Tunteet ovat parisuhteen ydin:
Tunteet ovat parisuhteen voimavara, mutta välillä myös sen suurin haaste. Tässä kategoriassa sukellemme pintaa syvemmälle: miten kohdata vaikeita tunteita, miten säädellä omaa reagointia ja miten antaa tilaa sekä ilolle että säröille. Tunteiden ymmärtäminen ja hyväksyminen on avain turvallisempaan ja läheisempään suhteeseen.
Opettele tunnistamaan, ilmaisemaan ja vastaanottamaan tunteita, jotta yhteys ja luottamus vahvistuvat!
Kuluneet viikot ovat varmasti olleet useimmille raskaita. Olen miettinyt, mikä viime ajoista on tehnyt itselle raskaan. Tulin siihen tulokseen, että mukana on paljon tunnollisen tuskaa ja väsymystä.
Elämme koronavirus- eli monien kannalta kotona pysyttelemisen aikaa. Ehdimme asua noin kuukauden uudessa kodissamme, kunnes korona laittoi kotiin ensin mieheni etätöihin ja päivän parin sisään myös päiväkoti-ikäisen pienimmän ja kaksi koululaista. Minä jatkoin vielä viikon lähitöissä kunnes jäin myös etätöihin.
Meillä on asiat sinällään hyvin. Tilaa on nyt ihan riittävästi jokaisen videopalavereille ja uudenlaiselle arjelle. Ruokaa riittää ja irtisanomisten uhkaa ei ole ollut. Saamme olla perheenä yhdessä.
Kuitenkin on tosi raskasta. Tuntuu myös turhalta valittamiselta, että tuntuu raskaalta. Silti haluan kuvata, miltä tämä tuntuu sekä omien ajatusteni selkeyttämiseksi että ymmärrykseksi näistä poikkeusoloista.
Haluan tehdä asiat hyvin. Olen perfektionistinen, vaativa, syyllistyvä ja tunnollinen. Haluaisin olla hyvä äiti, puoliso, työntekijä jne. Korona-arkeen päädyin valmistautumattomana, valmiiksi väsyneenä muutosta ja monin tavoin haastavasta alkuvuodesta. Voimia ei ollut jemmassa.
Kun koko perhe tekee töitä, hoitaa kouluhommiaan, on päiväkodissa, harrastaa, nauttii kaikki ateriansa, pitää siisteyttä yllä jne. saman katon alla, mitään ei voi hoitaa kunnolla. Se on tunnolliselle jatkuva piikki lihassa. Eikä siihen auta, laske rimaa -toivotus. Olen koko aikuisen elämäni harjoitellut riman laskemista ja muutaman millin ja välillä jopa sentin olen sitä saanut hilattua alaspäin. Mutta kyllä se vaan on tällaisella luonteella tosi vaikeaa ja sitten syyllisyys iskee siitäkin, kun ei edes rimaa osaa laskea.
Vaikeinta tässä ajassa on ollut, että ei ehdi olla alkuunkaan sellainen äiti kuin haluaisi. Toki siihen ei ole koskaan pystynyt, mutta nyt haave jää entistä kaukaisemmaksi ja se tuntuu entistä raastavammalta. Olen miettinyt dilemmaa, että nyt on lasten kanssa enemmän kuin ikinä normaalissa arjessa, mutta läsnäoloaika tuntuu silti aivan vajavaiselta. On vaikea ja välillä mahdotonta jaksaa neuvoa hermostumatta tehtävissään jumittavaa koululaista, kun ajatus katkeaa kymmenettä kertaa omien töiden suhteen. Ja vastaavia tilanteita nyt riittää koko ajan.
Parisuhteen hoitaminen on aina ollut itselle tosi tärkeä juttu. Siitä saan voimia ja siinä koen, että aika on tosi arvokasta, jopa pyhää. Tällä hetkellä parisuhdeaikaa on minimaalisen vähän, vaikka pyöritään samojen seinien keskellä puolison kanssa päivät. Kahdenkeskinen parisuhdeaika on nyt suoraan pois omilta lapsilta ja tuntuu väärältä ottaa sitä. Minulle parisuhdeajassa parasta on, että puolisoni levollisuus saa minut lepäämään ja yhdessä oleminen antaa voimia. Se on tuplavoitto. Sitä kyllä nyt niin kovasti tarvitsisin, mutta yritän nähdä poikkeusajan yli. Luotan, että parisuhde kantaa tämänkin ajan yli.
Sitten on työt. Saan voimia siitä, että hoidan työni hyvin. Se on palkitsevaa ja hauskaa. Nyt töiden tekeminen on suoraan pois omilta lapsilta, kun koulua ja päiväkotia ei ole, jonne lapset voisi hyvillä mielin lähettää. Se herättää ristiriitaisia tunteita. Lisäksi kun suunnittelen opetusta, koko ajan mietin, että lähetän opetusta koteihin, joissa ollaan luultavasti ihan yhtä väsyneitä tähän tilanteeseen kuin meilläkin. En halua antaa epäselviä ohjeita uuvuttamaan muita vanhempia. Rimani on taas korkealla, mutta toivon, että etenkin tehtäväni eskarilaisille voisivat tuoda hieman hengähdystaukoa heidän vanhemmilleen ja samalla kehittävää puuhaa lapsille. Toivon myös, että ne voisivat antaa syyn naurahtaa tai hymyillä hassuttelulle niin vanhemmalle kuin lapsellekin, joka tehtävänantoa tutkii, koska lämpöä, naurua ja solidaarisuutta me jokainen tässä hetkessä varmasti kaipaamme jaksaaksemme. Onko taas liikaa vaativuutta haluta yrittää välittää opetuksen lisäksi muitakin yhteistä inhimillisyyttä kantavia viestejä koteihin? Ehkä on, mutta en halua laskea rimaa sen suhteen.
