Kommunikaatio

Kun arjessa on ollut kausi, jolloin kiirettä ja väsymystä ei ole ollut niin paljon, niin riidat ovat vähentyneet. Olenkin miettinyt, että kuinka suuri merkitys väsymyksellä on riidoissa. Virkeänä ja hyväntuulisena ei ole niin paljon tarvetta riidellä. Välillä tuntuu, että jos ei koskaan olisi väsynyt, niin tarvitsisiko koskaan edes riidellä? Silloin joustoa löytyisi tilanteeseen kuin tilanteeseen? Joka tapauksessa väsymys on usein laukaiseva tekijä riitatilanteessa ja joskus koko riidan syykin.

Mutta eivät kaikki riidat väsymyksestä johdu. Vuosien myötä tietyt perusriidanaiheet toistuvat, vaikka väsymystä ei olisikaan niin paljon. Usein tuntuu, että niissä on kyse tapojen eroavaisuuksista tai odotusten ja tarpeiden kohtaamattomuudesta. Tilanne ja aihe tuntuu toistuvan lähes identtisenä vuodesta toiseen. Toimintatavatkin riidellessä meinaavat tulla suoraan selkärangasta ja kummallakin on oma poteronsa valmiina, johon asettua.

Olen miettinyt, että ehkä itse riitatilanteeseen ei ole helppoa vaikuttaa. Kun hermostuu, niin järjellä ei ole paljoa tilaa, vaan tunteet ovat pääroolissa. Ja kiukun vallassa sitä toistaa herkästi vanhat tutut vuorosanat, eikä pysty niihin kauheasti vaikuttamaan tai kuuntelemaan toista. Mutta riidan jälkeen on hyvä aika selvittää riidanaihetta.

Kun on hetken rauhoittunut, niin voi yrittää järjen avulla tunnistaa, mistä riidan aihe ja siihen liittyvät tunteet tulivat. Minkä takia sitä pohjimmiltaan riiteli? Keskustelu riidan jälkeen on todella antoisaa, jos siihen uskaltaa asettua avoimin ja rehellisin mielin. Ajattelen, että riidan idea on se, että asia saadaan kakaistua pöydälle ja sen jälkeen siitä voidaan mahdollisimman järkevästi keskustella. Sekä kuunnella toista että sanoittaa ja kuunnella itseään.

Riidassa kyse voi olla jostain asiasta parisuhteessa, käytännön asiasta, resurssien jakamisesta arjessa tai jostain jopa ihan omasta asiasta. Joskus huono fiilis tulee vuodatettua toisen päälle riitelemällä, vaikkei toinen suoraan edes liittyisi siihen, mistä oma harmistus tuli. Tunne ja riidan aihe ovat jollain tapaa kaksi erillistä asiaa.

Ennen pelkäsin riitoja. Nykyään näen ne osana arkea. Hienoa tietenkin olisi, jos erimielisyydet voisi käsitellä rauhanomaisesti ilman riitoja. Mutta toisaalta se tuntuu aika utopistiselta. Ei aurinkokaan aina paista. Ja kitkaa aiheuttavaa asiaa voi olla vaikea saada ulos ilman tunteiden tuomaa vauhditusta.

Jos ei olisi riitoja, olisiko mitään kehitystä? Tuntuu, että riidan ydin on ongelman havaitseminen ja tuominen päivänvaloon ja sitten sen ratkaiseminen tai siitä sopiminen edes osittain. Osittainenkin riidan ratkaisu vie aina asioita eteenpäin. Uskon, että riidan tarkoitus on synnyttää keskustelua ja pohjimmiltaan rakentaa parisuhdetta ja läheisyyttä. Kumpikin osapuoli voi vaikuttaa siihen, syntyykö aiheesta hyvä keskustelu sitten, kun tunteet ovat hieman jäähtyneet.

Miten olenkaan voinut unohtaa kirjoittaa kaapin paikasta? Sehän se jo häissä polkaistaan paikalleen, kuka talossa määrää kaapille paikan. Tosin meillä se jäi häissä polkaisematta (syitä siihen voi pohtia), että ehkä siksi koko aihekin on unohtunut muiden aiheiden rinnalla. Mutta ei se silti tarkoita, että aihe ei olisi tärkeä. Sehän on päinvastoin jokapäiväinen.

Asioista päättäminen on monimutkaista. Kuka päättää? Mitä päättää? Miten neuvotellaan vai neuvotellaanko? Riidelläänkö? Pohditaanko kauan vai päätetäänkö nopeasti? Kuka sanoo viimeisen sanan? Ollaanko siihen sitten tyytyväisiä?

