Parempi avioliitolle kirjoitettu teksti: Parhaimmillaan parisuhteessa
Minulle on aina ollut tosi tärkeää, että lapsillani ja puolisollani olisi hyvä olla. Olen valmis kääntämään jokaisen kiven, että rakkaiden elämään löytyisi lisää tukea ja hyviä asioita, jos heillä on vaikeaa. Olen valmis kantamaan tai työntämään pois vaikka millaisen taakan, että se lakkaisi painamasta rakkaimpiani. Minulla tuntuu olevan aina käynnissä hyvinvoinnin parantamisprosessi ja pahoinvoinnin vähentämisprosessi.
Konfliktit parisuhteessa ja lasten kanssa olivat aluksi pelottavia. Vasta ajan myötä olen oppinut ymmärtämään, että vaikka ne hetkellisesti näyttävät notkauttavan hyvinvointia, ne ovat välttämätön hyvinvoinnin työkalu. Jos rakkaimpieni tunteet patoutuvat, tarpeet eivät tule kuulluksi tai ajatukset sulkeutuvat sisään, se ei voi johtaa kuin pahoinvointiin ja etäisyyden kasvamiseen. Kuunteleminen on suuri lahja, ymmärtäminen ja hyväksyminen vielä suurempi. Monesti on vaikeaa kuulla, ymmärtää ja osoittaa hyväksyntää, mutta mikään ei ole sen arvokkaampaa.
On mennyt vuosia tajuta, että on tärkeää myös, että minulla olisi hyvä olo. Olen kantanut sisälläni usein sanoja yksin ja unohdettu. Kun on kiltti ja herkkä, on helpompaa asettaa muut omien tarpeiden edelle. Kun on tunnollinen ja ahkera, muidenkin on ehkä helppo unohtaa, että voisi tarvita jotain. Kun on oppinut pärjäämään yksin ja hyväksymään sen, että sinut unohdetaan, on ollut vaikea kuulla omaa ääntään, saati saada sitä muiden kuuluviin.
Haluan toimia niin, ettei lasteni tai puolisoni tarvitsisi tuntea olevansa yksin tai unohdettuina. Että heidän vieressään olisi aina kuuntelija ja taistelija ja heillä olisi varmuus hyväksyvistä sanoista ja katseesta. Että he tietäisivät olevansa ihania ja tärkeimpiä. Ilman sitä tunnetta, jää tunne, etten ole arvokas omana itsenäni. Silloin jää tunne, etten ole hyvän arvoinen.
Tänään toivon, että osaisin olla lasten ja puolisoni hyvinvointia edistämässä. Osaisin olla vankkana tukena, kun elämässä tulee ikäviä asioita vastaan ja auttamassa löytämään tien eteenpäin. Toivon myös, että osaisin pitää huolta itsestäni ja ottaa apua vastaan. Hyvää ja hyvinvoivaa 13-vuotishääpäivää rakkaimmalleni tai oikeastaan meille molemmille!
Parempi avioliitto ry:lle kirjoitettu teksti järki- ja tunnepuheen merkityksestä parisuhteessa: Järkipuhe ei nyt kiinnosta
Parempi avioliitto ry:lle kirjoitettu syvennetty teksti Toinen sija? -tekstistä: Hyväksyttynä ja turvassa parisuhteessa
Vertaa näitä kahta tilannetta.
– Et saa olla vihainen!
– On ymmärrettävää, että olet vihainen. Saat olla vihainen niin kauan kuin siltä tuntuu.
Kummassa tilanteessa viha lauhtuu nopeammin? Jälkimmäisessä tilanteessa viha voi jopa sulaa salliviin sanoihin. Ensimmäisessä taas on riski, että viha koteloituu ajan myötä katkeruudeksi.
Minulla on kesken Philippa Perryn kirja ”Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit)”. Harva kirja on iskee niin syvälle tunnekasvatustajuntaan kuin tämä kirja. Kirjan yksi ydinopeista on, että vanhempien tärkein tehtävä on hyväksyä lapsensa kaikki tunteet. Lisäisin vielä, että ehkäpä myös puolison tärkein tehtävä on hyväksyä puolisonsa kaikki tunteet.
