Onnellinen avioliitto
  • Etusivu
  • Arkisto
  • Tietoja kirjoittajasta
Kategoria

Sitoutuminen

Naiseus ja mieheysSitoutuminenYhdessä kasvaminen

Uusia polkuja

Kirjoittajalta Tiia 15/11/2017

Nuorena luulin olevani poikatyttö ja feministi. Luulin myös, etten osaa itkeä. Lisäksi luulin olevani introvertti. Mutta olenkin erilainen kuin luulin.

Minulle avioliitto on ollut mahtava mahdollisuus kasvaa ja saada uusia alkuja ja polkuja elämään. Voisi kuvitella, että avioliitossa ihminen joutuu pysähtyneeseen/muuttumattomaan tilaan: “He elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”. Mutta katinkontit, se on juuri päinvastoin.

Aviopuoliso toimii kasvun peilinä ja sieltä peilistä on näkynyt vuosien varrella monenlaista. Uutta, erilaista, epämieluisaa (kasvattavaa) ja mieluisaa. Sellaisia asioita, joita olen, vaikka luulin, etten ole. Asioita, joita en ole, vaikka luulin olevani. Asioita, joita haluan olla, vaikken olekaan vielä. Avioliitto on sellainen kasvun paikka ja mahdollisuus, että en olisi kyllä uskonut etukäteen. Toki äitiydellä ja iän karttumisellakin on varmasti osansa kasvun tiellä.

Avioliiton rakkaus, jatkuvuus ja turvallisuus luo tilan, jossa on mahdollisuus tutustua paitsi puolisoonsa myös itseensä. On mahdollisuus toipua traumoista, joita nuoruusikä on tuonut mukanaan. Kun on luonut kuoren itselleen eri tilanteisiin suojaksi maailmaa vastaan, sitä voi alkaa laskea. Ja kun saa alkaa laskea suojavarustustaan, sen alta löytyy monenmoista keskeneräistä ja rikkinäistä, mutta myös aitoa ja kaunista. Läheisyys ja sen tuoma rohkeus antautua ristiriitoihin ja niiden käsittelyyn on upea mahdollisuus lähteä uusille poluille yhdessä. Niillä poluilla saa kulkea enemmän ja rohkeammin omana itsenään kuin ennen.

Mitä siis olen? Minussa on edelleen poikatyttöasennetta, mutta rakastan nykyään korvakoruja. Ja mikä tärkeintä, olen tajunnut haluavani saada olla tarvitseva ja naisellinen, en vain pärjäävä ja vahva. En halua enää olla se, joka juoksee kovempaa kuin pojat ja pitää kaiken pystyssä. Haluan, että saan välillä nojata. Uskallan nojata.

Olen varmasti edelleen joissain mielipiteissäni feministi, mutta ahaa-ilmiöitä on tullut vinot pinot. Ajattelenkin joistain asioista perinteisemmin, ei kaikki vanha ja perinteinen ole huonoa. Eikä ainakaan meidän avioliitossa mies ja nainen ole samanlaisia. Avioliittoleireillä on ollut ihana saada vertaistukea ja ymmärrystä siihen, miltä elämä naisena ja vaimona voi tuntua, muistakin.

Ja minähän olen oikeasti kauhean herkkä. Tunnen ilot ja surut vahvasti. Minussa on niin paljon tunteita, että en olisi voinut edes kuvitella ennen avioliittoa. Itken usein, kun sille on nyt uskaltanut antaa tilan.

Oma introverttius ei ollut myöskään sitä mitä luulin. En viihdy isoissa joukoissa kovin pitkään, mutta rakastan ihmisiä ja etenkin kahdenkeskisiä kohtaamisia ihmisten kanssa. Kahdenkeskiset syvälliset keskustelut ystävien kanssa ovat ihan parasta elämässä. Niiden suhteen olenkin loputtoman ekstrovertti. Kahdenkeskiset syvälliset kohtaamiset puolison kanssa vasta ovatkin parasta.

Avioliiton myötä on avautunut niin mielenkiintoisia uusia polkuja sekä omaan sisimpään että puolison luo, että ei voi kuin ihmetellä elämää. Miten onnellista, monipuolista ja merkityksellistä se on. Ja kun kasvaa suhteessa itseensä, kasvaa myös lähemmäs muita. Elämään on tullut paljon uusia, ihania ystäviä kuluneiden vuosien varrella.

