Aikana ennen puolisoa ja lapsia nukuin yöllä. Untenmaassa oli mukava rauha ainakin klo 00-06 välisenä aikana. En ollut menevä edes teininä. Vauhdikkain yöelämä elämässäni alkoi esikoisen synnyttyä. Sittemmin on valvottu aina välillä. Usein vauva-ajan tai lasten sairauksien takia. Mutta valvottu on myös aikuisten takia.
Yön pimeydessä ollaan joskus molemmat hereillä pitkään. Siinä vähäisessä valossa on helppo eksyä puolisosta ja itsestäänkin. Yön mustuudessa voi joskus tuntua, että en tunne itseäni. Enkä ainakaan tuota ihmistä, joka on puolisoni. Minne olemme joutuneet? Olemmeko kadonneet vai eksyneet? Asiat näyttävät päivänvalossa ja yön hämyssä eriltä. Ehkä ihan hyvä niin. Vaikka yön vähäinen valo on synkkää sävyltään, niin asioita on joskus hyvä katsoa eri tavalla valaistuna.
Toisaalta yön hämärässä on helpompi turvautua toiseen. Tarttua varovaisesti käteen. Uskaltaa katsoa silmiin. Uni on välttämätöntä ihmiselle. Luulen, että niin on toisinaan myös yön sysipimeän keskustelutkin. Unen aikana aivot järjestelevät päivän asioita. Yöllisen kriisin aikana voi järjestellä ajatuksia, joita ei päivänvalossa osaa ehkä tuoda edes esille. Jotka eivät ehkä kirkkaassa uskalla näyttäytyä.
Yön jälkeen on aamu ja valo. Valossa on toivo, nauru, uusi mahdollisuus ja läheisyys. Päivänvalossa yön asiat näyttäyvät uudessa valossa. Silti en vaihtaisi pois mustia yön tuntejakaan. Lapset kasvavat nimenomaan unituntien aikana. Puolisotkin kasvavat välillä yön tunteina.