Tunteet ovat parisuhteen ydin:
Tunteet ovat parisuhteen voimavara, mutta välillä myös sen suurin haaste. Tässä kategoriassa sukellemme pintaa syvemmälle: miten kohdata vaikeita tunteita, miten säädellä omaa reagointia ja miten antaa tilaa sekä ilolle että säröille. Tunteiden ymmärtäminen ja hyväksyminen on avain turvallisempaan ja läheisempään suhteeseen.
Opettele tunnistamaan, ilmaisemaan ja vastaanottamaan tunteita, jotta yhteys ja luottamus vahvistuvat!
Teen tällä hetkellä kokemus- ja pohdintapohjaista tutkimusta siitä, tarvitaanko elämässä kiukuttelua. Kiukuttelu, tuo napiseminen, mökötys, raivoaminen, mielen osoittaminen ja mitä milloinkin, on erittäin inhimillinen toimintatapa. Harva aikuinen sitä julkisesti myöntää tekevänsä, mutta taitaa se kuitenkin usein kotirepertuaariin kuulua.
Negatiivisia tunteita saa ja pitää osoittaa. Mutta olen miettinyt, että siinä on iso ero, sanooko, että oli huono päivä vai antaako toisen tuta sen kiukuttelun kautta, että päivä TOSIAAN oli huono. Ensimmäinen versio ei juuri kuluta kuulijansa voimia. Se voi jopa voimauttaa, kun voi jakaa toisen tunteen ja antaa tukea ja ymmärrystä. Toinen versio saa vastaanottajansa tuntemaan hyvin pian uupumusta, voimien katoamista ja tarvettaa kiukuta itsekin. Kiukuttelu voi ottaa monta muotoa, ja usein se ilmenee hiljaisena mökötyksenä, joka on itsessään haastava hyvän kommunikaation este.
Toisaalta onko kohtuullista ajatella, että aina jaksaisi osoittaa negatiiviset tunteensa rakentavasti? Saako välillä ärsyttää, suututtaa, harmittaa ja rasittaa niin, että voi tunteensa raivota tai mököttää ulos? Ei siihen maailma ainakaan kaadu. Mutta kyllä se voimia vie lähiympäristöltä. Toisaalta onko sekin ihan okei? Sitähän varten tässä ollaan. Tyyntä, mutta myös myrskyä varten.
Ajattelimme kokeilla viikon kiukuttelulakkoa. Kaikkia tunteita saa kyllä osoittaa, mutta tarkoitus on yrittää keksiä erilaisia tyylejä tuoda ne esille kuin kiukuttelu. Näin etukäteen sanoisin, että puhuminen olisi se paras tyyli kiertää kiukuttelu. Mutta aina ei kyllä ole se fiilis, että jaksaisi avata sanaisen arkkunsa.
Aina ei oikein edes tavoita sitä, että mikä kiukuttaa. Kiukuttaa vaan niin kamalasti. Tietää, että kiukuttelu on usein myös sitä tunnetta, että ”Hei, katso. Kaipaan huomiota ja syliä.” Tai ”Hei, katso. Haluaisin olla edes hetken rauhassa.” Tämä on sama niin lapsella kuin aikuisella.
Kiukutteluun ainakin itsellä ja lapsilla vaikuttaa olennaisesti nälkä ja väsy. Jos molemmat tekijät saadaan eliminoitua enimmäkseen arjesta, niin kyllä kiukun määrä vähenee. Hormonejakaan ei tule elämässä väheksyä.
Onko kaikki tunteet sallivaa elämää ilman kiukuttelua?
***************
Lue tekstini kiukuttelemattomuusviikon tuloksista ja havainnoista.
Jos kiukuttelu on jäänyt päälle, kyse voi olla siitä, ettei kumpikaan pääse Kuulluksi tulemisen esteradan ensimmäisten esteiden yli. Lue myös lisää ajatuksiani siitä, miten voi purkaa viestinnän solmuja.
Näen hänet huoneen toisella puolella. Lapsi sylissään. Saapumassa töistä. Pakkashuurteet poskilla. Peittelemässä väsynyttä. Jakamassa puuroa kolmelle lautaselle. Pään hämärässä viereisellä tyynyllä.
Miten ihana nähdä.
