä kertaa verkkoparisuhdekurssille. Se oli antoisa kokemus: Uusia näköaloja kotisohvalle verkkoparisuhdekurssilta
Pariterapiassa ja avioliittoleireillä olemme usein palanneet vuosien takaisiin asioihin. Monet parisuhteen kipeät kohdat ja koettelemukset liittyvät ensimmäisiin yhteisiin vuosiin. Ne samaiset vuodet ovat yhtäältä rakastumisen kultapölyn, mutta myös pelkojen peitossa.
Valitsitko sinä minut?
Tämä kysymys saa edelleen kipua aikaan, vaikka on nykyään melko hyvin parantunut haava. Meidän suhteemme alkoi monin tavoin eritahtisesti. Olimme ensin vuoden läheisiä ystäviä, minä syvästi rakastuneena, puolisoni ystäväpohjalta. Kun aloimme seurustella, olimme eri pisteissä kumpainenkin. Minä olin nuorempi ja seurustelin ensirakkauteni kanssa. Puolisolleni tilanne oli erilainen.
Olisin mennyt mielelläni naimisiin kutakuinkin samantien. Puolisoni tarvitsi omien elämänkokemustensa myötä paljon enemmän aikaa sitoutumisen pohtimiseen. Tämä eritahtisuus on täysin ymmärrettävää, mutta oli inhimillisesti kivulias kokemus.
Valitsitko minut -kysymyksestä paraneminen on ollut pitkä prosessi. Monet kerrat olen ajatellut, että ehkä olin liian innokas, tyrkyllä, satuin vaan olemaan siinä, kelpasin suorituksillani, en itsenäni tai tulin vahingossa valituksi. Vasta, kun itsetuntoni on alkanut eheytyä ja parisuhteessamme tunneyhteyden luoma turvallisuus lujittua, olen oppinut luottamaan, että tulin valituksi ihan omana itsenäni.
Ehkä tässä kaikessa on kyse parisuhteen huijarisyndroomasta? Ajattelin pitkään, että tilalleni olisi kuulunut joku parempi ja taitavampi, helpompi, mieleltään kevyempi ja vähemmän herkkä vaimo. Yritin suorituksilla ostaa itseäni hyvän vaimon paikalle, en luottanut, että olin siellä ihan lähtöoletuksena.
Nykyään hetkittäin ja väsyneenä iskee epäilys, olenko riittävän hyvä sinulle. Mutta osaan jo luottaa vastaukseen: ”Rakastan sinua. Olet minulle paras.”
Olen viime aikoina miettinyt paljon kipupisteitä, joita elämä on aiheuttanut. Niitä ei ole ollut helppo miettiä ja niistä on vaikea kirjoittaa. Niistä on kuitenkin tärkeä kirjoittaa. Aloitan kirjoittamalla kipukohdasta oma perhe vs. maailma.
Olin nuori, kun rakastuin puolisooni ja varsin nuori olin edelleen, kun saimme lapsia. Olin myös naiivi. Sekä puolison valinnan että perheellistymisen suhteen luotin, että ihmiset luottavat minuun. Olinhan elänyt vastuullisesti ja tunnollisesti lyhyen elämäni siihenkin asti.
Ajattelin, että puolestani iloitaan, kun olen löytänyt ihanan miehen. Uskoin, että puolisoni puolesta ollaan onnellisia, kun hän on saanut minut rinnalleen. Ajattelin, että meihin luotetaan, että teemme hyviä valintoja yhdessä. Luotin, että lapsistamme ollaan haltioituneita ja heidän kanssaan halutaan viettää aikaa ja tukea samalla meidän parisuhdetta ja jaksamista. Uskoin, että vanhemmuuteemme luotetaan, vaikka saisimme erityislapsenkin.
Edellä esitetyt ajatukset on nykyperspektiivistä naiiveja ja myyttejä. Eihän maailma toimi näin. Epäilijöitä riittää, tuomitsijoita myös. Eivät iloiset asiat tuota aina iloa ympärilleen, vaan kateutta ja vihaakin. Jokaisella on oma elämänhistoriansa, kokemuksensa ja kipunsa ja he toimivat sieltä käsin. Empatiaa on ihmisillä eri verran. Eivät kaikki pidä lapsista tai ymmärrä lapsia. Eivät kaikki tunnista erityislasta, vaan näkevät tilanteet vanhemmuuden puutteena. Eivät kaikki neuvokaan elämänviisaudestaan ja -kokemuksestaan käsin, vaan aivan muista syistä.
Nyt tajuan, miten paljon vähemmällä olisin päässyt, jos olisin nähnyt elämää vähän enemmän ennen perheellistymistä. Olisin säästynyt pettymyksiltä ja katkeruudeltakin, jos lähtöodotukseni olisivat olleet erilaiset. Jos olisin valinnut pessimisti ei pety -linjan. Jos olisin ymmärtänyt laskea odotukseni matalalle maailmaa kohtaan ja nostaa valmiiksi suojaukseni tasoa. Sillä ei maailma toimi niin kuin nuorena ajattelin.
Olen tuntenut häpeää ja syyllisyyttä naiiviudestani. Miten saatoinkaan lähteä elämään noin korkein odotuksin? Avoimena, takki auki ja hehkuen elämänonnea. Olisi pitänyt ymmärtää varoa, laittaa onni visusti vakkaan ja huomata epäillä.