Valmisruokaan, liikunnan vähyyteen, ruutuaikaan, oman ajan puutteeseen, läheisten ikävään tms. en edes jaksa mennä. First world problems, voisi tähänkin heti todeta. Mutta silti haluan sanoa ääneen, että tuntuu vaikealta ja raskaalta, että haluaisi tehdä asiat hyvin, mutta ei ehdi ja jaksa tehdä asioita hyvin. Elämme jopa sota-aikaan verrattavia olosuhteita yhteiskunnassa, mutta koska kotiarjessa poikkeustila ei kuitenkaan suoraan näy, on tuskaista ja väsyttävää olla tunnollinen ihminen näinä aikoina.
Haluan kuitenkin päättää tekstin valoisampiin tunnelmiin. Vaikka tuntuu mahdottomalta olla nyt riittävän hyvä äiti, puoliso, työntekijä ja kaikkea, niin valoa näihin päiviin tuo juurikin lapset, puoliso, oppilaat, työkaverit ja läheiset. R:ää osaamattoman kolmevuotiaamme lokkitähtitanssia olen katsonut puhelimesta monta kertaan jälkeenpäinkin, ulkoilureissut lasten kanssa ovat tuoneet iloa kaikille, lasten ideat, hauskat jutut ja valoisuus kantavat väsynyttä äitiäkin. Halaus ja hetki loikoilua yhdessä puolison kanssa ovat harvoin tuntuneet näin hyvältä. Ihanien oppilaiden jutut ja työkavereiden kanssa jaettu vastuu ja lämpöinen huumori kantaa. Kaikki olennainen on hyvin ja olen siitä kiitollinen.
***************
Tutustu myös uudempiin blogiteksteihini parisuhdeohjaussivustollani.
Ruuhkavuosissakin voi olla tosi rakastunut puolisoonsa. Rakastuminen vaihtuu vuosien myötä rakastamiseksi, mutta rakastumisen ei tarvitse silti kadota. Tänään pohdin rakastumisen tunnetta niissä vuosissa, jotka jo ovat rakastamisvaihetta.
Rakastumisen tunteessa yhteisten vuosien myötä kaunista on tasapainoinen kaipuu toisen lähelle ja yhtä aikaa erillisyys. Puolisoa tulee ikävä ja samalla on rento luottamus, että pian taas nähdään ja on ihana nähdä toista. On hyvä olla erikseen, mutta parasta olla yhdessä. Lämmin keveys kuvastaa niin erillään kuin yhdessäoloakin.
Rakastuminen saa heittäytymään. Vuosien myötä rakastuneisuus saa näkemään puolison uusista kulmista ja rohkaisee heittäytymiseen ja hullutteluun. Ruuhkavuosissa, jos missä, piristystä ja hassuttelua kaivataan, että jaksaa arjen tiiviin aherruksen. Rakastuminen tuo keveydestä kumpuavaa voimaa arkeen.
Rakastuminen luo mutkatonta läheisyyttä. On helppo pujahtaa kainaloon, kun arki sen sallii. Käpertyä niin lähelle kuin voi. Vaihtaa tulinen suudelma tiskipöydän äärellä tai töihin lähtiessä. Miten paljon voimia väsyneeseen arkeen saakaan rakastuneesta läheisyydestä puolisonsa kanssa.
Rakastuneena on helppo nähdä sankari vierellään. Puoliso, joka tässä arjen tiimellyksessä kantaa vastuunsa ja yrittää parhaansa. Venyy ja väsyykin, mutta antaa kaikkensa. Eihän sitä voi kuin onnea täynnä ihailla: urheaa, upeaa sankaria vierellään.
Rakastuminen saa näkemään meidät tiiminä. Samalla puolella, samojen arvojen takana seisomassa. Yhteisissä arjen taisteluissa ahertamassa samojen päämäärien eteen. On huippua kuulua meidän tiimiin ja olla aivan ihastunut tiimikaveriinsa.
Arki on melkoista hullunmyllyä. On ihana olla sen keskellä ihan hulluna rakastunut puolisoonsa. Siinä ei kuitenkaan ole mitään hullua; se on hauskaa, mukavaa ja onnellista.
***************
Lue myös tekstini: Parisuhdetaidot eivät synny itsestään.
Kun olin nuori, halusin olla aurinkoinen ihminen. En halunnut tuntea vihaa mitään, enkä ketään kohtaan. Nykyään opettelen hyväksymään, että tunnen myös vihaa. Pohdin, mikä on vihan merkitys elämässä ja miten vihaa käsitellään ja sen kanssa eletään.
Mitä viha on ja mitä se kätkee taakseen? Viha on tunne, joka suojaa rajoja ja auttaa puolustamaan itseä ja toisia. Se voi kertoa, että tarpeeni on sivuutettu ja minua on tallottu. Jos läheistäni tai itseäni kohdellaan epäreilusti, se herättää vihaa.
Väheksyminen, halveksiminen ja kylmyys nostavat vihaa. Petetyksi tuleminen ja tyhjät puheet herättävät vihaa. Jos joku loukkaa toisia, epäkohteliaisuus, epäempaattisuus ja välinpitämättömyys saavat myös vihan nousemaan. Viha voi olla pintaan nouseva tunne ja eniten näkyvä tunne joissain tilanteissa, mutta sen takaa voi usein myös löytyä pelkoa, surua, mustasukkaisuutta tai jotain ihan muita tunteita.