Olen opiskellut melko monta vuotta tunnekasvatusasioita, mutta vasta nyt tajusin tunteiden sallimisen ytimiään myöten Perryn esimerkkien myötä. Jos lapsi sanoo, ”pelkään hämähäkkejä”, minun on kuultava ja hyväksyttävä tunne. ”Sinua siis pelottaa kovasti hämähäkit. Minä halaan sinua ja jutellaan pelosta.” Minun tehtäväni ei ole alkaa puhua, että hämähäkit eivät ole vaarallisia. Se on lapsen tunteen ohittamista ja torjumista sekä varma keino etäännyttää lapsi ajan myötä minusta: enhän kuule häntä hänen herkimmillä hetkillään.
Sama toimii puolison suhteen. Jos puoliso kertoo olevansa väsynyt, minun kuuluu kuulla tunne. Minun ei kuulu antaa vinkkejä töiden vähentämisestä tai mistään muustakaan. Se on puolison tunteen torjumista ja varma keino työntää puolisoa kauemmas. Minun tehtäväni on olla läsnä ja tukena, kunnes rakkaallani on helpompi olla tunteensa kanssa.
Perry pohtii, että ihmisen mielenterveyteen vaikuttaa vahvasti, miten hänen tunteisiinsa on suhtauduttu lapsena. Jos lapsi on joutunut kokemaan, että tunteet ovat jotain niin isoa ja vaikeaa, ettei niiden kanssa selviä, silloin ihminen ei välttämättä opikaan selviämään niiden kanssa. Käsittelemättömistä tunteista muodostuu ahdistusta ja masennusta. Jos lapsen kaikki tunteet otetaan vastaan hyväksyen ja niissä lasta tukien, lapsi oppii että jokainen tunne ajan myötä menee ohi ja jokaisen tunteen kanssa pärjää. Kun vanhempi on riittävän pitkään ollut tukena tunteissa, lapsi ajan myötä oppii säätelemään niitä itsekin ja rauhoittamaan itseään haastavan tunteen tullen.
Perry kuvaa, että haastaville tunteille on tietyn kokoinen lokero. Jos haastava tunne lähes aina käsitellään, lokero pysyy varsin siistinä. Jos haastavia tunteita tungetaan ja tungetaan lokeroon, se väistämättä ajan myötä täyttyy ja pursuaa yli. Silloin lokeron tunteista on tullut jo vaikeita käsitellä ja ne usein johtavat vakavampiin haasteisiin ja mielenterveysongelmiin.
Minulle jäi myös vahvasti mieleen Perryn oppi, että ihmissuhteissa tulee väkisinkin repeämiä. Aina vanhempi ei jaksa tukea lasta hyvin, eikä aina puoliso jaksa kohdata hyvin puolisoaan. Silloin itse repeämää merkittävämpää on tilanteen paikkaaminen. Tilanne paikataan myöntämällä rehellisesti oma osuus siihen ja kuulemalla aidosti toista. Anteeksipyynnöllekin voi olla paikkansa.
Lisäksi on tärkeää muistaa ettei lapsen, eikä myöskään puolison, vaistoja tule sekoittaa mitätöimällä oma osuus tai mitätöimällä toisen tunne turhaksi. Perry antaa puhuttelevan esimerkin, että lapsi, jonka inhon tunne on mitätöity ja inhovaisto sammutettu, ei välttämättä enää uskalla luottaa tunteeseensa. Jos hän joutuu joskus kohtaamaan inhottavaa käytöstä, hän voi ajatella, että se on ihan okei, koska ei luota vaistoonsa, että tämähän on väärin. Tällainen lapsi on alttiimpi mm. hyväksikäytölle.
