Pariterapiassa ja avioliittoleireillä olemme usein palanneet vuosien takaisiin asioihin. Monet parisuhteen kipeät kohdat ja koettelemukset liittyvät ensimmäisiin yhteisiin vuosiin. Ne samaiset vuodet ovat yhtäältä rakastumisen kultapölyn, mutta myös pelkojen peitossa.
Valitsitko sinä minut?
Tämä kysymys saa edelleen kipua aikaan, vaikka on nykyään melko hyvin parantunut haava. Meidän suhteemme alkoi monin tavoin eritahtisesti. Olimme ensin vuoden läheisiä ystäviä, minä syvästi rakastuneena, puolisoni ystäväpohjalta. Kun aloimme seurustella, olimme eri pisteissä kumpainenkin. Minä olin nuorempi ja seurustelin ensirakkauteni kanssa. Puolisolleni tilanne oli erilainen.
Olisin mennyt mielelläni naimisiin kutakuinkin samantien. Puolisoni tarvitsi omien elämänkokemustensa myötä paljon enemmän aikaa sitoutumisen pohtimiseen. Tämä eritahtisuus on täysin ymmärrettävää, mutta oli inhimillisesti kivulias kokemus.
Valitsitko minut -kysymyksestä paraneminen on ollut pitkä prosessi. Monet kerrat olen ajatellut, että ehkä olin liian innokas, tyrkyllä, satuin vaan olemaan siinä, kelpasin suorituksillani, en itsenäni tai tulin vahingossa valituksi. Vasta, kun itsetuntoni on alkanut eheytyä ja parisuhteessamme tunneyhteyden luoma turvallisuus lujittua, olen oppinut luottamaan, että tulin valituksi ihan omana itsenäni.
Ehkä tässä kaikessa on kyse parisuhteen huijarisyndroomasta? Ajattelin pitkään, että tilalleni olisi kuulunut joku parempi ja taitavampi, helpompi, mieleltään kevyempi ja vähemmän herkkä vaimo. Yritin suorituksilla ostaa itseäni hyvän vaimon paikalle, en luottanut, että olin siellä ihan lähtöoletuksena.
Nykyään hetkittäin ja väsyneenä iskee epäilys, olenko riittävän hyvä sinulle. Mutta osaan jo luottaa vastaukseen: ”Rakastan sinua. Olet minulle paras.”