Viha tuntuu pelottavalta, koska se on voimakas tunne ja sitä on ajan saatossa käsitelty myös kiellettynä tunteena. Viha ei liity iloisiin asioihin, niihin, joita on hauska ajatella. Nuorena ajattelin, että haluan ajatella mukavia asioita: hyvä ihminen tuntee hyvää mieltä tuottavia tunteita ja tuottaa iloa maailmaan. Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Ilman vihan kohtaamis- ja käsittelytaitoja päätyy helposti ylikiltiksi heittopussiksi, jollaisesta ei ole paljoa iloa.
Olen saanut huomata, että kun uskaltaa tuntea vihaa, se saa tarttumaan asioihin. Viha auttaa toimimaan rohkeasti ja muuttamaan asioita, jotka eivät ole kunnossa. Viha siitä, että läheistäni kohdellaan väärin, antaa rohkeuden puolustaa häntä ja selvittää asioita.
Katkeruus siitä, että tarpeeni eivät täyty ja en tule kuulluksi ja nähdyksi kunnolla, oli selkeä motivaattori alkaa työstää parisuhdetta paremmaksi. Tunnekeskeisessä lähestymistavassa tämän aiheen nimi on rakkauden logiikka, jossa viha nähdään yrityksenä saada yhteys kumppaniin.
Ihminen voi olla yhtä aikaa vihainen ja ymmärtää. Ymmärtää, miksi joku toimii esimerkiksi oman pahan olonsa takia niin, että se rikkoo rajojani, mutta olla yhtä aikaa vihainen siitä, että se satuttaa ja ei ole oikein minua kohtaan. Viha tuo viestin, että tämä ei tunnu hyvältä ja reilulta.
Vihan tuoman viestin jälkeen voi pohtia, mikä auttaisi tässä tilanteessa molempia osapuolia. Ylikävelemiseen tai “potkittavaksi” ei tarvitse kenenkään asettua. Toisaalta tärkeä on usein myös kuulla ja ymmärtää se viesti, miksi toinen toimii kuten toimii.
Etsin keinoja vihan käsittelyyn. Niistä tärkeimpänä pidän vihantunteen tunnistamista ja siitä puhumista. Kun myöntää ja ymmärtää, että on vihainen ja tavoittaa syyn sille, se on pohja vihan käsittelylle. Vihan käsittely puhumalla luotettavassa seurassa on tärkeä askel ja auttaa suhteuttamaan ja ymmärtämään vihaa.
Vihan käsittely on prosessi. Viha ei katoa sillä, että päätän, etten sitä enää tunne. Silloin viha tukahtuu ja patoutuu. Jos on mahdollista, loukkaava, epäreilu, väheksyvä tai muu vastaava tilanne kannattaa käsitellä asianomaisten kesken, kun on itse ensin rauhoittunut ja pystyy tunteensa minäviesteillä sanoittamaan. Silloin vihan käsittely voi onnistua luontevasti, viha hälventyä ja johtaa jopa parempaan yhteyteen.
Jos on kyvytön lopettamaan toimintaa, joka aiheuttaa itselle vihaa, vaikka loukkauksia tai sortoa, vihaa aiheuttavalta asialta on vaikea suojautua. Tällaisissa tilanteissa tärkeää on, että vihaa aiheuttavaan asiaan pystyisi kuitenkin jollain keinolla rakentamaan etäisyyttä. Kaikkia asioita ei voi muuttaa, mutta suojakerroksia täytyy rakentaa, etsiä turvapaikkoja ja reittejä ulos. Omasta jaksamisestaan on aina arvokasta huolehtia.
Vihaan voi jäädä jumiin ja se voi katkeroittaa. Irti päästäminen on pitkä tie sekin, mutta sitä tietä kannattaa sinnikkäästi kulkea. Katkeruuteen auttaa, kun sitäkään tunnetta ei pelkää, vaan uskaltaa puhua myös katkeruudesta. Käsitellä asioita, jotka menivät väärin, joita ei ole korjattu tai voitu enää jälkeenpäin korjata. Olla niistä myötätuntoinen itseään kohtaa, muttei jäädä säälimään itseään liikaa. Hyväksyä, että näin tilanne meni ja ei se oikein ollut. Mutta nähdä myös, että jos niihin ajatuksiin jää, ne vievät voimia ja upottavat syvemmälle.
Vihan tunteminen ei ole väärin. Se on yhtä arvokas, hyvä ja tärkeä tunne kuin muutkin tunteet. Vihasta puhuminen minäviestein ja sen kanavoiminen toimintaan, joka tekee maailmasta ja parisuhteesta paremman paikan, on viisautta. Viha on yksi tunne muiden joukossa. Sen seurassa ei kannata viettää koko päivää, mutta kun sitä tarvitaan, sen voi rohkeasti hyväksyä ja käyttää voimavarana.
Viha on vain yksi osa laajempaa kokonaisuutta. Suosittelen tutustumaan myös näihin teksteihini:
Tuntuuko, että olette juuttuneet parisuhteessanne negatiiviseen kehään? Jos kaipaat ulkopuolista tukea tilanteenne jäsentämiseen, toimin nykyään parisuhdeohjaajana. Lue lisää parisuhdeohjauksesta ja varaa aika tästä.
“Häpeä on intensiivisen tuskallinen tunne tai kokemus siitä, että olemme virheellisiä ja sen vuoksi arvottomia tullaksemme hyväksytyksi tai kuuluaksemme joukkoon”, määrittelee häpeätutkija Brené Brown. Se on myös aihe, josta ei ole helppo kirjoittaa. Yritän kuitenkin mennä yhden blogitekstin verran häpeää päin ja sen ohi, kohti avoimuutta ja läheisyyttä.