Kuulen suihkun kohinan. Viestin kilahduksen. Avaimen äänen lukossa. Löysin uutta hyvää leipää kaupasta. Tietokoneen näppäimistön tasaisen naputuksen. Kutituskikatuksen. Miten päivä on mennyt, rakas?
Miten ihana kuulla.
Tunnen nenässäni tutun shampoon tuoksun. Kahvi on tippunut. Lapsille paahdetut leivät pomppaamassa. Tämä on kodin tuoksu.
Miten ihana haistaa.
Maistan voileivän. Minua varten tehdyn. Tutun suukon aamulla. Saman hyvän suukon illalla.
Miten ihana maistaa.
Tunnen tutut hiukset sormissani. Hupparin pehmeän kankaan. Parransängen. Lämmön vieressäni. Keskellä yötäkin, kun vauva itkee. Kädet ympärilläni.
Miten ihana tuntea.
Avoinna ovat tänään
ajatukseni,
tunteeni,
pelkoni,
kysymykseni,
huoleni,
toiveeni.
Menneet,
tämänhetkiset
ja tulevat.
En pelkää.
Luotan, että olet siinä.
Avoimuus ja luottamus ovat pari. Vaatii valtavasti luottamusta olla toiselle ihan avoin ja haavoittuva.
Olen miettinyt kuluneita vuosia. Seurusteluaikoja, jolloin toisaalta uskalsi ja halusi kertoa paljon itsestään. Mutta kaunisteli kuitenkin totuutta. Eikä oikeastaan edes tiennyt, kuinka mustia pisteitä itsestä voi löytyä.
Olen miettinyt ensimmäisiä avioliittovuosia. Jolloin pinnan alla kyllä ryöppysi, mutta ulospäin ei ollut rohkeutta paljastaa läheskään kaikkea sitä, miltä tuntui. Mitä olisi toivonut. Mitä pelkäsi. Mitä olisi halunnut kysyä. Näkyi vain, että pinta poreili, mutta ei paljoakaan siitä, mitä oli pinnan alla.
Vuosia sen jälkeen. Kun askel askeleelta on oppinut luottamaan enemmän ja enemmän sinuun. Avaamaan itseään. Kertomaan. Ja kuulemaan. Vaikka välillä edelleen pelottaa, niin päivä päivältä kuitenkin vähemmän. Miten paljon on saanutkaan sen myötä, kun on saanut avoimesti jakaa syvätkin tunteensa ja ajatuksensa.
Kuinka helppo onkaan silloin hengittää, rakkaani, kun ei tarvitse piilotella mitään.
Avoimuus ei synny hetkessä, vaan se rakentuu turvallisessa vuorovaikutuksessa. Intohimo parisuhdetyöhön sai minut kouluttautumaan parisuhdeohjaajaksi ja työskentelen nykyään Oulussa ja etäyhteyksin koko Suomessa parisuhdeohjaajana. Jos tunnistat, että teidän suhteessanne pinta poreilee, mutta syvemmistä tunteista puhuminen pelottaa, voimme yhdessä etsiä keinoja luottamuksen vahvistamiseen.
Lue lisää siitä, miten voin auttaa teitä rakentamaan avoimempaa yhteyttä.
Lue myös, miten kommunikaatiota herkistä, mutta tärkeistä asioista voi vahvistaa kirjoittamalla.
Ärsyttää. Usein huomaa, että joku toisen käytöksessä ärsyttää. Miksi se toimii niin? Miksi se sanoo niin? Miksei se hoksaa ajatella tätä? Miksi se ei huomaa tätä? Etenkin, jos itse on väsynyt tai vähänkään pahalla päällä, niin hermot puolisoon menee helposti.
Kuitenkin on paljon hetkiä, jolloin sitä niin pitää toisesta. Ne hetket vaan eivät yleensä ole niin näkyviä. Harvemmin pääsee iloinen huudahdus, että minä niin pidän tuosta sinun käytöksestä. Huudettua tulee niinä ei niin hyvinä hetkinä. Harvoin muistaa kiittää.
Tämä kirjoitus on omistettu niille kaikille hetkille, joka päivälle, jolloin niin pidän sinusta. Ja sille oivallukselle, että sen lisäksi, että rakastan sinua, pidän sinusta. Pidän sinusta kovasti sellaisena kuin olet. Vaikka joskus on päiviä, että se ei siltä näytä.
