Kommunikaatio

Avioliittohuumori. Tuo viisaudella käytettävä arkielon suola ja hersyvien naurujen lähde. Tuo itsetuntemuksen näyttämö ja toisen tuntemisen tulos. Tuo rakkauden ilmentymä.

Mitä olisikaan avioliitto ilman yhdessä nauramista? Kuivaa nyt ainakin, kamalan arkista ja synkkääkin. Yhteinen nauru luo yhteyttä ja taitaa tutkimukset kertoa myös sen terveyttä parantavista vaikutuksista. Minusta kuitenkin olennaista on, että yhteinen nauru nostaa puolisot arjen yläpuolelle. Sen avulla pääsee hyvän mielen yhteyteen, jonne tiskipöydän sotku, laskut ja legokasat lattialla eivät yllä.

Nauru korjaa kiukkua ja kommelluksia. Miten riidan teatraaliselle teolle voikin nauraa yhdessä jälkeenpäin. Ovikelloa on tullut soiteltua joskus riitayönä ja ei vaan yhtä rimpautusta… Miten reissujen kommelluksille voikaan hihittää jälkeenpäin. Pekingistä on etsitty pitkään isojen rinkkojen kanssa hotellia, jota ei ollut olemassakaan… Miten voikaan hekottaa yhteisile muistoille arjen, lasten ja reissujen kommelluksista.

Miten puolisolle voikaan hellästi kuittailla hassuista puolista. Ei kai hanskat satu olemaan taas (100 km:n matkan jälkeen) auton katolla säilytyksessä…? Miten itselleen voikaan nauraa, kun sortuu taas samaan kuvioon kuin ennenkin ja saa kuulla siitä. Ettei vaan verkostomarkkinoija olisi saanut rouvaa haaviinsa, taas… Ettei vaan rouva lupautunut vanhempaintoimikunnan puheenjohtajaksi… Miten voikaan nauraa, kun tietää puolison tuntevan sinut kuin omat taskunsa.

Siinä vaiheessa, kun avioliiton mörköasioille voi nauraa yhdessä, on päästy todella lähelle toista. Jos kipeä asia on saatu puitua niin, että siitä voi heittää lämmintä kuittia, ollaan todella kasvettu yhdessä. Itseään ja avioliittoaan ei kannata koskaan ottaa niin vakavasti, etteikö niille voisi yhdessä nauraa. Avioliittoleireillä on naurettu kertakaikkisen makeasti sellaisille havainnoille avioliitosta, jotka ovat koskettaneet kaikkia. Samoilla vesillä seilataan. Siinä on lohtu, toivo ja nauru samassa.

Avioliittohuumorissa tärkeintä on hellyys. Se ei ole piikkien heittelyä, vaan jaettua lämpöä. Se pakottaa välillä itsetutkiskeluun, mutta ei lyö. Se on osumatarkkuudessaan napakymppiluokkaa, mutta ei riko, vaan rakentaa. Ilman avioliittohuumoria tuskin olisimme enää yhdessä.

Luin Stefan Einhornin kirjan Aidosti kiltti (2005) ja se resonoi voimakkaasti ajatusteni kanssa. Tämä postaus on kokonaan kirjan pohjalta. Einhorn tuo esille monin vaikuttavin faktoin, tutkimuksin ja esimerkein, että aito kiltteys on sekä yksilön oma etu että yhteisön etu ja minusta myös mitä suurimmassa määrin parisuhteen etu. Aidolla kiltteydellä ei ole Einhornin määritelmän mukaan mitään tekemistä naiivin, hyväuskoisen tai hömelön toiminnan kanssa. Aito kiltteys vaatii älyllistä, harkitsevaista, arvostelukykyistä ja eettistä pohdintaa, runsasta empatiaa ja toisen ja myös omien tarpeiden ymmärtämistä ja kunnioittamista. Aidosti kiltti uskaltaa asettua vääryyttä vastaan, kun tarve vaatii, eikä pakene vastuuta.

Kirjan mukaan aidosti kiltti pyrkii hyviin tekoihin ja anteliaisuuteen. Ei välttämättä epäitsekkyyttään, vaan koska ymmärtää, että hyvä kannattaa laittaa kiertämään. Se ei ole keneltäkään pois ja hyvä palaa aikanaan myös itselle muodossa tai toisessa. Aina voi tehdä jotain hyvää toista tukeakseen tai auttaakseen. Ja hyvät teot vievät myös omaa elämää hyvään suuntaan.

Millaisissa asioissa sitten on aidosti kilttiä olla antelias? Einhorn antaa vakuuttavan listan. Antelias kannattaa olla esimerkiksi kiitoksen, rohkaisun ja kunnian jakamisessa toisille sekä myös rakkaudella annetussa, rakentavassa kritiikissä ja toisaalta omista puutteistaan kertomisessa toisille. Kannattaa olla antelias reilussa iloitsemisessa toisen menestyksestä ja neuvojen kysymisessä toisilta. Mikään näistä ei maksa mitään, eikä ole oikeasti meiltä pois. On päinvastoin saituutta olla niitä tekemättä ja antamatta, eikä se johda omaankaan hyvään. Antaessaan saa hyvää mieltä, yhteistyötä ja vastavuoroisuuttakin. Tärkeintä kuitenkin on, että olisimme anteliaita toisen kohtaamisessa: näkemisessä ja kuulemisessa.

