Hei, täällä minä, high-functioning weirdo.
Olen tuntenut itseni oudoksi lapsesta asti. Olin liikaa: liian kiltti, liian ahkera, liian vakava, liian herkkä. Kun menimme naimisiin, olin monin tavoin epä: epänaisellinen, epätyypillinen, epävarma. Sittemmin olen sulautunut ihan kohtuullisesti maailmaan, mutta kovin usein tunnen edelleen itseni erilaiseksi ja vääränlaiseksi.
Nykyään outouden tunteet nousevat siitä, kun tuntuu, että suhtaudun asioihin liian suurella tunteella ja intohimolla. Törmään kokemuksissani siihen, että otan asiat liian vakavasti, turhan tarkasti tai liian innokkaasti. Välillä harmittaa, että en osaa elää kevyesti ja rennosti, mutta onneksi ei enää kovin usein.
Olen löytänyt sanoja haasteilleni. Minulla on pakko-oireita ja taipumusta ahdistuneisuuteen sekä vaativuuteen. Nepsypiirteitäkin löytyy. Onhan ne vähän outoja juttuja, mutta toisaalta sitten eivät kuitenkaan. Ne ovat osa elämää, minun elämääni. Ne ovat osa ihan hyvää elämää.
Olen high-functioning. Monin tavoin sitä on toimintakykyinen. Arki on rullannut ja rullaa aivan hyvin. En ole jähmettynyt erilaisuudentunteisiin, vaan saanut löytää ympärille ihmisiä, joita ymmärrän ja jotka ymmärtävät. Joille kelpaan tällaisena.
En ole yksin. Tämän termin, high-functioning weirdo, sain ystävältäni. Se on annettu rakkaudella ja ajatuksella “meitä ei olekaan aivan vähän”. En ole yksinäinen enää usein. Uskon, että minua tarvitaan ja minulle on paikkani tällaisenaan.
Vaimona ja äitinä saan olla minä. Vähän outo ja erilainen, mutta silti ihan kelpo vaimo ja ihan hyvä äiti. On aivan okei olla high-functioning weirdo. Liityhän kerhoon, jos siltä tuntuu!