Vaikeinta, mutta tärkeintä, on hyväksyä tunne. Kun seuraavan kerran rakkaimpasi tulevat sinulle puhumaan, kuule ja validoi heidän tunteensa. Tunne ei ole koskaan väärä ja se ansaitsee aina tulla hyväksytyksi. Siten kasvamme ja myös käytöksemme kehittyy. Mutta ennen kaikkea voimme hyvin, kun tulemme kuulluiksi sekä aidosti ja kokonaan hyväksytyiksi tunteinemme.
Pieni lapsi kaipaa, että hän pysyy varmasti hoivaajansa mielessä. Hän kaipaa tunnetta, että hän juuri on ihanin ja rakkain. Olen lukenut viime aikoina Jari Sinkkosen Kiintymysuhteet elämänkaaressa -kirjaa. Tein oivalluksen, että myös aikuinen tarvitsee ihan vastaavaa turvallisuutta.
Parisuhteessa tunne, että olen toisen mielessä ja pysyn siellä, luo yhtä tärkeää turvaa kuin lapselle vanhempiensa turva. Se ei tarkoita jatkuvaa toisiinsa liimautumista. Se tarkoittaa luottamusta, että olen varmasti tärkeä toiselle, vaikka olisimme eri puolilla maapalloa. Se tarkoittaa tunnetta, että toinen ajatuksissaan, sanoissaan, ajankäytössään ja teoissaan huomioi minut. Se voi tarkoittaa esim. että ennen nukahtamistaan reissussa puoliso laittaa viestin ”Olet ajatuksissani, rakas”, tai aamulla jo töihin lähteneen lappusta ovessa: ”Hyvää huomenta, kulta”. Se tarkoittaa, että puoliso kysyy mielipidettäni ennen valintojensa tekemistä ja huomioi minut arjessa.
Toiseksi tärkeimmäksi jääminen on kipeä kokemus myös aikuiselle. Toiseksi tärkeimmäksi voi jäädä monille asioille, niin työlle ja harrastuksille kuin riippuvuuksille tai ihmisillekin. Toinen sija parisuhteessa ei ole hopeaa, se on syvää surua ja häpeää. Työlle, harrastuksille ja ihmissuhteille on paikkansa, mutta silloin kun ne ohittavat puolison ja tämän tärkeimmät tarpeet, se sattuu.
Puolisona minulle on tärkeää olla rakkaani silmissä ihanin ja paras. Se ei ole lapsellisuutta, vaan se on turvallisuutta. Se ei ole höttöä, että olisin jonkinlainen superihminen, vaan arkista luottamusta. Tämän ihmisen silmissä saan olla ihmeellinen omana itsenäni. Hän näkee sydämellään minut kauniina juuri hänelle.
Parisuhdeohjaajaopintojen alkutaipaleen herättämiä pohdintoja Parempi avioliitto ry:lle kirjoitettuna: Hyvä kysymys
Astua askel. Kääntää sivu. Hypätä tuntemattomaan tai ehkä kuitenkin vähän tuttuun.
Tänään oli ensimmäinen päivä vajaan vuoden kestävää matkaa: parisuhdeohjaajakoulutusta. Se on päivä unelmaa, joka on siintänyt mielessäni vuosia. Nyt minulla on mahdollisuus kurkistaa unelmaan. Nähdä, olenko sitä varten ja onko se minua varten.
Jännittää. Entä, jos tämä on harhapolku? Mutta luotan, että tämä on hyvä polku. En vaan tiedä, minne se johtaa.
Löysin tänään uuden sanan, jota olen huumorilla ja vakavuudella makustellut: parisuhdenarkki. Sitä olen ollut kohta vuosikymmenen. Kaikki parisuhteeseen liittyvä kiinnostaa ja innostaa. Haluan oivaltaa, haluan löytää näkökulmia. Haluan syvällisesti ymmärtää, mikä tämä juttu on – parisuhde.
Olen innoissani. Matkalle parisuhdeohjaajuuteen lähtee monta muutakin ja saamme tehdä matkaa yhdessä, tuettuna ja ohjattuna. Olen niin innoissani. Tämä on minun matkaani. Tämä ei ole äitiyttä. Tämä ei ole työtä. Tämä on intohimoa.