Kuljemme mielenkiintoisia uusia polkuja, rakkaani.

15/11/2017 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
SitoutuminenYhdessä kasvaminenYleisiä ajatuksia

Ainut ja oikea

Kirjoittajalta Tiia 19/10/2017

Nuorena ajattelin, että aikanaan toivottavasti löydän sen ainoan ja oikean. Juuri minulle sopivan puolison, jolle juuri minut on tarkoitettu. Ovatko ajatukset muuttuneet sittemmin?

Koen, että olen naimisissa ainoan ja oikean kanssa, vaikken enää usko ainoaan ja oikeaan. Se on ristiriitaista. Mutta uskon merkitykseen ja tarkoitukseen. En enää ajattele, etteikö maailmassa voisi olla monta minunlaiselle sopivaa puolisoa. Varmasti olisi. Mutta juuri tämän puolison olen rinnalleni saanut ja se on merkityksellistä.

Aiheesta olisi voinut heti kättelyssä sanoa, että romanttista hömppää koko ainut ja oikea -juttu. Ja ajattelenkin toisaalta niin. Elämä on kolhinut sen verran vuosien varrella, ettei avioliitto ole ainut ja oikea -sadun voimalla pysynyt pystyssä.

Toisaalta uskon silti siihen, että elämä muodostaa olet minulle oikea -tarinaa. Vain tämän puolison kanssa meillä on tämä kaikki historia ja koko tarina. Kolme lasta, kasoittain muistoja, valtava määrä työtä, kasvua ja tahtoa. Ajan myötä olemme kasvaneet yhteen paljon lujemmin kuin alkuhuuman höttöisissä, olen löytänyt sen oikean, ajatuksissa voi kasvaa. Jotka silloin tuntuivat todellisilta ja jotka tuntuvat edelleenkin arvokkailta. On ollut onni elää se tunne, että tässä hän nyt on, minulle tarkoitettu, ihana puoliso.

Ja kuitenkaan hän ei ollut. Vuosien myötä on saanut monet kerrat pettyä itseensä ja toiseen. Emme ole olleet sadun prinsessa ja prinssi toisillemme. Kaikki ei aina tosiaankaan ole sujunut niin kuin luulisi sujuvan sen ainoan ja oikean kanssa.

Emme olleet ainut ja oikea -sadun prinssi ja prinsessa toisillemme. Mutta olemme olleet paljon enemmän. Olemme saaneet jakaa valtavan paljon. Hyvää, kaunista ja ihmeellistä, väsyttävää, raivostuttavaa ja surullista. Olla toisen lähellä kaikissa näissä yhteisissä elämän päivissä. Olla ainut ja oikea toiselle vaikeinakin aikoina ja kaikkina niinä ihanina aikoina, mitä vuosiin mahtuu. Oppia valtavasti. Se jos mikä on melkomoinen tarina. Uskomattomampi kuin se, johon uskoin nuorena.

Ja se tarina jatkuu. Mielenkiintoisempana, opettavaisempana ja myös onnellisempana kuin olisin koskaan voinut nuorena kuvitella. 

19/10/2017 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
SitoutuminenYleisiä ajatuksia

Aviovuode

Kirjoittajalta Tiia 05/10/2017

Aviovuode, tuo maailman onnellisin paikka. Lakanoita tänään taas sen sadannen kerran arjen kiireessä vaihtaessani aloin pohtia sängyn tarinaa.

Uni, tuo väsyneelle levon tuova, ihana asia. Peitto, tuo suojan ja lämmön antaja. Sänky, tuo paikka, jossa saa olla lähekkäin ja turvassa. Puolison lämmin kylki. Kaksi tyynyä ihan vierekkäin.

Sänky kuvastaa kaikkea sitä läheisyyttä ja lämpöä, mitä avioliitossa voi saada. Sängyssä on käyty monet elämän tärkeimmät ja vaikeimmatkin keskustelut. Siellä on itketty ja naurettu. Sinne on paettu elämän raskaita ja väsyttäviä hetkiä. Siellä on myös valvottu. Pelätty ja murehdittu. Mutta enemmän kaikkea hyvää. Sängyssä saa levätä yhdessä. Siellä on hyvä olla. 