Sanotaan, että ne piirteet, joista toisessa aluksi erityisesti pitää, alkavat myöhemmin ärsyttää. Se on arjessa herkästi totta. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, mutta erilaisuus ajan myötä myös rassaa. Silti se ei muuta sitä perustaa, että pidin kovasti siitä miehestä, jonka tapasin vuosia sitten ensi kertaa. Ja pidän sinusta edelleen valtavasti.
Pidän hymystäsi. Kun puhut, sitä on ilo kuunnella. Nautin keskusteluista kanssasi. Olen ylpeä siitä, millainen olet. Olen kiitollinen, kun hoidat yhteisiä asioita. Arvostan seuraasi. Olen onnellinen lähelläsi.
Pidän sinusta.
– Mikä oli parasta päivässä?
– Koko perhe yhdessä.
Näin vastaa keskimmäinen muksumme usein iltakysymykseensä. Perheemme täydentyi kolmannella lapsella huhtikuussa. ”Koko perhe yhdessä” on saanut uusia merkityksiä.
Nyt meitä on viisi. Viisi tyyppiä, joita voi väsyttää, kiukuttaa, ärsyttää, nälättää, janottaa tai raivostuttaa ihan kunnolla. Milloin mitäkin. Viisi tyyppiä, jotka voivat kaivata halia tai omaa rauhaa, hassuttelua tai lepoa, energian purkua tai hiljaista hetkeä. Tunteiden määrä perheessä kasvoi siinä missä perheen kokokin.
Kahdestaan oli varmaan joskus päiviä, joissa ei ollut suuremmin negatiivisia tunteita. Jotka sujuivat tasaisen mukavasti. Enää sellaisia ei ole. Ei ole päivää, jolloin joku (tai kaikki) ei hermostuisi. Jolloin kaikki (tai juuri mikään) sujuisi tasaisesti.
Mutta nykyään osaa elää enemmän hetkissä. Niissä, joissa asiat pääasiassa sujuvat. Niissä jossa kaikki ovat yhdessä, vaikka ne eivät olisikaan päivän harmonisimpia hetkiä. Niissä, jotka ovat pohjimmiltaan elämän parhaita hetkiä.
En kaipaa tästä härdellistä mihinkään muualle. Kun kiukun määrä perheessä kasvoi, niin kasvoi myös rakkauden. Kun pidetään siitä kiinni, että parisuhteelle jää joka ilta pieni hetki, jolloin keskitytään vain meihin kahteen, niin voimat riittävät taas uuteen päivään.
Olen yhtä mieltä tyttäreni kanssa. Parasta päivässä on koko perhe yhdessä, vaikka niissä hetkissä kaksi juoksisi iltavillissä ja yhdellä olisi iltakiukku. Yöllä kun herään ja katson sänkyriviä ympärilläni tiedän, että tässä on paras paikka. Rakkaani vieressä ja koko perheen unisessa tuhinassa.
Mustasukkaisuus sanana ei ole riittävän tehokas kuvaamaan mustasukkaisuuden tunnetta. Se on liian kepeä. Mustankipeä on selkeästi parempi – kipeää ja mustaa.
Olen yrittänyt viime aikoina ymmärtää mustasukkaisuuden tunnetta. Olen lukenut aiheesta ja yrittänyt tajuta, miksi niin viheliäinen tunne edes tarvitsee olla olemassa. Mustasukkaisuudellahan ei voita mitään, sillä se ei oikeasti auta. Se ei muuta asioita paremmaksi, päinvastoin. Yleensä se pahentaa niitä epäluuloisuudellaan ja epäluottamuksellaan.
Olisiko helpompaa, jos mustasukkaisuuden tunnetta ei olisi olemassa? Olisi varmasti. Ei olisi sitten menettämisen pelkoa eikä epäluottamustakaan. Kuitenkaan ei ole olemassa syvää rakkautta ilman menettämisen pelkoa ja jonkinlaista riippuvuutta. Ei voi välittää ja olla välittämättä yhtä aikaa. Jos ei voisi rakastaa todella paljon, ei maailma silloinkaan hieno paikka olisi, vaikka mustasukkaisuutta ei sitten ehkä olisikaan olemassa.