Kun häpeää, haluaa välttää häpeää tuottavasta asiasta puhumista, mieluiten sen ajattelemistakin ja etenkin sitä, että kukaan muu tietäisi aiheesta. Tämä tarkoittaa yksinäisyyttä. Ihminen häpeän takana on itseltään ja toisiltaan piilossa ja lukossa. Kyvyttömänä pääsemään ja päästämään lähelle.
Häpeää aiheuttavan asian avaaminen murtaa muureja. Etenkin parisuhteessa tämä on valtavan tärkeää, koska muurien takaa ei voi rakentaa läheistä parisuhdetta. Uskon, että häpeälliseltä tuntuvasta asiasta pitää puhua niin paljon, että se ei enää hävetä. Huomatakseen, että ei ole vääränlainen, viallinen eikä arvoton.
Joka kerta, kun uskallan olla rohkea ja kerron häpeästäni, se pienenee. Joka kerta, kun uskallan jakaa häpeäni, ahdistus kevenee. Kaikessa tässä toki auttaa, että sanani otetaan luottamuksella, kunnioittavasti ja avoimesti vastaan. Mutta jo se suhteuttaa asiaa ja voimauttaa, että uskallan olla rehellinen itsestäni ja itselleni.
Häpeään parasta tukea on empatia. Brené Brown kuvaa tarkasti empatiaa. “Empatia on taitoa hyödyntää omia kokemuksiamme kytkeäksemme ne kokemukseen, jonka joku jakaa kanssamme.” Nämä Brownin kuvaamat lauseet kuvaavat häpeää poistavaa empatiaa: “Ymmärrän, olen ollut samassa tilanteessa. Kaikki on hyvin, sinä olet normaali. Ymmärrän, millaista se on.”
Brown kuvaa sitä, että me kaikki olemme olleet häpeissämme, peloissamme, suruissamme, vihaisia, ärtyneitä, katkeria tai pettyneitä jossakin elämämme tilanteessa. Empatiaa on peilata oman tunne- ja tilannekokemuksensa kautta toiselle hänen kokemuksensa: ”Et ole yksin.”
Minä olen neuroottisen tarkka monen asian suhteen. Pitkään yritin salata sitä puolisoltani, tuskin toki siinä edes onnistuen. Miten voimia vievää olikaan olla neuroottinen ja vieläpä häveten ja salaa! Nykyään joka kerta, kun uskallan myöntää puolisolleni ja samalla itselleni, että olen tässä asiassa järjenvastaisen tarkka, häpeä hälvenee kauemmas ja me pääsemme lähemmäs. Neuroottisuus ei estä meitä olemasta läheisiä, vaan sen häpeäminen ja salaaminen.
Odotan elämässäni paljon sovittuja ja iloa tuottavia asioita ja petyn voimakkaasti, jos ne peruuntuvat. Odotan, että illalla ehdimme kohdata hetken puolisoni kanssa, odotan häneltä runsaasti viestejä reissusta ja odotan kovasti sovittua yhteistä aikaa. Jos en tule kohdatuksi, viesti unohtuu tai sovittu yhteinen aika peruuntuu, petyn pahasti.
Pitkään aikaan en halunnut tunnustaa sitä, että petyn helposti, koska häpesin tätä lapsellisuudeksi ajattelemaa ominaisuuttani. Eihän aikuisen sovi pettyä helposti. Miten paljon lähemmäs olemmekaan päässeet, kun häpeän muuri on ylitetty ja olen uskaltanut alkaa kertomaan pettymyksen tunteistani ja olemaan rehellisesti oma itseni.
Olemme puolisoita ja rakkaita. Ei ole häpeällistä, että olemme ihmisiä kaikkine kokemuksinemme, tunteinemme ja piirteinemme. Surullista on vain se, jos emme häpeän takia pääse toistemme lähelle. Minä en ole viallinen, vääränlainen, kelpaamaton tai arvoton. Sinä et ole viallinen, vääränlainen kelpaamaton tai arvoton. Olet minulle todella rakas.
Lähde: Brené Brown, En olekaan yksin – Totuus perfektionismista ja riittämättömyyden tunteesta
*************
Meillä jokaisella on kattila, jossa tunteet ovat. Joillakin kattila on suurempi, toisilla hieman pienempi. Kattilan sisällön lämpötila vaihtelee. Toisinaan tunteet ovat kylminä, joskus jopa jäässä. Kattila kestää kyllä pakkasta, mutta sisällön jäätyminen ei ole hyvä tilanne. On aikoja, jolloin tunteet ovat haaleita, välillä lämpimiä, toisinaan suorastaan kuumia. Lämpimän kattilan äärellä on mukana viipyillä. Kuuman kanssa pitää olla varovainen.
Välillä tunteet porisevat kattilassa tasaisesti ja hyvin. Välillä ne kiehahtavat yli, etenkin, jos kansi on ollut kattilan päällä liian tiiviisti tai lämpöä on lisätty liian nopeasti. Höyryjen täytyy päästä säännöllisesti ulos. Ne tulevat tasaisemmin ulos sopivasta raosta kannen ja kattilan välissä kuin räjähtämällä liian tiiviin kannen alta.
Tunteita on tärkeä hämmentää säännöllisesti. Jos niitä ei sekoita, ne saattavat mennä epämääräisen kokkareisiksi ja palaa jopa pohjaan. Sen kyllä haistaa kauempaakin. Jotta tunteista syntyy hyvä soppa, niiden täytyy päästä liikkumaan. Kattilasta voi levitä upea tuoksu ympäristöön. Se houkuttelee tulemaan lähelle. Toisinaan haju on kitkerä. Kattilan lähellä on silloin tukala olla.