Vuosien jälkeen on aina yhtä mukavaa nukkua puolison vieressä. Siinä uni on levollista. Olen edelleen todella onnellinen, kun yöllä herätessäni näen rakkaimman vieressä nukkumassa. On ihana mennä yhdessä nukkumaan ja herätä toisen viereltä, siihen ei kyllästy. Usein tosin menemme eri aikaan nukkumaan. Silloin tekee mieli nukahtaa sohvalle, koska sänkyyn on mukavinta mennä yhdessä.

Aviovuode on arkisella tavalla pyhä. Se symboloi kaikkea sitä yhteyttä, mikä avioliitossa on mahdollista saavuttaa. Päästä toista ihan lähelle. Ettei tarvitsisi nukkua sängyn äärilaidoilla, vaan voisi olla ihan lähekkäin. Ettei kipeitä puhumattomia möykkyjä olisi erottamassa puolisoita toisistaan.

Puolison ollessa reissussa sängyn toinen puoli on tyhjä. Jos puolison menettäisi, en pysty edes kuvittelemaan, miten tyhjä toinen puoli olisi. Jo reissun aikana puoli on tyhjä ja en osaa nukkua yhtä hyvin kuin puolison ollessa vierellä. Lomareissun jälkeen on aina yhtä ihana kellahtaa yhdessä omaan sänkyyn.

Meillä on yhteinen peitto. Sen alle on hyvä käpertyä. Olen niin kiitollinen, että on hän, jonka kanssa peiton alle on hyvä käpertyä vuosi toisensa jälkeen.

05/10/2017 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
KommunikaatioSitoutuminen

Yön tunnit

Kirjoittajalta Tiia 10/09/2017

Aikana ennen puolisoa ja lapsia nukuin yöllä. Untenmaassa oli mukava rauha ainakin klo 00-06 välisenä aikana. En ollut menevä edes teininä. Vauhdikkain yöelämä elämässäni alkoi esikoisen synnyttyä. Sittemmin on valvottu aina välillä. Usein vauva-ajan tai lasten sairauksien takia. Mutta valvottu on myös aikuisten takia.

Yön pimeydessä ollaan joskus molemmat hereillä pitkään. Siinä vähäisessä valossa on helppo eksyä puolisosta ja itsestäänkin. Yön mustuudessa voi joskus tuntua, että en tunne itseäni. Enkä ainakaan tuota ihmistä, joka on puolisoni. Minne olemme joutuneet? Olemmeko kadonneet vai eksyneet? Asiat näyttävät päivänvalossa ja yön hämyssä eriltä. Ehkä ihan hyvä niin. Vaikka yön vähäinen valo on synkkää sävyltään, niin asioita on joskus hyvä katsoa eri tavalla valaistuna.

Toisaalta yön hämärässä on helpompi turvautua toiseen. Tarttua varovaisesti käteen. Uskaltaa katsoa silmiin. Uni on välttämätöntä ihmiselle. Luulen, että niin on toisinaan myös yön sysipimeän keskustelutkin. Unen aikana aivot järjestelevät päivän asioita. Yöllisen kriisin aikana voi järjestellä ajatuksia, joita ei päivänvalossa osaa ehkä tuoda edes esille. Jotka eivät ehkä kirkkaassa uskalla näyttäytyä.

Yön jälkeen on aamu ja valo. Valossa on toivo, nauru, uusi mahdollisuus ja läheisyys. Päivänvalossa yön asiat näyttäyvät uudessa valossa. Silti en vaihtaisi pois mustia yön tuntejakaan. Lapset kasvavat nimenomaan unituntien aikana. Puolisotkin kasvavat välillä yön tunteina.

10/09/2017 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
SitoutuminenYhdessä kasvaminenYleisiä ajatuksia

Luottamus

Kirjoittajalta Tiia 27/08/2017

On ihan itsestään selvä asia, että luottamus ei synny hetkessä, vaan ajan kanssa ja yhdessä koetun kautta. Silti havahduin katsomaan asiaa minulle uusin silmin. Aloin miettiä, millainen luottamus minulla oli puolisooni kuukauden seurustelun jälkeen tai vuoden seurustelun jälkeen? Entä vuoden avioliiton jälkeen, viiden vuoden avioliiton jälkeen tai nykyään?