Jokaiseen parisuhteeseen kuuluu varmasti välillä mustasukkaisuuden tunteita. Olen tajunnut, että se ei ole häpeällistä ja tunnetta ei tarvitse piilottaa tai naamioida. Vaistomainen reaktiohan on piilottaa koko tunne, mutta se ei ainakaan auta mitään. Todellisten tunteiden piilottelu vain lisää epäluottamusta puolin ja toisin.
Jos mustasukkaisuus painaa mieltä, juuri silloin on tärkeintä puhua niistä aidoista tunteista mustankipeyden takana. On tärkeää miettiä yhdessä, ovatko molempien tarpeet saaneet täyttyä vai ovatko ne jääneet liian vähäiselle huomiolle kaikkien muiden asioiden takia? Olemmeko muistaneet pitää läheisyyttä ja keskusteluyhteyttä yllä? Olemmeko avoimia? Ovatko jotkin asiat tabuja? Pystymmekö puhumaan kaikista tunteista, peloista ja huolistakin?
Varmasti mustasukkaisuuteen on toisinaan syytä, mutta uskon, että usein siihen ei ole varsinaista syytä. Se kertoo, että nyt on aika vahvistaa lämpöä ja turvaa välillämme, työstää omia kipuja ja kuunnella toinen toista. Keskustella siitä, missä mennään, mitä ajattelet? Ripustautuminen ei auta mitään. Toista ei voi sitoa. Mutta toinen toisensa voi oppia tuntemaan hyvin.
Voi luottaa toiseen ja antaa toiselle tilaa, mutta samalla myös tuoda omat tarpeensa ja haavoittuvaisuutensa julki toiselle. Kun rakastaa, ei halua tahallaan satuttaa toista. Jokainen meistä tarvitsee omaa tilaa ja aikaa. Kuitenkin yhtä lailla tarvitaan myös aikaa ja tilaa läheisyydelle parisuhteessa. Se meinaa aina joskus unohtua arjen tiimellyksessä.
Mustankipeyteen on lääke. Se on puhuminen. Sen avulla kipu ja musta saadaan vähenemään ja tilalle lisää läheisyyttä ja maailman kaikki värit. On siinä mustakin mukana, mutta vain yhtenä värinä kaikkien muiden värien joukossa.
Kannattaa muistaa, että on erityisen hienoa, kun uskaltaa puhua mustastakin. Se on suurinta luottamusta, ettei tarvitse piilottaa mitään väriä elämästään.
Mustankipeys voi joskus lukita parisuhteen vuorovaikutuksen niin tiukasti, että tilannetta on vaikea purkaa omin voimin. Tällöin pariterapia tai parisuhdeohjaus voi tarjota ulkopuolisen peilin ja turvallisen ympäristön myös mustien tunteiden kohtaamiseen yhdessä. Työskentelen nykyään parisuhdeohjaajana Oulussa ja palvelen myös etäyhteyksin.
Näkökulmia luottamukseen -teksti ja Luottamuksen arvoinen -teksti avaavat myös syvällisesti luottamuksen rakentumista ja luottamukseen vaikuttavia asioita.
Aikaisemmin blogissa on tullut pohdittua nalkuttamista, päättämistä parisuhteessa ja monenlaisia muita parisuhteen osa-alueita. Tänään ajatukset seilaavat suuremmilla vesillä. Hyvä parisuhde on monille tärkeä unelma ja elämän osa-alue. Siinä on kyse paljosta rakkaudesta.
Olen vakuuttunut vuosien varrella, että suuri rakkaus on pohjimmiltaan aina aika pienistä jutuista koostuvaa. Elämä ei mahdollista suuren tunteen rakkautta kovinkaan pitkään. Elämän edessä tarvitaan kärsivällistä, empaattista ja konkreettista rakkautta. Suurtakin tunnetta kyllä välillä, mutta sen rinnalla paljon monin tavoin osoitettua rakkautta. Pelkät suuret tunteet hukkuvat pian.
Rakkautta myös tarvitaan paljon. Vaikeilla hetkillä ihan älyttömän paljon. Sellaista rakkautta, joka pystyy antamaan anteeksi niin itselle kuin toiselle. Rakkaus on vaikeaa ja vaativaa – siis se sellainen rakkaus, joka ei ole vain hienoa tunnetta. Sellainen, joka kantaa vaikeinakin päivinä.