Olen kiitollinen. Minulla on taustatukena matkalla puolisoni. Hän, jonka kanssa tämä matka aloitettiin ja jonka kanssa sitä saan jatkaa. Olen liekeissä. #toisintekijät #elämänhuoltamo
Parempi avioliitto ry:lle kirjoitettu teksti korona-ajan kipuiluista ja puolison tuesta niiden keskellä: Koronaharmaudesta näkyväksi
Vietimme vasta neuropsykiatrisen sopeutumisvalmennusviikon. Viikko oli antoisa, vertaistuki oli kultaa ja uuttakin opin. Viikon jälkeen olen paljon miettinyt, mihin oikeastaan olimmekaan sopeutumassa? Lapsen nepsydiagnoosi ei ole ollut shokki tai vaikea asia käsitellä. Päinvastoin se on ollut helpotus, kuten usein kuulee vertaisten sanovan. Olihan tiedossa ilman diagnoosiakin, että nepsypiirteitä on. Jos neuvolassa todetaan, että lapsi kasvaa +2-käyrällä, harvoin se mikään yllätys vanhemmille on. Onhan tuon jo nähnyt omin silmin, että hän on pitkä lapsi.
Diagnoosi tuo ilontunteen, nyt lapsi saa tukea ja apua. Diagnoosin jälkeen on kuitenkin alkanut paljastua se, mihin todella tarvitaan sopeutumista. Diagnoosi ei takaa mitään. Apua lapselle on onneksi vähän helpompi saada kuin ilman diagnoosia, vaikka sinniä ja paperisotaa siihenkin tarvitaan. Ymmärryksen ja tuen saaminen voi kuitenkin edelleen usein olla taistelun takana, eikä taistelukaan välttämättä auta. Siihen sopeutuminen on ahdistavaa. Tuntuu kuin olisi joutunut häkkiin. Näkee, tuossahan tukea voisi olla, mutta siihen ei kaltereiden läpi pääse käsiksi. Katsoo, tuossa voisi olla ymmärrystä, mutta se lentää pois näköpiiristä.
Vaikeinta onkin sopeutua siihen, että vaikka kuinka yrittäisin, en ehkä paljoakaan voi helpottaa edessä olevia, todennäköisesti kivikkoisia, vuosia. Voin yrittää raivata asenne-esteettömyyttä lapsen ympärille ja laajemminkin. Voin yrittää oppia mahdollisimman paljon itse. Voin yrittää kasvattaa ymmärrystä ja jakaa tietoa. Uskon avoimuuteen, mutta aina sekään ei johda ymmärrykseen. Onneksi voin rakentaa ympärilleni vertaistuen vahvasäikeistä verkkoa tukemaan ja kannattelemaan.
Yritän siis sopeutua siihen, että edessä on maraton. Omista voimavaroista täytyy pitää huolta, sillä tiedossa on lukemattomia palavereita, hakemuksia ja selvitystyötä, ennen kuin lapsi kasvaa toivottavasti turvallisesti aikuiseksi. Omastakin hyvinvoinnista täytyy pitää huolta, että jaksaa ottaa vastaa lapsen jumit, haasteet ja haastavat tunteet. Siispä täytyy jaksaa hakea myös itselle tukea ja apua. Koska yksin ei osaa, eikä jaksa.
Siihen ei ole tarvinnut sopeutua, millainen lapsi on. Lapsi on ihana, herkkä, vahva ja viisas. Hän tarvitsee paljon tukea ja ymmärrystä, mutta hän myös kukoistaa, innostuu ja innostaa. Hänen käytöksensä ja haasteensa haastavat, mutta niiden takana on niin paljon hyvää ja kaunista. Rehellinen ja avoin sydän, taitava ja viisas mieli jättävät sanattomaksi onnesta. Saan olla juuri tämän lapsen äiti.