Oli aika, jolloin seurustelimme ja teimme puolisoni kanssa ensimmäisen yhteisen hankinnan. Ostimme puoliksi läppärin. Se tuntui hurjan isolta hankinnalta ja hermostuttavalta. Meidän yhteinen läppäri. Voinko luottaa siihen, että on turvallista alkaa kietoa elämää yhteen hänen elämänsä kanssa? Henkisesti, käytännön tasolla, kaikilla eri tasoilla. Läppärin omistaminen yhdessä sujui hyvin ja läppäri toimii edelleen. Nykyään koen, että voin luottaa missä tahansa taloudellisessa kysymyksessä puolisooni.

Oli aika, jolloin jännitin, pärjääkö puolisoni tunnin meidän esikoisen kanssa kaksin. Epäilin ja epäröin. Vuodet ovat vierineet ja nykyään tiedän, että puoliso tuntee hyvin kaikki kolme lastamme ja pärjää totta kai koko köörin kanssa. Hänellä on pirkkapussillinen koeteltuja keinoja jokaisen lapsen arkisiin ja myös haastaviin tilanteisiin.

Hetket, kun lapsi on sairastunut pahasti ja joissa on oltu rinnakkain. Hetket, joissa on pettynyt itseensä tai toiseen, mutta on pysytty silti riittävän lähekkäin. Hetket, joissa on oltu täysin uupuneita, mutta on vedetty yhtä köyttä. Hetket, joissa on oltu epätoivoisia, mutta on pidetty kiinni. Ne kasvattavat luottamuksen. Syvällä sisimmässäni voin luottaa, että minusta pidetään kiinni ja että myös itse osaan pitää kiinni. Vaikeinakin aikoina.

Oli aika, jolloin mietin, voiko seurustelu muuttua avioliitoksi? Voinko luottaa, että hän on tosissaan siinä? Voinko luottaa, että hän sanoo tahdon ja tarkoittaa myös sitä? Voinko luottaa, että hän pysyy rinnallani valvottujen vauvaöiden synkeinäkin hetkinä? Voinko luottaa menneeni hänelle? Voinko luottaa pelkoni ja naurettavat puoleni hänelle?

Sekin on osa luottamusta, että voi luottaa, että tulee kuulluksi. Ettei tulisi lyödyksi heikkouksistaan ja haavoistaan. Että voin näyttää tunteeni. Että tuntee, että jos on tarvis, minusta tai minun puolestani taistellaan. Että jos uuvun, on joku johon nojata. Ei mitään helppoja teemoja, joihin on tullut myös isojakin säröjä.

Aika on kuitenkin vahvistanut sen, että voin luottaa, että tunnemme toisemme jo aika hyvin. Että haluamme toisillemme hyvää. Että rakastamme. Voin luottaa, että hän haluaa kasvaa yhdessä kanssani. Että hän haluaa pitää kiinni. Ja että aina reissuun lähtiessä kannattaa varmistaa: “Muistitko ottaa lompakon mukaan?”

27/08/2017 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
KommunikaatioSitoutuminen

Mahdollistamista

Kirjoittajalta Tiia 30/04/2017

Olen lukemassa Marianna Stolbow:n antoisaa kirjaa Vanhempieni kaltainen (2016). Joskus sama vanha asia eri tavalla ilmaistuna saa ajatukset uusille urille. Mahdoton käytös parisuhteen vuorovaikutuksessa vaatii, että toinen mahdollistaa sen, kuvaa Stolbow. Stolbown:n ilmaisut, mahdoton käytös ja mahdollistaja, saivat minut pysähtymään ja miettimään erilaisia ristiriitatilanteita ja arjen vuorovaikutusta parisuhteessa. ”On hyvä silti muistaa, että aina molemmat osapuolet mahdollistavat tilanteen”, kirjoittaa Stolbow.

Mahdottomasta käytöksestä voi tulla mieleen vakavat ja pelottavat parisuhteen ongelmat, kuten riippuvuudet ja väkivalta. Pohdin kuitenkin tässä pienimuotoisempaa mahdotonta käytöstä. Varmasti useimpien parisuhteessa elävien arkeen kuuluu toisinaan raivareita, mykkäkoulua, takertumista, vetäytymistä, ivailua, uhrautumista, vastuunpakoilua tms. Minulle oli uusi ajatus, että vaikka jokaisen oma käytös on totta kai aina omalla vastuulla, niin silti parisuhteessa toinen mahdollistaa toisen käytöksen. Mahdollistaminen liittyy minusta paljolti pelkoon.