Rakkauden syvyyttä on tullut pohdittua myös viime aikoina paljon. Onnen pintaan voi tutustua vuodessa tai parissa, mutta sen syvyyteen pääsemiseen aikaa tarvitaan paljon enemmän. Eihän se aina helppoa ole, mutta mahdollisuudet ovat huikeita. Parisuhteessa ihmeellistä on se, että siinä on mahdollisuus tutustua toiseen, ja samalla itseensä ja meihin, syvyyksien hirviöitä ja aarteita myöten.
Luottamus rakkaudessa on myös tärkeä teema, joka puhuttelee. Uusiin ihmisiin tutustuessa sitä aina aika nopeasti arvioi, onko tässä ihminen, johon voi luottaa. On paljon, jos voi luottaa niin, että jakaa elämänsä toisen kanssa ja saa vielä kokea, että toinen oli sen luottamuksen arvoinen. Toki kolhujakin tulee, mutta että niistä selvitään ja luottamus kuitenkin kantaa.
Ikävöintikin kuuluu rakkauteen. Toisen lähellä on kokonaisempi olo. Olen miettinyt, että todistaako se jotain rakkaudesta, että yhdessä on parempi olla kuin silloin, kun toinen on merten takana? Välillä on terveellistä ikävöidä ja olla kiitollinen siitä, että on olemassa hän, jota voi ikävöidä.
Ei rakkautta voi sanoiksi pukea. Se on tyyntä, aaltoilua, myrskyä, sateenkaaria ja ainakin 11 000 metriä syvä ja tuntuu aina välillä valuvan kuin vesi hanhen selästä. Kuitenkin se on niin välttämätöntä, että ilman sitä parisuhde alkaa näivettyä. Rakkaus on korvaamattoman arvokasta.
***************
Tutustu myös parisuhteen tukeen parisuhdeohjaussivustollani.
Hääpäivä lähestyy. Ruska muistuttaa kauniisti hääpäivästä. Ajatukset ovat muistoissa.
Joka vuosi syntyy paljon uusia muistoja. Hetkistä, jotka olen saanut jakaa puolisoni kanssa. Hetkistä, jotka olen saanut elää perheemme kanssa. Hetkistä, jotka olen saanut jakaa ystävien tai sukulaisten kanssa. Muistoista monissa on mukana rakkaimpani.
Olen saanut kulkea puolisoni kanssa niin sileää asfalttia, mutkaista polkua, kivikkoisia rinteitä kuin pitkospuitakin. On saatu nähdä yhdessä monta järveä, lampea, jokea ja mertakin. On viiletetty pyörällä monia teitä, on ajettu pitkin ja poikin Suomea, on kävelty pakkasessa, sateessa ja helteessä. On istuttu yhdessä kivillä, hiekalla, sohvalla, viltillä, luennolla, laavulla, bussissa, katolla ja katon alla. On väsytty ja on levätty. On suututtu ja naurettu. On kämmäilty ja pyydetty anteeksi. On pelätty ja toivottu. On hassuteltu ja oltu vakavia.
On ollut lomapäiviä, kotipäiviä, työpäiviä, reissupäiviä ja sairastuspäiviä. On ollut ihania päivä ja raskaita päiviä. On ollut riitapäiviä ja hymypäiviä.
On valtavasti hetkiä, jotka olen saanut jakaa puolisoni kanssa. Ja on vaikea enää muistaa niitä päiviä, joissa puolisoni ei ollut jollain tapaa läsnä.
Tämä laulu soi nyt mielessä. Ei surullisena, vaan kiitollisena. Kiitollisena rosoisistakin helmistä. Kiitollisena kaikista yhteisistä muistoista. Ja myös uusista helmistä haaveillen.
“Kauniina nauhana vuosien päivät
helmenä jokainen muistoksi jäivät.
Elämän päivien ketju on kallis
niistä ei yhdenkään kadota sallis.”