Nyt katselen maailmaa kolmen lapsen hemmetin ylpeänä äitinä ja rankkojen ja vaikeidenkin vuosien jälkeen puolisoni onnellisena vaimona. Jos jotain merkittävää olen elämässäni saanut aikaan, se on tämä perhe. Se on unelma, jota lähdin tavoittelemaan ja johon uskoin. Se unelma on saanut siunauksensa ja siitä olen kiitollinen joka päivä. Perheemme eteen on tehty valtavasti töitä, niin minä kuin puolisoni, ja moni muu myös, meitä matkan varrella tukenut.
Tunnen vaikeita tunteita niitä kohtaan, jotka epäilivät tai eivät luottaneet. Nuorena ajattelin, että kai minua onkin oikeus epäillä, olenhan nuori ja kokematon. Nyt se suututtaa. Ajattelen, että olisin ansainnut tulla luotetuksi ja tuetuksi. Ymmärretyksi myös matkan varrella, kun yritin ymmärtää maailmaa. Olin liian kiltti ja epävarma, kun en sanonut vastaan. Olin liian naiivi, kun olin avoin silloin, kun olisi ollut viisainta suojautua.
Kuitenkin näen nyt myös, että vaikeudet kasvattavat. Ympärilleni on hioutunut timanttisia ihmisiä, jotka jakavat iloni perheestäni. He ymmärtävät kompasteluni ja väsymykseni tuomitsematta. He ovat tukenani ja heidän myötätuntoonsa ja -iloonsa voin luottaa.
Kaikkia ei voi miellyttää, sen on elämä opettanut. Vaikka en ole aina osannut ja jaksanut, koen, että tärkeimpäni, lapset ja puolisoni, luottavat minuun. Sen luottamuksen arvoinen haluan yrittää olla nyt ja vasta.
Meidän perhe on erityinen. Siinä on kolme ihanaa lasta. Siinä on monin tavoin onnelliset vanhemmat. On erityistä saada ihmetellä jokaista perheenjäsentä: persoonallisuutta ja luovuutta, ideoita ja ajatuksia, innostusta ja pohdintoja. On erityinen etuoikeus saada jakaa päivänsä näiden lasten ja tämän puolison kanssa, viisastua elämästä ja oppia yhdessä.
Meidän perhe on tavallinen. Meidän perheen lapsilla ja aikuisilla on välillä ongelmia. Meillä ylikuormitutaan ja hermostutaan, väsytään ja riidellään, jumitutaan ja ahdistutaan, aliviritytään ja turhaudutaan. Meillä ei mene kaikki niin kuin Strömsössä ja apuakin tarvitaan.
Meillä on erityinen perhe. Kaikilla lapsilla on ystäviä ja meillä on paljon ihania ihmisiä ympärillä. On aivan erityistä saada elää ja kasvaa toisten kanssa, hyvässä seurassa. Me jokainen kehitymme vain vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Olen kiitollinen, että meidän ympärillämme on paljon ymmärtäväistä, kannustavaa, aitoa ja hauskaa vuorovaikutusta.
Meillä on tavallinen perhe. Nukkumisen haasteet, nälkä, läksyt, muutokset, huolet ja moni muu saa meillä välillä asiat raiteiltaan. Se ei haittaa. Ei asioiden tarvitse edetä mutkattomasti. Elämä on värikästä ja me ihmiset olemme mutkikkaita.
Lapseni sanoi eilen: ”Ei ole väliä sillä, miltä näytät, äiti, kunhan olet pehmeä.” Rakkaudella on väliä. Sisimmällä ja mahdollisuudella olla aito oma itsensä on väliä. Terveisiä neuropsykiatriselta sopeutumisvalmennuskurssilta.
Tässä on seikkaperäiset ohjeet, miten kanssani kannattaa jutustella, rakkaimpani. Kommunikaatio, puhuminen, keskusteleminen, tuo taitolaji, jota jatkuvasti harjoittelemme, tarvitsee päivitettyjä, itsetuntemuksella maustettuja neuvoja. Olisi ollut hyvä antaa nämä ohjeet 15 vuotta sitten. Pahoittelen jälkitoimitusta!
A) Kun kerron, mitä ajattelen ja miltä minusta tuntuu, yritä löytää pointtini. Väsynyt? Iloinen? Innostunut? Kaipaa halia? Pettynyt? Kun löydämme pääpointin ja osoitat sen tulleen kuulluksi ja huomatuksi, kommunikaatio on löytänyt perille. Voit myös kysymyksin auttaa minua löytämään asian ytimeen. Usein itse asia on rivienväleissä: sitä joutuu hetken tai toisenkin kaivamaan. Mutkikas olentoko?
B) Kerro ja kertoile omia ajatuksiasi, tunteitasi ja kuulumisiasi vapaaehtoisesti ja avoimesti. Sen avulla löydän reitin luoksesi ja sinä luokseni. Anna aikaasi ja päästä lähellesi.
C) Älä kuitenkaan varasta näyttämöä! Kun olen tosi väsynyt, vihainen, nälkäinen tai jotain muuta isoa, on aika himmata omat tunteet hetkeksi taemmas. Muuten koen, että viet tilani. Sen kerran, kun uskallan olla vihainen tai näyttää väsymykseni, en kaipaa vertailua. Haluan kuulla tunteistasi kyllä, mutta vasta kohta. Kun olen ensin tullut nähdyksi oman tunteeni kanssa.
Älä vedä tunteitani itseesi,
mutta tuo enemmän itseäsi esille,
kun näyttämö on vapaa.
Rakastan kuunnella sinua ja tulla kuulluksi. Ilolla ihmettelen: kaiken tämän kommunikaatiokompuroinnin jälkeen olet edelleen siinä. Rakastan sinua!