Törmäsin Suomen Mielenterveysseuran sivuilla tähän kuvaukseen: “Sellaisenaan hyväksyminen tarkoittaa, että henkilö – niin yhtä lailla lapsi kuin aikuinen – saa olla se, mitä hän on ja saa tuntea ja kokea kaiken sen, mitä hän itsestään löytää. Käytökseltä voidaan sen sijaan odottaa ja vaatiakin asioita, esimerkiksi toisten ihmisten kanssa toimeen tulemista.”
Monesti on tullut vuosien varrella pohdittua juuri tätä, mitä tarkoittaa se, että hyväksyy puolisonsa sellaisenaan. Tarkoittaako se että, kun puran pahan oloni puolisooni, hänen kuuluu hyväksyä se? Tarkoittaako se, että minun kuuluu olla iloinen ja hyväntuulinen puolisoni seurassa ja käsitellä muut tunteeni itsekseen, että tulen hyväksytyksi?
Hyväksytyksi tuleminen on jo vauvaiästä lähtien ihmisen perustavanlaatuinen tarve. Tunne, että olen hyväksytty omana, ihanana itsenäni tähän perheeseen. Myöhemmin ihmisellä on tarve olla hyväksytty ystävien keskuudessa, puolison silmissä, työkaverina ja monissa elämän eri ihmissuhteissa. Kuitenkin monesti tämä tunne on säröillä. Tuntuu, ettei kelpaa, eikä ainakaan sellaisena kuin on, varsinkaan kaikkine tunteineen. Yritän tavoittaa sitä, mitä on saada olla sellainen kuin on ja samalla olla läheisessä ihmissuhteessa ja vastuussa käytöksestään.
Nykyään tunnen, että saan olla oma itseni avioliitossa. En ole aina tuntenut niin ja koen, että se on ollut monen tekijän summa. En osannut ilmaista tunteitani tai pahaa mieltäni, varsinkaan, rakentavasti. Suljin tunteita sisälleni ja räjähtelin niitä sitten ulos, kun tulitikku raapaisi ja kuppi meni nurin. En osannut kertoa, enkä edes tiennyt, mitä tarvitsen ja toisaalta en osannut pyytää, että tarpeitani täytettäisiin. En saanut arvostusta niistä asioista, joista sitä olisin kaivannut, enkä osannut itsekään arvostaa itseäni. En osannut pyytää tukea niihin asioihin, jotka olivat minulle tärkeitä. En tullut aina kuulluksi, enkä nähdyksi. Ja siihen oli osuutensa yhtä lailla minulla kuin puolisollani.
Paljon on tullut mietittyä sitä, mitä silloin kuuluisi tapahtua, kun puoliso tulee vaikka töistä myrskynmerkkinä. Miten osoitetaan puolisolle se, että on okei olla pahalla päällä, on okei olla vihainen, turhautunut, mitä tunteita päivä onkaan herättänyt. Ja miten toisaalta, kun tulee itse pahalla päällä, osaisi käsitellä pahan olonsa purkamatta sitä kuitenkaan puolisoonsa. Koska ajattelen, että harmistumiseen, vihastumiseen, turhautumiseen, loukkaantumiseen ja kaikkiin tunteisiin on jokaisella ihmisellä oikeus. Mutta vastuu käytöksestä säilyy tunteidenkin keskellä. Taito lohduttaa ja kuunnella, kyky ottaa vastaan lohdutusta ja kertoa tunteistaan ovat tärkeitä harjoiteltavia taitoja puolisoille. Myös taito säilyttää vähän välimatkaa toisen murheiden keskellä, ettei itse menisi itse tunteisiin mukaan, on tärkeä. Kaikessa ei ole suinkaan kyse minusta, vaikka huonolla itsetunnolla niin voi tuntua. Tilan antaminen toiselle ja toisen tunteille on tärkeää ja hyväksyntää.
Sellainen suhde ei toimi hyvin, jossa ei ilmaista omia tunteita toisilleen. Toisaalta sellainenkaan ei toimi hyvin, jossa niitä kaadetaan toisen päälle ja vaaditaan toista hyväksymään kaikki kaadettu. Ylilyöntejä sattuu ja niihin ratkaisu on niiden tunnustaminen ja anteeksipyytäminen. Sellaisenaan hyväksymisessä suuri osuus on myös on siinä, hyväksyykö ihminen itse itsensä. Hyväksyntä on osattava ottaa vastaan sekä itseltään ja muilta.
Tunnen, että olen hyväksytty puolisoni silmissä, mutta silti käytöksessäni on parantamisen varaa. Hyväksynnän tunne tulee siitä, että tunnen olevani tärkeä, arvostettu, arvokas ja rakas. Saan olla vihainen, kun siltä tuntuu. Oikein ei ole kuitenkaan kaatamalla kaataa sitä puolison silmille. Jos niin käy, on aika pyytää anteeksi ja vaihtaa rakentavampaan tyyliin. Saan olla pettynyt. Oikein ei ole mököttää. Tärkeää on kertoa, että olen pettynyt. Puolison ei ole reilua kieltää sitä, että et voi olla pettynyt. Oikein on hyväksyä toisen tunne. Hyväksynnän osuus voi välillä mennä mönkään. Silloinkin on aika pyytää anteeksi.
Tulin siihen tulokseen, että olla hyväksytty keskeneräisenä on se juttu. Hyväksytty on puolisoni osuus, keskeneräisyys minun. Halu nähdä puoliso omana itsenään kaikkine piirteineen, sanoa arvostavia ja kannustavia sanoja, tehdä hyviä tekoja toiselle ja täyttää toisen tarpeita, olla tukena vaikeissakin tunteissa ja tsempata toista elämän haasteissa on hyväksymistä. Toki sekin kaikki on usein keskeneräistä. Keskeneräisyys kuitenkin on enemmän minun tonttini. Minulla on vastuu myöntää, että olen keskeneräinen ja kehitettävää riittää. En voi lykätä keskeneräisyyttäni puolison hyväksynnän tontille, hyväksy minut, vaikka tekisin mitä. Minulla on vastuu teoistani, sanoistani ja kasvustani. En tule valmiiksi tämän elämän aikana, mutta olen vastuussa keskeneräisyydestäni.
Olen onnellinen, että tässä hetkessä tunnen, että olen puolisona sellaisenaan hyväksytty. Silti valmista ei ole, eikä tule ja säröjen hetkiä tulee aina välillä. Kaikkia asioita treenataan yhä tunnetaidoista moniin muihin taitoihin. Olen hyväksytty keskeneräisenä, hyväksyn keskeneräisenä.
Lähde: Tunnetaidot