Ristiriitojen ratkaisemisessa, usein riitelemisessä, palataan suhteen perustalle. Rakentavan riitelemisen pohjana on sitoutuminen. Jos eriävän mielipiteen esittäminen voi nostaa pöydälle erolla uhkaamisen, voi hyvinkin olla, että ristiriitaa ei oteta ollenkaan käsittelyn alle. Jos hylkäämisen pelko leijuu ilmassa, ristiriidasta helposti vaietaan, eikä toinen tai molemmat uskalla sanoa rehellisesti mielipidettään tai ajatustaan asiasta. Ristiriitojen hyvän käsittelyn perusta lepää turvallisuudessa ja luottamuksessa siihen, että sitoutuminen kantaa ristiriitojenkin yli.
Jos suhteessa on turvallinen olo, ristiriidat ja niiden selvittäminen voivat kuitenkin olla paitsi raskaita ja työläitä myös hauskoja. Selvitessään ne tuovat edistystä asioihin ja suhteeseen. Joten toisinaan on ihan mukavakin käydä ristiriidan kimppuun, koska tietää, että tästä seuraa hyvää meille, kun se saadaan ratkottua. Toki homma on useimmiten työläs ja tunteet saattavat paukkua. Mutta se ei ole vaarallista, jos ristiriitoja ratkotaan turvallisissa puitteissa. Jos tietää, että rakkautemme ja liittomme kestää tämän, voi keskittyä rauhassa ristiriidan setvimiseen.
Avioliittoleirin antia on se jaottelu, että osa ihmisistä työstää ristiriitoja hyökkäämällä ja osa väistämällä. Kumpikaan tapa ei ole kuitenkaan hyvä. Oikea tapa olisi kohdata ristiriidat. Hyökkäämällä homma menee usein syyttelyksi ja väistämällä paetaan helposti koko ristiriitaa. Ristiriidat kohtaamalla kummankin tunteille ja ajatuksille on tilaa ja ristiriidalle itsessään on tilaa.
Edellisessä päivityksessä viittasin kirjaan Pelasta parisuhteesi (Augustus Y. Napier). Myös tänään viittaa tähän kirjaan, mutta sitä ennen haluan tuoda esille sen alkukielisen nimen: The Fragile Bond – In Search of an Equal, Intimate and Enduring Marriage. Nimi kuvaa paljon paremmin kirjan sisältöä kuin sen suomennettu vastine.
Ristiriitojen selvittäminen perustuu kommunikaatiolle. Napier ehdottaa varsin käyttökelpoista mallia ristiriitatilanteissa kommunikoimiseen. Ensimmäinen askel on kuvailla tilannetta ja kertoa, miksi olen vihainen. Tässä vaiheessa on tärkeää, että ei sorruta hyökkäykseen ja syyttelyyn vaan siitä kertomiseen, miltä tilanne ja ehkä toisen käytös siinä on minusta näyttänyt.
Toinen askel on kertoa tunteistaan tilanteessa ja ei pelkästään siitä, että on vihainen, vaan yrittää löytää myös usein se haavoittuvaisempi tunne sen takaa. Esim. “olen vihainen, koska tunsin itseni pettyneeksi/surulliseksi/yksinäiseksi, koska…” Tämän jälkeen voi esittää pyynnön omista toiveistaan siitä, mitä ja millaista muutosta minä haluaisin tässä tilanteessa.
Neljäntenä vaiheena on kantaa vastuuta ristiriitatilanteesta. Esim. “olen pahoillani, että väsyneenä/peloissani tms. suutun liian helposti”. Seuraavassa vaiheessa on tärkeää ilmaista se, että on nähnyt toisen tunteet ja kuullut toisen sanat, vaikkei olisikaan yhtä mieltä. Jos toinen on ottanut riskin ja paljastanut haavoittuvaisemmatkin tunteensa ja ajatuksensa, että ne tulevat varmasti huomioiduksi. Tässä tilanteessa lauseen voi hyvin aloittaa, “ymmärrän, että tunnet itsesi pettyneeksi/väsyneeksi tms… Tämän jälkeen on aika tunnustaa virheemme ja pyytää sitä anteeksi. Sen jälkeen on aika pyytää vastapalvelusta eli luoda kompromissia. Ymmärrän mitä toivot ja se on oikeutettua, mutta haluan toteuttaa asian omassa aikataulussani ja omalla tavallani tms.