Rakentava kommunikaatio on parisuhteessa vaikeaa. Siihen liittyy monia pelkoja. Pelkoja on liittyen avoimuuteen ja sisimpänsä paljastamiseen, ristiriitojen raastavuuteen ja siihen, että sattuu. Parisuhteeseen liittyy myös suuri pelko toisen menettämisestä. Mitä, jos minut jätetään? Pelkoon liittyy myös vahvasti itsetunto. Entä jos en riitä? Mitä jos en kelpaa?

En ajattele, että kun toinen käyttäytyy pienimuotoisemmin mahdottomasti, olisi aika jättää suhde sikseen. Olemme jokainen rikkinäisiä monilta osin ja parisuhde, jos mikä, on parhaimmillaan rakastava ympäristö kasvaa ja eheytyä. Mutta sitä jäin miettimään, miten mahdottomasta käytöksestä ja mahdollistajan roolista mennään eteenpäin ja pelko selätetään? Jos esimerkiksi minun uhrautuminen arjessa mahdollistaa kumppanin luistamisen vastuusta tai puolison luistaminen vastuusta mahdollistaa minun uhrautumiseni, niin mitä askeleita tarvitaan parempaan arkeen?

Ajattelen, että molemmilla on vastuu lopettaa toisen käytöksen mahdollistaminen. Tunnistaa, että tämä käytös on mahdotonta. Osoittaa rakkauttaan, jotta turvallisuus parisuhteessa säilyy. Käsitellä pelkojaan ja vahvistaa itsetuntemustaan ja -luottamustaan. Etsiä rakentavia sanoja kertoakseen, millainen käytös on mahdotonta, vaikka kommunikointi onkin välillä tosi vaikeaa. Ja ennen kaikkea rohkeasti käsitellä vaikeita asioita.

Vaikeat asiat eivät piilottamalla katoa mihinkään. Ainut mahdollisuus selättää ne, on tunnistaa, kohdata ja käsitellä ne. Se mahdollistaa eteenpäin menemisen. Haluan oppia mahdottoman käytöksen ja sen mahdollistamisen lopettamista. Ja onnellisuuden entistä parempaa mahdollistamista meille molemmille.

30/04/2017 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
SitoutuminenYhdessä kasvaminen

Vapaa nainen

Kirjoittajalta Tiia 21/04/2017

Tajusin tänään, että olen vapaa nainen. Ei, en ole eronnut tai karannut. Nimettömässä on kaksi kaunista, vähän naarmuuntunutta rengasta ja lasten reppuja on rivi ovensuussa. Mutta kyllä, olen vapaa.

Olen vapaa olemaan minä. Vierelläni on ihminen, jonka kanssa saan olla oma itseni kaikkine kummallisine, rasittavine ja hyvine puolineni. Ei tarvitse esittää olevansa jotain muuta kuin olen. Vierelläni on ihminen, joka tukee minua kohti unelmiani. Hän hoitaa teknisen puolen, kun haluan alkaa pitää blogia. Hän kannustaa, kun kerron haaveistani ja miettii, miten niitä käytännössä voisi toteuttaa. Hän näkee mahdollisuuksia silloinkin, kun en niitä uskalla nähdä.

Vierelläni on ihminen, jonka kanssa olen saanut yhdessä elää todeksi unelmiamme. Olen vapaa luottamaan häneen. Hän on vierellä silloinkin, kun on unelmiemme raskas osuus. Kun lapsi sairastuu ja monet elämän haasteet iskevät päälle. Kun avioliitossa rämmitään isoa ylämäkeä.

Olen vapaa etsimisestä. Olen löytänyt paikkani ja saan kiitollisena nukahtaa illalla juuri niiden ihmisten ympäröimänä, joiden lähellä minun on hyvä olla. Ei tarvitse epäröidä ja miettiä, missä on minun paikkani tässä maailmassa. Omalta paikaltani saan tehdä työtä sen eteen, että meidän avioliitto ja perhe olisi hyvä paikka olla. Ja saan kotoa tuen sille, että voin yrittää omalla panoksellani tehdä myös maailmasta vähän paremman paikan ja kurotella kohti omia haaveitani.