Keitosten kanssa voi elää yksinään. Mutta jos ei uskalla päästää toista kattilan äärelle, saattavat maut jäädä laimeiksi. Kun kattilaa hämmentää toinenkin kokki, siitä voi tulla välillä melkoinen soppa. Samalla se kuitenkin mahdollistaa antoisat keittohetket ja rikkaamman makumaailman.
Jos kattilan sisältö on mautonta, on syytä huolestua. Keitoksessa on tärkeää olla makua. Välillä maku on karvas, hapan tai suolainen, joskus ihanan makea. Uusia sävyjä ja makuja löytyy maistelemalla rohkeasti kattilassa kulloinkin olevia keitoksia. Jos ei uskalla maistaa, jää monesta paitsi. Kattilaan on tärkeä muistaa säännöllisesti kurkistaa ja antaa makujen viedä sinne, minne ne kulloinkin vievät. Makumatkailu on avartavaa.
Keitokset maistuvat paremmalta seurassa. Siksi on tärkeää oppia jakamaan sopastaan ja rohkaistua maistamaan toisenkin keitoksia. Samalla voi jakaa reseptejä ja vinkata uusia mausteita.
Bon appétit, mon chéri!
Blogiin tuli joku aika sitten kysymys, miksi en kirjoita seksistä. Jäin miettimään asiaa. Syitä on monia, miksi seksistä ei ole tullut kirjoitettua. Suurin syy varmasti on, että kirjoitan siitä, mitä kulloinkin pohdin. Henkinen yhteys ja keskusteluyhteys puolisoiden välillä ovat minulle fyysisen yhteyden pohja. Kuten vanhempien parisuhde on lasten koti, niin henkinen läheisyys on fyysisen yhteyden huolella rakennettu ja lämpimän pehmoinen kotipesä.
Toinen syy on oikeiden sanojen löytäminen. Seksi on minulle kaunista. Miten siitä osaisi puhua niin, että löytäisi lempeät ja lämpimät sanat: herkät ja vahvat yhtä aikaa? Synonyymihaku sanalla seksi tuotti yli 100 synonyymia, mutta ilmaisut eivät olleet makuuni. En löydä sanottavaa hässimisestä. Miksi seksistä on niin kovin vähän upeita sanoja? Rakkaus ja intohimo ovat kuin mahtava taidemaalaus tai henkeäsalpaavan hieno luonnonmaisema.
Kolmas syy on, että seksin sijaan minusta tärkempää on puhua hellyydestä. Hellyys on niin arvokas asia, että nimenomaan siitä pitäisi puhua paljon enemmän. Lämpimästä rutistuksesta, kainalossa köllimisestä, arjessa ohikulkiessa vaihdetuista suukoista, yhteisen peiton alla nukkumisesta, kuulumisten vaihdosta sylikkäin. Runsaasta hellyydestä on helppo matkata seksiin, kun siltä molemmista tuntuu. Tai sitten jäädä vaan loikoilemaan hellyyden lämpöön. Siinäkin on hyvä olla. Mikä nyt milloinkin mukavalta tuntuu.
Mitä kuitenkin haluan sanoa seksistä, on puhua huumorista. Minulle seksi on ihan parhainta inside-huumoria. Kun suhteen tila on läheinen ja turvallinen, seksi on hauskaa, nautinnollista ja virkistävää. Ihan mahtavaa hyvän mielen yhdessäolemista. Leikillistä ja läheistä, hullua hassuttelua, voimakasta yhteyttä, olemisen luontevuutta, stressitöntä keveyttä, huimaa huipentumista.
Vielä nousee mieleen, että seksi on henkilökohtaista: meidän kahden jaettu maailma. Herkkää ja syvällistäkin, kauneutta, jota ei halua pilata tai tahrata. Se antaa voimia väsyneenä, tuo toivoa synkällä hetkellä, rentouttaa, tuo meitä lähemmäs toisiamme ja saa kukoistamaan. Se on ihanaa lämpöä. Meidän oma takkatuli tai nuotio, jonka äärellä saamme yhdessä lämmetä ytimiämme myöten.
***************
Lue myös Susanna Syldin Tunneseksi-kirjasta kirjoittamani blogiteksti.
Jokainen meistä syntyy maailmaan herkällä iholla. Joillakin se kasvaa iän myötä hieman paksummaksi, osalla se on aina ohut ja paljas. Maailma on tuulinen ja kova paikka. Maailman tuulissa selviämiseen tarvitaan suojaa, ettei menisi ihan rikki.
Jokainen meistä joutuu kohtaamaan satuttavia asioita. Niiltä voi oppia suojautumaan yrittämällä olla välittämättä, jatkamalla hymyilemistä, vaikka sattuu, piilottamalla sisimpänsä ja esittämällä jotain ihan muuta, keskittämällä ajatuksensa kaikkeen muuhun ja monilla muilla tavoilla. Suojakuoret suojaavat kivulta, mutta usein ne myös estävät kipua tulemasta ulos. Toki vaikka urheiluun, kirjoittamiseen, työhön tai maalaamiseen uppoutuminen voi auttaa käsittelemään ja kestämään kipua.
Kun joku asia toistuvasti satuttaa, on viisautta suojautua. Aikuisen ei tarvitse jäädä tuleen makaamaan. Joskus suojautumista täytyy tietoisesti opetella: jokaisella on oikeus suojautua.
Toisaalta aikuisella on myös oikeus ja velvollisuus opetella riisumaan suojakuoriaan. Matka toisen ihmisen, etenkään puolison, lähelle ei ole mahdollinen ilman suojakuorten riisumista. Se on kivuliasta työtä, koska silloin tunteet, joiden liikkumisen kuori on estänyt, lähtevät liikkeelle. Paljaaksi asettuminen ei ole helppoa, se vaatii aina riskinottoa ja rohkeutta. Mutta ei ole mahdollista elää täysillä ja aidosti suojakuorten alla.