Napier listaa myös oivasti ristiriitojen kielletyt aseet. Niitä ovat mm. avioerolla uhkaaminen, paikalta poistuminen, puheenaiheen vaihtaminen, toisten henkilöiden mielipiteiden mukaan vetäminen (tukijoukkojen haaliminen tällä tavalla), turhiin itsesyytöksiin vetäytyminen ja sillä tavalla maton vetäminen alta toisen vihastumiselta, puolustautuminen, hyökkääminen toisen nujertamiseksi toisen luonteen tai arvon arvostelemisella ja toisen lapsuudenperheen moittiminen.
Ristiriitojen ratkaiseminen rakentavasti on äärimmäisen vaikeaa. On helppo ajautua syyttelyyn, mykkäkouluun, itsesyytöksiin kukin sen mukaisesti, miten on tottunut ristiriitatilanteessa käyttäytymään. Mutta vaikka ristiriitojen ratkaiseminen ei aina onnistu oppikirjojen mukaan, niin jo se auttaa, että tiedostaa, mihin virheisiin tyypillisesti syyllistyn ja miten olisi parempi toimia. Silloin osaa ainakin jälkeenpäin eritellä paremmin sitä, miten asia olisi pitänyt hoitaa ja missä minulla olisi parantamisen varaa. Ristiriitojen selvittämisestä harvoin selvitään ilman anteeksipyyntöjä. On opittava olemaan nöyrä ja pyytämään anteeksi.
Loppuun siteeraan vielä kaksi lausetta, jotka ovat minusta todella tärkeitä ja arvokkaita ristiriitatilanteita ajatellen. Ensin Napieria. “Oppikaa tekemään itsepaljastuksia ja kuuntelemaan empaattisesti”. Tämä on niin tärkeä. Että uskaltaisimme päästää puolison lähellemme ja vieläpä, niin että puoliso suhtautuisi kunnioituksella tähän luottamuksen osoitukseen. Vasta silloin pääsemme todella ratkomaan syvempiäkin ristiriitoja.
Toinen tärkeä lause on avioliittoleiriltä ja en valitettavasti tiedä sen lähdettä. “Kommunikaatio on tapahtunut vasta silloin, kun sanoma on mennyt vastaanottajalle perille.” Vaikka olen sanonut jotain, se ei ole vielä mennyt perille ennen kuin puolisoni on sen ymmärtänyt. Uskon, että monet asiat jäävät välille ja kommunikaatio jää tapahtumatta loppuun asti. Tässä asiassa jokainen voimme katsoa itseemme. Että todella kuuntelisimme ja kuulisimme ja yrittäisimme ymmärtää. Että kommunikaatio saisi tapahtua loppuun asti.
Luin kirjan Pelasta parisuhteesi (Augustus Y. Napier). Huomasin katsoa vasta sitten, kun sain kirjan päätökseen, miltä vuodelta alkuteos on. Se on vuodelta 1988, mutta kumma kyllä, kirjan asia ei tuntunut lainkaan vanhentuneelta. Lisäksi lukukokemus oli nautittava ja varsin johdonmukainen, vaikka kirjassa on paljon psykologista pohdintaa ja melkoinen määrä sivuja. Kirjaa oli kuitenkin väritetty niin mukavasti kirjoittajan omilla kokemuksilla avioliitostaan ja kokemuksilla perheterapeutin työstä, että se ei ollut ikävystyttävää tai raskasta luettavaa. Teoksesta voisi sanoa paljonkin, mutta nyt keskityn ajatukseen, joka tuli kirjassa jo aika alkumetreillä vastaan ja antoi itselle oivalluksen.
Tasa-arvoa avioliitossa voi etsiä vastuunjaossa kodista, taloudesta, lapsista tms. Näitä aiheitakin voisi pohtia paljon. Mutta minuun kolahti ajatus siitä, että entä avioliiton tasa-arvo tunteiden ja kommunikaation suhteen? Kumman tunne saa voittaa, jos puolisoiden tunteet ovat ristiriidassa jossain tilanteessa? Entä kumman tapa kommunikoida? Mistä löytyy tasa-arvo tunneasioiden suhteen avioliitossa?