Arjessa on jatkuvasti pienempiä ja isompia tilanteita, joissa täytyy tehdä päätöksiä. Ne liittyvät elämän eri osa-alueisiin. Päätöksiin liittyy aina vastuu. Se joka on päättänyt toivottavasti kantaa vastuun päätöksestä. Jotkut päätökset ovat siinä sarjassa, syödäänkö tänään lihapullia vai kasvissosekeittoa. Toiset ovat sitä luokkaa, asutaanko ensi vuonna Suomessa vai ulkomailla tai vieläkin suurempia. Jotkut päätökset ovat onnistuneempia kuin toiset, varsinkin jälkeenpäin katsottuna.

Päättämiskulttuuriin vaikuttaa varmasti kovasti se, mihin on omassa lapsuudenperheessään tottunut. Kuka siellä sanoi viimeisen sanan? Vai sanoiko kukaan? Onko malli ollut toimiva tai huono? Ratkaistiinko asiat riitelemällä vai riitelemättä? Päätettiinkö tietoisesti vai ajauduttiinko ratkaisuihin?

Ihmisten luonteet ja tottumuksetkin ovat erilaisia. Toiset haluavat mielellään päättää asioista. Toiset ovat kiitollisia, jos heidän ei tarvitse itse tehdä lopullista päätöstä. Kaikki eivät osaa kuunnella hyvin toisen ajatuksia ja neuvotella. Jotkut haluavat olla aina oikeassa. Toisaalta kaikki eivät uskalla sanoa omia mielipiteitään kaikista asioista. Päättäminen on alue, jolla voi olla haasteita ja haavoja sekä neuvottelemisen ja päättämisen taidoissa.

Avioliitossa päätöksiä on pakko tehdä päivittäin lukuisista eri asioista. Osa päätöksistä on helppo jakaa vaikkapa kummallekin omiin vastuualueisiin. Mutta jotkut päätökset ovat isoja, moniulotteisia ja vaikeita. Parisuhteen päättämiskulttuuria pohtiessa tiedostaminen on isossa roolissa. Isossa roolissa on myös kysymys vastuusta. Miten vastuu päätöksistä kannetaan?

Kaapin paikan määrittämisessä on paitsi näkyviä, niin myös kaapin takana piilottelevia piirteitä. Niistä voi ottaa selkoa vain kääntämällä yhdessä kaapin ympäri ja tutkimalla tilannetta. Kaapin paikka ei ole useinkaan ihan yksinkertainen asia. Siitä on tärkeä neuvotella. Mutta toisaalta kaappia ei voi jättää keskelle lattiaa ikuisten neuvottelujen kohteeksi. Sillä täytyy päättää paikka.

Tämän teeman ympärillä olen pyörinyt ennenkin, mutta tuntuu, että sen suhteen olen oivaltanut taas uutta. Ensinnäkin, en usko, että normaalissa avioliitossa on montakaan ongelmaa, jotka eivät puhumalla selviäisi. Ja en usko, että on montakaan isomman sorttista ongelmaa, jotka puhumatta kunnolla selviäisivät kunnolla. Tämä viimeinen ajatus on avautunut minulle uudella tavalla.

Kuvittele haava. Syvä haava. Kuvittele se johonkin kohtaan ihmistä, jossa se herkästi joutuu liikeeseen. Kuvittele, että sitä ei hoideta koskaan kunnolla. Kuvittele, että vuosia siihen laitetaan välillä laastari, mutta sitä ei koskaan sidota kunnolla ja hoideta sieltä, mistä haava on syvin.

Haava ei koskaan parane kunnolla. Sitä hämmästelee itsekin, että miksei se umpeudu. Kun kerran on laitettu laastari aina silloin tällöin. Kun jo näyttää, että ihan jeeshän se on. Mutta sitten se taas repeää auki. Eikä huomaa, että se johtuu siitä, että haavaa ei ole koskaan hoidettu sieltä, mistä se oikeasti saa alkunsa. Sieltä haavan pohjalta. Haavat paranevat pohjasta käsin.

Miten haavan paraneminen ja puhuminen liittyvät toisiinsa ja parisuhteen hoitamiseen? Avioliitossa voi olla kysymyksiä, jotka aiheuttavat aina saman ketjureaktion. Toinen puolisoista reagoi johonkin tietyllä tavalla ja siitä seuraa, että toinen puoliso reagoi tietyllä tavalla ja sitten riidellään. Kaava toistuu aika ajoin aina samoin. Kummankaan tarpeet eivät täyty. Kummallekin kyse on jostain henkilökohtaisesti. Ei tunnu siltä, että on varaa joustaa. Tuntuu, että ollaan umpikujassa.

Riita selvitetään helposti laastarilla. Tilanne paikataan suurin piirtein. Päästään vähän matkaa eteenpäin. Ja sitten haava taas repeää. Ollaan taas samassa umpikujassa.

Koskaan ei päästä riidan pohjalle. Sinne, mistä kaikki on saanut alkunsa. Sinne, missä voi olla kipu, jota ei osaa niin vain tunnistaa, saati sitten pysty sanomaan ääneen. Sinne, missä voi olla jotain ihan muuta kuin riidasta päällepäin näkyvä osa.