Tunteista puhumaan oppiminen on tärkeää matkalla aidompaan ja avoimempaan elämään. Puolison kanssa asioiden jakaminen rakentaa hyvää suojaa molemmille puolisoille. Syvien asioiden ja tunteiden jakaminen yhdessä voi rakentaa turvapaikan molemmille.
Kivun jakaminen antaa kivun tulla ulos turvallisesti ja itsensä satuttaneelle hoivaa ja turvaa. Jakamisen ja rakkauden avulla voi myös kutoa puolisolleen suojaavan kerroksen: pehmeän ja hengittävän suojakuoren maailman raekuuroilta ja viimalta suojaamaan.
Kokonaan ilman suojaa maailma on raskas paikka kulkea. Sitä se on myös kulkiessa yksin paksujen suojakuorten alla. Kannattaa opetella riisumaan omia suojakuoriaan ja kutomaan mukavia suojavaatteita itselleen ja rakkailleen.
Suojakuorten käyttäminen on kuin vanhanajan haarniskassa kulkisi. Suojavaatteet taas ovat silkkiä, villaa ja pellavaa: vilpoisia, lämpimiä ja mukavia, mutta antavat tarpeellista suojaa. Niissä kulkiessa on helppo pitää puolisoa kädestä kiinni.
*************
Lue myös tekstini: Miksi parisuhteen työstäminen ei aina toimi ja mitä voi tehdä toisin?
Joulu on tullut. Miltä minusta tuntuu? Miltä tuntuu puolisostani? Entä ihmisistä ympärilläni? Kuluneena vuotena olen paljon miettinyt tunteita, niiden säätelyä ja tunteiden vaikutusta elämäämme. Olen lukenut aiheesta ja yrittänyt hahmottaa myös tunnelukkoja, jotka vaik(e)uttavat herkästi jokaisen pariskunnan arkeen.
Joulu on tunteiden aikaa, eikä aina pelkästään myönteisten tunteiden, vaan myös ikävien ja vaikeidenkin tunteiden. Joulua ja lomaa odotetaan monesti innolla ja ilolla. Kuitenkin todellisuudessa joulunajan tunteita voi olla vaikea, ärsyttävä ja ahdistavakin kohdata. Jouluun kuuluu ihmisten yhdessäolo ja sekin voi herättää monenlaisia tunteita. Aina ei ole helppoa lomailla itsensä, puolisonsa, lastensa tai sukujen kanssa.
Viime aikoina olen miettinyt paljon tunteiden säätelemistä. Tunteiden tunnistaminen ja sanoittaminen ovat tunteiden säätelyn pohja. Molemmat taidot ovat sellaisia, että niitä ei opi todellakaan hetkessä. Parisuhdevuosina olen huomannut, että on viisautta antaa tilaa omille ja puolison negatiivisille tunteille, vaikka se ei ole usein helppoa. Se, että negatiiviset tunteensa saa sanoittaa ja toinen kuuntelee, on yllättävän merkityksellistä tunteiden käsittelyn kannalta.
Jos siis puolisosi jouluna sanoo, että joku asia suututtaa tai tuntuu kurjalta, niin anna tunteelle tila, kuuntele ja myötäelä. Ikävistä tunteista rakentavasti puhumaan oppiminen on tärkeä taito tunteiden säätelyn kannalta ja siinä voivat puolisot tukea toinen toistaan. Sen rinnalla on tärkeä lujittaa myönteistä mielialaa, ettei juutu kielteisiin tunteisiin.
Myönteisiä tunteita voi jokainen vahvistaa itsekin. Voi keskittyä havainnoimaan myönteisiä hetkiä elämässä ja kertoa lämpöisiä huomioita puolisolleen. Kiittäminen on myös lämpöä ja huomioimista. Tunteiden tukahduttaminen on sellainen tunteiden säätelykeino, josta on syytä jokaisen pyristellä eroon. Puhuminen tai kirjoittaminen ovat hyviä keinoja säädellä tunteita, mutta välillä fiilikset tuulettuvat parhaiten tehden tai liikkuen, vaikkapa lenkille lähtemällä.
Myötätunto on joulun tunne. Se on ymmärtäväisyyttä, hyväksymistä, lohduttamistakin ja aitoa ystävällisyyttä. Jouluna on hyvä aika pysähtyä kuuntelemaan myötätuntoisesti sekä omia että muiden tunteita ja tarpeita. Tarpeiden kertominen tarjoaa mahdollisuuden tarpeiden parempaan täyttymiseen ja se avaa lisää väylää positiivisiin tunteisiin. Myötätuntoinen kuunteleminen ja keskusteleminen sekä läheisyyden rakentaminen yhdessä olemalla ja tekemällä ovat hyviä keinoja vahvistaa myönteisiä tunteita lomalla.
Lomaa ennen kannattaa aina puhua ääneen odotuksista, sen läksyn olemme oppineet rakkoisen kantapään kautta. Kun odotukset sanoittaa puolisolle ja itselleenkin tiettäväksi, on niitä yhdessä helpompi toteuttaa. Odotusten sanoittaminen on vähentänyt olennaisesti lomaan liittyviä pettymyksiä ja lisännyt positiivisten tunteiden määrää. Odotuksista kannattaa keskustella paitsi puolisoiden kesken myös lasten, ystävien ja sukulaistenkin kanssa. Aina voi kysyä läheisiltä, mitä asioita odotat eniten lomalta?