21/04/2017 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
SitoutuminenYleisiä ajatuksia

Vastuujuttuja

Kirjoittajalta Tiia 05/03/2017

Tällä hetkellä mietin vastuuta. Mitä on tasapuolinen vastuu parisuhteessa ja vanhemmuudessa? Ne kun kietoutuvat tällä hetkellä toisiinsa ainakin arjen resurssien puolesta.

Olen miettinyt sitä, että parisuhde ei voi olla vain yhden vastuulla. Itsestäänselvä ajatus, mutta silti se on minulle ollut selkeytymätön. Jos toinen tuiskahtaa huonona päivänä, että ei meistä taida mitään tulla. Niin silloin on toisen vuoro sanoa, että kyllä me kulta selvitään tästä yhdessä. Molemmilla on vastuu fifty-fifty valaa toivoa ja kannatella parisuhdetta huonoina hetkinä. Kun vaikeuksia tulee vastaan, molemmilla on vastuu niiden selvittämisestä.

Kummallakin on vastuu myös fifty-fifty viedä parisuhdetta eteenpäin. Huolehtia siitä, että aikaa parisuhteen hoitamiselle järjestyy ja silloin kun kahdenkeskistä aikaa on, niin olla aidosti läsnä ja huomioida puolisonsa tarpeet. Välillä saa heittäytyä tarvitsemaan huolenpitoa puolisoltaan, mutta vuorollaan myös on aika olla se, joka huolehtii puolisostaan tämän tarviessa tukea ja kannattelua.

Molemmilla on fifty-fifty vastuu pitää huolta itsestään ja puolisostaan. Vaikka laskemisesta puhutaan monesti huonona juttuna arjessa, niin silti ajattelen, että reiluus ja tasapuolisuus on monesti tyytyväisyyden tae. Siksi molempien kannattaa pitää silmällä sitä, että kummallekin jää suunnilleen yhtä usein aikaa vapaa-ajalle, harrastuksille tai levolle. Mikä kullekin voimia arjessa antaa. Kun kumpikin täyttää säännöllisesti sekä omia että puolisonsa tarpeita, niin kovin metsään ei voi mennä.

Kun illalla on saatu jo käpertyä sohvalle lasten nukahdettua ja makuuhuoneesta alkaa kantautua itkua, on molemmilla fifty-fifty vastuu nousta sohvalta. Toinen ei vastaa siitä, että kumpikin nousee vuorottain, vaan molemmilla on vastuu huolehtia, että ottaa itse oman osansa vastuusta lapsista ja kodista.

Myöskin vastuu kodin ilmapiiristä on fifty-fifty. Jokaisella on huonoja päiviä ja huonoja hetkiä. Mutta koska pakokaasupilvi kiukkuisen ympäriltä leviää talon joka sopukkaan, jokaisella on vastuu tunteistaan, ettei levitä pakokaasua jatkuvasti. Vastuu siitä, että muistaa levittää pakokaasun hajun lisäksi hyväntuulisia hattarapilviä ympäri asuntoa, on fifty-fifty molemmilla. Kodin ilmapiiri ei synny itsekseen vaan ihmisistä. Kummallakin on vastuu hakea itselleen apua, jos mieliala on usein pakkasen puolella.

Silti en ajattele, etteikö vaikka kotitöitä voisi jakaa niin, että toinen pesee aina pyykit ja toinen huoltaa auton. Tai miten milloinkin ja kullekin perheelle sopii. Mutta ajatus siitä, että vastuun kuuluu parisuhteessa henkisesti olla fifty-fifty on tärkeä, mutta silti usein vaikea hahmottaa ja muistaa.

Alttarilla kumpikin sanoi tahdon. Jos se olisi niin, että toinen sanoi tahdon ja toinen tahdot, niin vastuu olisi vaan toisella. Mutta kun kumpikin on sanonut tahdon, niin vastuu on fifty-fifty.

05/03/2017 2 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Sitoutuminen

Väsyvaimo

Kirjoittajalta Tiia 08/10/2016

Elämme vauvaperheen univajeen aikaa. Siksi tänään on postaus väsystä ja vaimosta.