Kirjassa rohkaistaan myös kehittämään priorisointikykyämme. Kun on harkinnut, mikä asia menee etusijalle, tekemään sen sitten hyvin ja rakkaudella. Toinen asia, mihin rohkaistaan, on tekemään hieman ekstraa hyvän mielen vuoksi. Esimerkiksi, jos lupaa hoitaa jonkun homman ja hoitaa siihen vielä jonkun pienen homman päälle, se ilahduttaa varmasti puolisoa erityisesti. Kolmas asia, mihin kirja rohkaisee, on se, että aina voi tehdä jotain ja kaikkeen voi vaikuttaa jollain tapaa. Hyvä leviää hyvää tekemällä. Vaikka se kuulostaa naiivilta, uskon, että se on totta. Lopuksi totean, että kannattaa lukea koko kirja. Aidosti kiltti oli rohkaisevaa ja innostavaa luettavaa kaikkiin ihmissuhteisiin.

“Elämä on niin viisaasti järjestetty,
ettei kukaan tosissaan voi yrittää auttaa toista
auttamatta samalla itseään.”
-Ralph Waldo Emerson

“Vastuumme muista ihmisistä on loputtoman suuri.
Sen ajatteleminen voi tuntua musertavalta.
Mutta tuon tosiseikan tulisi pikemminkin
saada meidät tuntemaan itsemme merkityksellisiksi ja vastuullisiksi.”
-Stefan Einhorn

Tykkään kauniista sanoista kovasti, mutta kaunistelun kannalla en ole yhtään. Asioista on parasta puhua niiden oikeilla nimillä. Sillä tyylillä mörötkin pienenee. Parisuhteen arjessa kaunistelu on myös turhaa, koska kaunisteleminen vie pohjaa asioiden käsittelyltä. Kaunisteleminen tekee ongelmat siloisemmaksi pinnasta, mutta itse ongelmaa se ei silota. Kaunistelun seuraan liittyy usein myös sen paras kaveri, puolustelu.

Jos raivostuu ja huutaa puolisolleen, niin turha on sanoa, että korotin vain vähän ääntä. Jos sanoo ivallisen kommentin puolisolleen, turha on sanoa, että tarkoitin kuitenkin hyvällä. Jos puhuu toiselle väheksyen, on turha sanoa, että sanoin sen vain leikillä. Jos pettää toisen luottamuksen, on turha on sanoa, että vähän meni metsään.

Jos ei voi myöntää ikäviä tekojaan ja sanojaan puolisolle, niin asioita ei voi käsitellä. Ikävä teko tai sana ei muutu kaunistelemalla vähemmän ikäväksi. Kaunistelu vain vaikeuttaa asian käsittelyä, koska kaunisteltuna asia voi näyttää siltä, ettei olekaan mitään anteeksipyydettävää tai käsiteltävää. Pois asia ei silti mene.

Anteeksi, kun raivosin ja huusin sinulle.
Anteeksi, kun puhuin sinulle ivallisesti.
Anteeksi, kun väheksyin sinua.
Anteeksi, kun petin luottamuksesi.

Puhutaan.

Saat anteeksi, rakas.

Keräilen mielessäni kasaan kiukuttelemattomuusviikon empiirisiä tuloksia. (ks. postaus Tarvitaanko kiukuttelua?) Aluksi voisin sanoa, että oli loistava viikko! Kyllä hymy on herkemmässä, kun kiukuttelu vähenee.

Kiukuttelemattomuusviikko oli mielettömän opettavainen viikko. Kun ei voi turvautua kiukutteluun, on pakko sanoa suoraan ja oikeasti kiukuttelematta puolisolleen, miltä tuntuu. Sopivasti haastavia tilanteitakin mahtui viikkoon. Vaati siis keskittymistä, koska en voi kiukutella tätä asiaa myöhemmin, minun onkin sanottava negatiivinen tunne tai asia heti ystävällisesti, mutta suoraan. Se oli kuitenkin antoisaa. Homma tuli heti käsiteltyä ilman kiukuttelun tuomia monen tunnin kiukkupainolasteja molemmille osapuolille.

Kiukuttelun vähentäminen kasvattaa myös automaattisesti itsetuntemusta. Kiukuttelun taakse ei voi silloin mennä itseäänkään piiloon. On pakko uskaltaa kurkistaa, mitä tunteita minussa nyt on ja miten niitä voisin käsitellä. Kokonaan kiukuilta ei vältytty tälläkään viikolla, mutta ne liittyivät muihin tilanteisiin ja eivät purkautuneet puolisoon häntä syyttävinä.

Kiukuttelun vähentäminen tuo rauhaa ja rakkautta kotiin. Lisäksi suorempi kommunikointi tuo puolisoita lähemmäs toisiaan ja yksinkertaisesti säästää aikaa ja yöunia, jotka ovat molemmat pikkulapsiperheissä kortilla. Kun kiukuttelu ei vie energiaa ja aikaa, tilaa vapautuu enemmän positiivisille tunteille.

Nämä kaikki viikon empiiriset tulokset ovat niin hienoja juttuja, että vastaisuudessa yritän jättää kiukuttelun vähemmäksi. Kiukuttelun vähentäminen ohjaa kasvamaan ihmisenä, puolisona ja itsetuntemuksessa. Se auttaa pääsemään lähemmäs puolisoaan.