Harvoin puolisoilla on samanlainen tunne jossain tilanteessa ja jostain asiasta. Vaikkapa työpäivän jälkeen, kun puolisot illalla kohtaavat, voi toinen olla hyvällä tuulella ja toinen huonolla päivän kokemuksista riippuen. Jääkö molempien tunteille tilaa? Jyrääkö huonotuulisen fiilis hyväntuulisen? Pystyvätkö molemmat pitämään oman tunteensa ja kommunikoimaan sen toiselle? Millainen on loppuillan tunneilmasto?
Napier esittää, että ei ole lainkaan harvinaista, että tunneasioissa avioliitto ei ole tasa-arvoinen. Toinen puolisoista voi olla se, joka dominoi tunneilmastoa ehkäpä molempien asiaa tiedostamatta. Voi olla, että toisen tunteen edessä toisen tunne saa väistyä tai että toinen puolisoista on automaattisesti ottanut sen roolin, että hänen tunteensa väistää. Molempien tunteet eivät välttämättä ole yhtä arvostettuja suhteessa, vaikka näin ei olisi tietoisesti päätetty. Tähän liittyy myös se, että emme useinkaan osaa kommunikoida tunteitamme oikein ja suoraan toiselle. Syyllistymme helposti kommunikoimaan jotain ihan muuta, kun todellinen tunne on esim., että minua pelottaa, väsyttää tai suututtaa joku asia.
Kirjassa pohdittiin sitä, että ei ole avioliitolle hyväksi, jos kumpikaan puolisoista asettuu alitajuisesti toisen “äidin tai isän rooliin”. Eli hoivaamaan toista “vanhemman roolissa” ja sitä kautta tekemään suhteesta epätasa-arvoisen. Me voimme kaivata tällaista hoivaa toinen toiseltamme, mutta oikea tapa avioliitossa olisi antaa toiselle rakkautta ja tukea tasa-arvoisina kumppaneina. Silloin roolijako ei voi olla se, että toinen toinen hoivaa esimerkiksi toisen tunteita ja peittää omansa. Tai se, että tunteita ei jaeta toinen toiselle ja kestetä myös sitä, että välillä ollaan vihaisia toisillemme. Tasa-arvoinen avioliitto kestää myös puolisoiden väliset ristiriidat ja konfliktit, joissa kummallakin on oikeus tuoda tunteensa ja toiveensa muutoksista esille.
Tilanteet avioliitoissa voivat olla erilaisia ja puolisoiden roolit samoin, mutta koen, että yllättävän paljon totuuden siementä on kirjan viimeisillä lehdillä olevassa kuvauksessa. Siinä pohditaan tiivistetysti sitä, mitä tyypillisessä tilanteessa miehen ja mitä naisen kannattaisi tehdä, että avioliiton tasa-arvoisuus tunteiden suhteen saisi kasvaa.
Vaimon kehityssuuntaa kuvailtiin näin. Vaimo opettelee uhrautumaan vähemmän ja ajattelemaan toisia vähemmän. Hän opettelee pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan. Nainen opettelee pääsemään eroon siitä, että hän kieltää tunteitaan ja tarpeitaan.
Miehen kehityssuuntaa kuvailtiin näin. Mies opettelee huomioimaan paremmin ja enemmän vaimonsa tunteita ja tarjoamaan hänelle enemmän emotionaalista tukea. Hän pyrkii siihen, ettei patoa tunteitaan, vaan kertoo niistä puolisolleen.
Voi olla, että toisella puolisoista on herkät tuntosarvet toisten tunteille, mutta ei lainkaan tuntosarvia omilleen. Ja että toisella puolisoista empatiataidot toisten tunteille eivät ole niin vahvat kuin toisella. Olen vakuuttunut, että Napierin ajatuksissa on järkeä. Todellista tasa-arvoa on se, että molemmat puolisoista saavat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi tunteidensa suhteen avioliitossa. Usein tilanne ei ole automaattisesti tämä, vaan tarvitaan tiedostamista ja työtä yhdessä ja itsensä kanssa, että kummallakin voisi olla tasapuolisesti tilaa tunteilleen avioliitossa. Että osaisimme tunnistaa tunteemme, tunnustaa ne, kertoa niistä toinen toisillemme ja saisimme tulla puolin ja toisin kuulluiksi. Että molempien tunteille ja sitä kautta molemmille olisi yhtä lailla tilaa avioliitossa.