Olen viime aikoina miettinyt väsymyksen olemusta. Väsymystä on ainakin henkistä ja fyysistä väsymystä, jotka toki vaikuttavat toinen toiseensa. Tässä elämäntilanteessa oma väsymys on lähinnä fyysistä ja konkreettista unenpuutetta. Yöunet nukutaan pienissä pätkissä pienimmän tahdin mukaan. On päiviä, jolloin pystyy pitämään mielialan korkealla ja henkinen väsy ei niinkään vaivaa. Kun väsymyksen syynä on ihana lapsi, on syy niin positiivinen, että väsykään ei tunnu niin isolta asialta. Kuitenkin välillä väsy vaan tunkee läpi mielialaan asti.

Toisissa elämäntilanteissa väsymys on ollut enempi henkistä laatua. On ollut huolia ja stressiä, muutoksia ja epävarmuutta. Ja se on toki monesti vaikuttanut myös uniin ja väsymys on ollut kokonaisvaltaista. Voimavaroihin eri hetkinä elämässä vaikuttaa moni asia ja väsymys on aika monimutkainen paketti. Miksi tänään en jaksa yhtä paljon kuin eilen? Miten väsyneenäkin jaksan tärkeät asiat, jotka vaan pitää hoitaa? Mikä virkistää minua erityisesti, mikä taas väsyttää erityisesti?

Olen miettinyt myös, mitä ja miten vaimo jaksaa? Monesti voimat eri tilanteissa löytyvät siitä, että tämä on lapsilleni parhaaksi, jos jaksan. Tämä ilahduttaa puolisoani, jos jaksan. Missä menee uhrautumisen ja positiivisen toisten takia jaksamisen raja on mietityttänyt sekin. Ainakin pienen hymynaaman ja pienten äitiä kohti kurottuvien nyrkkien takia jaksaa nousta levottomankin yön jälkeen. Monet asiat arjessa ovat sellaisia, että ne vaan täytyy jaksaa ja ajattelen sen positiivisessa mielessä. Perhe tarvitsee ruokaa ja hoivaa ja onneksi niitä voi tarjota perheelleen.

Monesti olen huomannut myös sen, että kun tuntuu, että sormikaan ei enää nousisi ja mieliala on pitkällä ärjyvän pakkasen puolella väsymyksen takia, voi pienikin asia saada aikaan sen, että jaksaa kuitenkin. Pari kannustavaa ja ymmärtäväistä sanaa puolisolta. Väsyneiden halaus. Ystävällinen ja kannustava katse. Mustan huumorin lohkaisu. Lasten hupsuttelut. Ne ovat usein todella tärkeitä hetkiä. Ja toisaalta latistava sana voi viedä viimeisetkin voimat. Se, että iltasuukko unohtuu, voi viedä viimeisenkin hermonriekaleen.

Välillä sitä miettii väsyneenä, onko väsyvaimolla kenellekään mitään annettavaa? Mutta sitten taas miettii, että nyt jos koskaan tavallinen riittää. Täydellisyyttä ei tarvitse tavoitella millään elämän osa-alueella. Kun tekee parhaansa vaimona, äitinä, ystävänä, kodin askareissa, se todellakin riittää. Sen verran kuin voimia sinä päivänä on.

Kun on neljä ihanaa syytä jaksaa, jaksaa aika paljon. Ja kun tuntuu, että ei jaksa, pieni hetki lepoa tai omaa aikaa auttaa hetken eteenpäin. Väsyneenä riittää täysin jaksaa tämä päivä askareineen. Onnea on tankata voimia illalla hetki puolison kyljessä väsyvaimona, mutta onnellisena siitä, että vaimona oleminen ei väsytä. Kiitollisena kaikesta.

08/10/2016 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
SitoutuminenYhdessä kasvaminen

Mitä kaikkea hääpäivä mukanaan toi?

Kirjoittajalta Tiia 04/08/2016

Kesä on häiden aikaa ja jäin pohtimaan, mitä kaikkea hääpäivään liittyy. Meidän häistä tulee kuluneeksi pian 8 vuotta. Mietin, mitä kaikkea sellaista päivä toi mukanaan, jota en osannut ennen häitä aavistaa.