Jouluun liittyy myös olennaisesti armo, lämpö ja rauha. Joulun aikana voi tietoisesti etsiä armollisuuden ja rauhoittumisen tunnetta sekä itseään että läheisiään kohtaan ja herätellä esiin lämpimiä ajatuksia, vaikkei se aina helppoa olekaan. Jouluun mahtuu kuitenkin koko ihminen kaikkine tunteineen, ei tarvitse rakentaa kiiltokuvaversiota itsestään.
Jos on vaikea kertoa tunteistaan puolisolleen, voi myös kirjoittaa. Meillä on tapana kirjoittaa joululahjaksi toisillemme kirjeet. Kirjeessä voi kertoa kuluneen vuoden ajatuksista ja tunteista ja miettiä tulevaa vuotta. Jos sanat eivät lähde helpolla virtaamaan, niin avuksi voi ottaa vaikkapa tunnekartan. Tunnekartasta löydettyjen tunteiden avulla voi lähteä kirjoittamaan, millaisissa tilanteissa ja asioissa kartan tunteita on viime aikoina tuntenut. Kirjeeseen on mukava laittaa rakkauden sanoja, joulun kunniaksi vaikka ihan runsaallakin kädellä.
Joulu on nyt. Tunne joulu! Sitä haluan toivottaa kaikille.
Tutustu myös parisuhdeohjaussivustooni!
Törmäsin Suomen Mielenterveysseuran sivuilla tähän kuvaukseen: ”Sellaisenaan hyväksyminen tarkoittaa, että henkilö – niin yhtä lailla lapsi kuin aikuinen – saa olla se, mitä hän on ja saa tuntea ja kokea kaiken sen, mitä hän itsestään löytää. Käytökseltä voidaan sen sijaan odottaa ja vaatiakin asioita, esimerkiksi toisten ihmisten kanssa toimeen tulemista.”
Monesti on tullut vuosien varrella pohdittua juuri tätä, mitä tarkoittaa se, että hyväksyy puolisonsa sellaisenaan. Tarkoittaako se, että minun kuuluu olla iloinen ja hyväntuulinen puolisoni seurassa ja käsitellä muut tunteeni itsekseen, että tulen hyväksytyksi? Tarkoittaako se että, kun puran pahan oloni puolisooni, hänen kuuluu hyväksyä se?
Hyväksytyksi tuleminen on jo vauvaiästä lähtien ihmisen perustavanlaatuinen tarve. Se on tunnetta, että olen hyväksytty omana, ihanana itsenäni tähän perheeseen. Myöhemmin ihmisellä on tarve olla hyväksytty ystävien keskuudessa, puolison silmissä, työkaverina ja monissa elämän eri ihmissuhteissa. Kuitenkin monesti tämä tunne on säröillä. Tuntuu, ettei kelpaa, eikä ainakaan sellaisena kuin on, varsinkaan kaikkine tunteineen. Yritän tavoittaa sitä, mitä on saada olla sellainen kuin on ja samalla olla läheisessä ihmissuhteessa ja vastuussa käytöksestään.
Nykyään tunnen, että saan olla oma itseni parisuhteessa. En ole aina tuntenut niin ja koen, että se on ollut monen tekijän summa. En osannut ilmaista tunteitani tai pahaa mieltäni, varsinkaan rakentavasti. Suljin tunteita sisälleni ja räjähtelin niitä sitten ulos, kun tulitikku raapaisi ja kuppi meni nurin. En osannut kertoa, enkä edes tiennyt, mitä tarvitsen ja toisaalta en osannut pyytää, että tarpeitani täytettäisiin. En saanut arvostusta niistä asioista, joista sitä olisin kaivannut, enkä osannut itsekään arvostaa itseäni. En osannut pyytää tukea niihin asioihin, jotka olivat minulle tärkeitä. En tullut aina kuulluksi, enkä nähdyksi ja siihen oli osuutensa yhtä lailla minulla kuin puolisollani.
Paljon on tullut mietittyä sitä, mitä silloin kuuluisi tapahtua, kun puoliso tulee vaikka töistä myrskynmerkkinä. Miten osoitetaan puolisolle se, että on okei olla pahalla päällä, on okei olla vihainen, turhautunut, mitä tunteita päivä onkaan herättänyt. Ja miten toisaalta, kun tulee itse pahalla päällä, osaisi käsitellä pahan olonsa purkamatta sitä kuitenkaan puolisoonsa. Koska ajattelen, että harmistumiseen, vihastumiseen, turhautumiseen, loukkaantumiseen ja kaikkiin tunteisiin on jokaisella ihmisellä oikeus. Mutta vastuu käytöksestä säilyy tunteidenkin keskellä. Taito lohduttaa ja kuunnella, kyky ottaa vastaan lohdutusta ja kertoa tunteistaan ovat tärkeitä harjoiteltavia taitoja puolisoille. Myös taito säilyttää vähän välimatkaa toisen murheiden keskellä, ettei itse menisi itse tunteisiin mukaan, on tärkeä. Kaikessa ei ole suinkaan kyse minusta, vaikka huonolla itsetunnolla niin voi tuntua. Tilan antaminen toiselle ja toisen tunteille on tärkeää ja hyväksyntää.
Sellainen suhde ei toimi hyvin, jossa ei ilmaista omia tunteita toisilleen. Toisaalta sellainenkaan ei toimi hyvin, jossa niitä kaadetaan toisen päälle ja vaaditaan toista hyväksymään kaikki kaadettu. Ylilyöntejä sattuu ja niihin ratkaisu on tilanteiden läpikäyminen, vastuunottaminen ja anteeksipyytäminen. Sellaisenaan hyväksymisessä suuri osuus on myös on siinä, hyväksyykö ihminen itse itsensä. Hyväksyntä on osattava ottaa vastaan sekä itseltään ja muilta.