Entä jos joskus rikotaan kaava? Riidan jälkeen yritetään päästä vähän etäämmäs tilanteesta, mutta katsotaan sitä yhdessä. Puhutaan, puhutaan ja puhutaan. Etsitään, mikä oikeasti on riidan takana. Mistä oikeasti haava on saanut alkunsa? Näkyykö siitä riidellessä vain pinta, mutta ei se tärkein osa. Se mikä oikeasti estää haavan paranemisen.

Ja löydetään. Jotain pientä tai hyvinkin suurta. Ja puhutaan, puhutaan ja puhutaan. Kunnes haava puhdistuu. Kunnes haava parantuu. Ei tarvita enää laastareita. Koska haava on parantunut pohjasta käsin, kunnolla.

Vaikka kaksivuotiaamme puhuu jo aika selkeästi, niin yksi sana on vaikea. Se on anteeksi. On ollut yllättävää huomata, miten ihan pieni lapsikin joutuu painimaan sisunsa kanssa ennen kuin saa sanottua anteeksi. Jos anteeksipyytäminen on lapselle usein vaikea, niin vähintään yhtä usein se on vaikea meille aikuisille.

Viime postauksessa pohdin ristiriitojen käsittelemistä ja ratkaisemista. Anteeksipyytäminen, anteeksi saaminen ja anteeksiantaminen ovat olennainen osa ristiriitojen käsittelemistä. Ani harvat selviävät ristiriitojen käsittelystä kunnialla. Niin, että ei tulisi sanottua tai tehtyä jotain, jota on syytä pyytää anteeksi. On toki hyvä pyrkiä siihen, että ristiriidoista pystyttäisiin keskustelemaan ilman, että kumpikaan loukkaa toista. Mutta aika usein näin käy ja siinä tilanteessa meissä on joskus vääränlaista ylpeyttä ja emme pysty myöntämään sitä, että nyt on anteeksipyynnön paikka. Anteeksipyytäminen vaatii nöyrtymistä. Ja nöyrtyminen on nöyryyttävän hankalaa ja sisun päälle käyvää.

Tämä minusta erittäin pätevä määritelmä on avioliittoleiriltä: “ Anteeksipyytäminen on vastuunkantoa omasta loukkauksesta, sen pahoittelua ja halua selvittää ristiriita.” Olen saanut lauseesta monta oivallusta. Vastuunkantaminen on tässä todella hyvä ilmaisu. Sen lisäksi ajatus ristiriidan selvittämisestä on todella arvokas. Pelkkä anteeksipyyntö ei useinkaan selvitä ristiriitaa. Se pyytää anteeksi loukkauksen, mutta lisäksi lähes aina tarvitaan keskustelua ja kohtaamista varsinaisen ristiriidan suhteen, että se saadaan selvitettyä. Siksi anteeksipyytäminen ja ristiriidan käsitteleminen kulkevat käsi kädessä.

Anteeksiantaminen ja -saaminen ovat toinen puoli anteeksipyynnölle. Jo vilpitön anteeksipyytäminen keventää mieltä, mutta vasta silloin asia tulee päätökseen, kun toinen antaa anteeksi. Silloin loukkaus on käsitelty ja asia saatettu päätökseen. Tämä kaikki ei välttämättä tapahdu minuutissa ja toisinaan on hyväkin niin. Anteeksipyytämisessä ja -antamisessa on tärkeää olla ajatus ja vilpittömyys mukana ja joskus asian käsitteleminen vie aikaa.

Vaikka aina anteeksipyytämisen ja -antamisen prosessi ei vie muistista loukkausta, niin se voi sen tehdä. Joku aika sitten joudun miettimään menneitä ja huomasin, että monet sellaiset asiat, jotka oli käsitelty loppuun asti anteeksipyytämällä ja -antamalla olivat todellakin kokonaan unohtuneet mielestä. Ristiriidan käsittelemisen ja anteeksipyytämisen avulla asia voi tulla niin loppuun käsitellyksi, että siitä ei jää mieleen muuta kuin se hyvä ratkaisu ja sopu, joka saatiin aikaan.

Aidolla mielellä lausutun sanan anteeksi merkitystä ei voi liikaa korostaa. Se voi jopa olla sana, joka määrää avioliiton suunnan. Uskon, että avioliiton onnellisuuteen vaikuttaa aika paljon se, kuinka nöyriä puolisot ovat näkemään ja tunnustamaan virheensä ja loukkauksensa. Jos sanaa anteeksi käytetään ristiriitojen käsittelyssä usein ja vilpittömin sydämin, asioiden kehittymiselle on hyvät mahdollisuudet ja kumpikin vapautuu ja antautuu kasvamaan ihmisenä ja puolisona. Uskon, että sanan anteeksi äärellä, ollaan hyvin lähellä onnellisen ja pitkän avioliiton salaisuuksia.