Häät olivat ensimmäinen hetki, jolloin todella otimme vastuun juuristamme. Ennen häitä sitä toki oli aika nuori, mutta muutenkin ajatteli, että vastuu yhteydenpidosta sukuun lepää omien vanhempien harteilla. Häiden myötä tilanne kuitenkin muuttui. Kutsuimme sukujamme paikalle, lähetimme kiitoskortit ja sitten myös joulukortit. Ennen häitä olin ajatellut, että omat hyvän joulun toivotukset menevät kyllä vanhempien kortin mukana, mutta häiden jälkeen oli aika siirtyä kantamaan oma vastuunsa suhteessa sukuihin. En ajattele sitä millään muotoa negatiivisena asiana, mutta isona muutoksena. Vastuu yhteydenpidosta sukuun ei enää levännyt muiden harteilla.

Häiden myötä myös selvemmin tunsi kuuluvansa sekä omaan sukuunsa että puolisonsa sukuun. Meistä tuli oma yksikkö, mutta sukupolvien ketjussa. Ketjussa, joka oli muovannut meitä molempia paljon vuosien varrella ja jota lähdimme punomaan eteenpäin. Vasta häiden ja vuosienkin myötä on alkanut tiedostaa juurensa selvemmin. Ei ole puhdasta pöytää, mistä aloittaa, vaan me olemme juuriemme muovaamat. Siinäkään ei ole itsessään mitään negatiivista, mutta ennen häitä en tajunnut sitä, että uusi avioliitto lepää pitkien juurien päällä.

Häät tekivät meistä yksikön. Parivaljakon, joka vuosien myötä on kasvanut isommaksi perheeksi. Häitä ennen en osannut sitä ajatella, miten isosta muutoksesta on kyse, kun kaksi tulee yhdeksi. Miten isoja päätöksiä tulisimme vuosien myötä tekemään yhdessä. Valintoja, joissa päätös olisi kokonaan meidän kahden vastuulla. Arkea, lomia ja lukuisia hetkiä, joista vastaamme yhdessä. Vastuun määrää ei varmasti silloin tajunnut ja hyvä niin. Kapeat olivat hartiat vastuuta kantamaan, mutta onneksi on saanut opetella yhdessä, vaikka virheitäkin on monta matkalle mahtunut.

Prinsessahäät ja itkuvirret morsiamelle kertovat vastakkaisia puolia häiden merkityksestä. Hääpäivässä unelmat ja menneet kohtaavat ja aloittavat jotain uutta. Jotain, mitä ei sillä hetkellä osaa aavistaa. Jotain kauniimpaa ja raskaampaa kuin olisi koskaan osannut kuvitella. Jotain huikeampaa. Ei ole hyvä ihmisen yksin. Kaksin on mahdollista löytää niin paljon, kun vaan rohkein ja nöyrin sydämin lähtee tutustumaan puolisoonsa ja itseensä, juuriimme ja unelmiimme.

04/08/2016 1 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
  • 1
  • 2
  • 3
  • 4

Kategoriat

  • Kommunikaatio (44)
  • Muualle kirjoitetut tekstit (31)
  • Naiseus ja mieheys (5)
  • Odotukset (11)
  • Oma kasvu (23)
  • Perhe ja vanhemmuus (4)
  • Seksi (2)
  • Sitoutuminen (32)
  • Tarpeet (15)
  • Tunteet (34)
  • Vertaistuki (8)
  • Yhdessä kasvaminen (48)
  • Yleisiä ajatuksia (43)

Uudet artikkelit

  • Aikuinen anoppi
  • Riitänkö minä? -paniikki
  • Parisuhdeohjaussivustoni
  • Lämmin ja pehmeä
  • Loppuiko empatia?

Tietoja kirjoittajasta

Tietoja kirjoittajasta

Onnellinen avioliitto

Olen Tiia Brockman ja meidän avioliitto alkaa vuodesta 2008. Nautin kirjoittamisesta, keskusteluista, ymmärtämisestä, lukemisesta, viisastumisesta, kriiseistäkin ja uudelleen rakastumisesta puolisooni. Haluan jakaa löytöjä, pohdintoja ja oivalluksia. Perheemme arkea värittää kolme lasta. Kuva: Päivi Mäkelä

Meta

  • Kirjaudu sisään
  • Sisältösyöte
  • Kommenttisyöte
  • WordPress.org

@2017 - PenciDesign. All Right Reserved. Designed and Developed by PenciDesign


Takaisin sivun yläreunaan
Onnellinen avioliitto
  • Etusivu
  • Arkisto
  • Tietoja kirjoittajasta