Tunnen, että olen hyväksytty puolisoni silmissä, mutta silti käytöksessäni on parantamisen varaa. Hyväksynnän tunne tulee siitä, että tunnen olevani tärkeä, arvostettu, arvokas ja rakas. Saan olla vihainen, kun siltä tuntuu. Oikein ei ole kuitenkaan kaatamalla kaataa sitä puolison silmille. Jos niin käy, on aika kantaa vastuu ja vaihtaa rakentavampaan tyyliin. Saan olla pettynyt. Oikein ei ole mököttää. Tärkeää on kertoa, että olen pettynyt. Puolison ei ole reilua kieltää sitä, että et voi olla pettynyt. Oikein on hyväksyä toisen tunne. Hyväksynnän osuus voi välillä mennä mönkään. Silloin on aika pyytää anteeksi ja yrittää uudelleen viisaammin ja paremmin.
Tulin siihen tulokseen, että olla hyväksytty keskeneräisenä on se juttu. Hyväksytty on puolisoni osuus, keskeneräisyys minun. Halu nähdä puoliso omana itsenään kaikkine piirteineen, sanoa arvostavia ja kannustavia sanoja, tehdä hyviä tekoja toiselle ja täyttää toisen tarpeita, olla tukena vaikeissakin tunteissa ja tsempata toista elämän haasteissa on hyväksymistä. Toki sekin kaikki on usein keskeneräistä.
Keskeneräisyys kuitenkin on enemmän minun tonttini. Minulla on vastuu myöntää, että olen keskeneräinen ja kehitettävää riittää. En voi lykätä keskeneräisyyttäni puolison hyväksynnän tontille, hyväksy minut, vaikka tekisin mitä. Minulla on vastuu teoistani, sanoistani ja kasvustani. En tule valmiiksi tämän elämän aikana, mutta olen vastuussa keskeneräisyydestäni.
Olen onnellinen, että tässä hetkessä tunnen, että olen puolisona sellaisenaan hyväksytty. Silti valmista ei ole, eikä tule ja säröjen hetkiä tulee aina välillä. Kaikkia asioita treenataan yhä tunnetaidoista moniin muihin taitoihin. Olen hyväksytty keskeneräisenä, hyväksyn keskeneräisenä.
Lähde: Tunnetaidot
************
Tutustu myös uudempiin blogiteksteihin parisuhdeohjaussivustollani.
Säihkyvät hymyt ja kaksi hoikkaa, nuorta ja upeaa. Just Married. Täydellinen pari. Heillä on täydellinen koti ja pian täydellisiä lapsiakin. Kuva täydellisestä elämästä? Kuva onnellisesta elämästä?
Olen tavoitellut paljon täydellisyyttä. En ehkä niinkään täydellisyyden takia, vaan ennemminkin virheiden pelon takia. Ja ehkä myös muun pelon takia. Että kaikki olisi ennakoitavaa, hallinnassa ja jollain negatiiviset tunteet maailmasta sulkevalla tavalla hyvin. Vaikka jo varhain opin, että täydellinen ei ole onnellista. Nuorena koin, mitä on olla sairaanlaiha ja kaikkea muuta kuin onnellinen. Luonteessani on paljon perfektionismia. Kokonaan siitä tuskin koskaan pääsen, mutta toivottavasti ymmärrys siitä, mikä on aidosti tärkeää kasvaa vuosi vuodelta.
Hääpäivästä tavoitellaan täydellistä päivää. Harvalla se on kuitenkaan ollut elämän paras päivä. Mukava toki ja ainakin itselle naimisiinmeno oli tosi tärkeä asia. Mutta täydellinen päivä? Ehei.
Hääpäivänä olin kauheassa flunssassa ja pitkittyneen yskän takia pahassa univajeessa. Hääkampauksen suortuva karkaili ihan kunnolla kuvauksessa. Tuli kiire kirkkoon. Jännitti ja kailotin kovalla äänellä morsiuskammarissa. Muistelen möläyttäneeni jotain hupsua useammankin kerran hääjuhlassa. Illalla huojuin juhlissa kuolleena ihan vaan väsymyksestä. Oli ihana mennä naimisiin ja sain ihanan aviomiehen, mutta ehei, en täydellistä. Eikä täydellistä vaimoakaan ole meilläpäin näkynyt.
No entäs se täydellinen pari, jotka sopivat toisilleen kuin valetut? Ajan myötä on tajunnut, että täydellinen pari on hellä ja itsenäinen, keskustelevainen ja riiteleväinen, avoin ja oman tilansa säilyttävä, erilainen, mutta toinen toisensa hyväksyvä. Täydellinen avioliitto on elämänmakuinen ja rosoinen. Virheitä riittää ja niiden myötä kasvetaan yhdessä.
Täydellisessä kodissa sotkun keskellä raikaa iloinen nauru ja riidan jälkeen perhe halaa. Täydelliset lapset ovat ärsyttäviä ja itsepäisiä ja hirveän rakkaita. Ja täydellinen onni ei ole yhtään täydellistä. Se on raskasta ja rasittavaa ja pelottavaakin. Mutta se on rakasta, arvokasta ja onnellista.
Sitten se itse täydellisyys. Siinä ei ole mitään tavoiteltavaa. Ei tarvi pelätä, etten ole täydellinen vaimo, äiti tai työntekijä. Täydellisyys kun tappaa ilon, läheisyyden ja luovuuden – ja ilman niitä ei ole mitään onnellista, saati sitten täydellistä.
******************
Lue myös tekstini Ensitreffeistä hyvään parisuhdearkeen.