Kategoria

Kommunikaatio

Mökötyksen olemus

Kirjoittajalta Tiia 18/02/2018

Mitä on mököttäminen? Olen tullut siihen tulokseen, että mököttäminen on kommunikaation vastakohta. Viestinnässä, kommunikoinnissa, pyritään siirtämään sanoma lähettäjältä vastaanottajalle. Parhaimmillaan ja toivottavasti siinä rakennetaan yhteistä ymmärrystä ihmisten välille. Mökötyksessä viestien kulku on estetty ja yhteisen ymmärryksen rakentaminen ei ole mahdollista.

Aikaisemmin ajattelin, että mökötys liittyy lähinnä ristiriidan aikaisiin tunnelmiin. Mököttämällä vetäydytään ristiriidan kohtaamisesta tai käsittelystä. Niinkin varmasti on. Nykyään ajattelen kuitenkin mökötyksen laajemmin.

Onko mökötys pohjimmiltaan kokonaisvaltaista puhumisen puutetta? Asioista ei oikeastaan puhuta ennen ristiriitaa, sen aikana eikä sen jälkeen? Mökötysasia on maton alla, sitä ei sieltä kunnolla kaiveta esille ja sinne se myös jää? Jostain muusta puhutaan kyllä taas mökötyksen hiljoksiin hälvennyttyä, mutta möykky jää maton alle. Uusi mökö syntyy, kun jokin ristiriita taas nostaa päätään. Mutta asia ei pääse kunnolla koskaan pöydälle käsiteltäväksi.

Mökötys ei ole mitätön asia, ei vain puhumisen puutetta. Se on raskas tila ja myös ankara rangaistus. Mökötys katkaisee kommunikaation ja yhteyden, estää asioiden käsittelyn ja jättää toisen epävarmuuden ja kohtaamattomuuden tilaan. Mökötys antaa ymmärtää, että asia on niin iso, ettei siitä voi edes puhua. Sellainen luo pelottavan isot mittasuhteet ristiriitaa aiheuttavalle asialle.

Mökötystä ei aina oteta tosissaan. Se ei ole hienompi tai vähemmän haavoittava keino hoitaa ristiriitatilanne kuin huutaminen. Se on epämääräistä pitkää kipua aiheuttava tila. Jos mököasiaa ei käsitellä, se jää painamaan ja vaivaamaan, vaikka näennäisesti välit palautuisivatkin kuntoon.

RIstiriitojen kohtaaminen on vaikeaa ja kipeää. Vetäytyminen mököön tuntuu turvalliselta tavalta paeta ja samalla sopivalta rangaistukselta ristiriidan aiheuttajaa kohtaan. Mutta mökötys lyö ja haavoittaa, vaikka näyttäisikin päällepäin sivistyneeltä.

Rohkeutta tarvitaan. Rohkeutta nostaa mököasia pöydälle. Rohkeutta etsiä tapoja kohdata ja käsitellä ristiriita. Rohkeutta puhua aidosti ristiriitaan liittyvän ihmisen kanssa. Rohkeutta nähdä mökötyksen syvin olemus.

18/02/2018 0 kommenttia

Kommunikaatio Sitoutuminen

Papereiden heiluttelua

Kirjoittajalta Tiia 02/02/2018

Aluksi on parasta selittää, mitä tarkoittaa papereiden heiluttelu. Papereiden heiluttelu tarkoittaa avioeropapereiden heiluttelua puolison edessä henkisesti tai konkreettisesti. Erokortin pöytään laittamiselle on varmasti monia muitakin termejä, mutta meillä käytetään ilmaisua papereiden heiluttelu.

Riidan tuoksinassa ei uhkailla erolla. Kahden aikuisen parisuhteessa ei ylipäätään uhkailla erolla. Vastustan eron nostamista esille puolison pitämiseksi pelon vallassa, kontrollin tai hylkäämisuhan alla.

En myöskään usko siihen, että on hedelmällistä ristiriidan tullen ajatella, että erollahan tästä selviäisi. Ei enää tarvitsisi riidellä, jos laittaisi paperit vetämään. Jos pitää koko ajan eroa auki takaporttina, se estää paria kasvamasta.

Kun menimme naimisiin, meiltä kysyttiin, tahdommeko kulkea myötä- ja vastamäet kunnes kuolema meidät erottaa. Tahdoimme. Toivon elinikäistä ja hyvinvoivaa avioliittoa, mutta silti meillä tunnetaan ilmaisu papereiden heiluttelu. Enpä olisi vielä alttarille astuessani uskonut puhuvani papereiden heiluttelusta. Enkä ainakaan bloggaavani siitä.

Mitä on tapahtunut sittemmin, kun sanoimme tahdon? Paljon, mutta ihan tavallista pariskunnan elämää ylä- ja alamäkineen. Millaisessa tilanteessa meillä on heiluteltu papereita? Ristiriitatilanteessa. Kuulostaa pahalta. Silti olen vuosien varrella oppinut näkemään yhden perustellun syyn heilutella papereita.

Vaikka ei halua eroa, minusta jokaisen parin on tärkeä ymmärtää, että sellainen vaihtoehto on olemassa. Sen ymmärtäminen nostaa avioliiton arvoa. Emme ole naimisissa pakosta, vaan molempien tahdosta rakentaa hyvää yhteistä elämää ja tahtoa hyvää toisillemme.

Kun ymmärtää, että ero on periaatteessa mahdollinen, antaa se painavan syyn pitää hyvä huoli parisuhteesta. En halua jättää avioliittoa heitteille. Olen sanonut tahdon ja tahto vaatii työtä. Jos jompikumpi tai molemmat puolisoista laiminlyövät parisuhdetta, on perusteltua ottaa esille, että tämä voi jatkuessaan johtaa avioeroon. Ajatus siitä, että avioliitto on elinikäinen, ei saa olla peruste, että parisuhteen eteen ei tarvitse nähdä vaivaa.

Sen tiedostaminen, että ero on olemassa oleva mahdollisuus, vähentää myös paradoksaalisesti pelkoa. Minun ei tarvitse takertua avioliittoon peloissani roikkuen, koska en uskalla ajatella, että ero olisi mahdollinen. Meillä molemmilla on oma tahto ja emme ole yhdessä sen takia, että pelkäämme enemmän eroamista kuin avioliitossa yhdessä pysymistä. Olemme naimisissa siksi, että tahdomme olla ja pysyä yhdessä.

Avioliiton hoitaminen ei tarkoita otsa rypyssä raatamista. Se tarkoittaa rakkaudella vaalimista ja ongelmien käsittelyä. Se on ajan antamista yhteisille keskusteluille ja puuhille, vastuun ottamista yhdessä ja erikseen kasvamisesta. Se tarkoittaa myös puolison ja itsensä, avioliiton, kohtelemista hyvin ja kauniisti.

Parisuhteen hoitamatta jättäminen näivettää parisuhdetta. Jos avioliitto jää heitteille, voi tulla syy heilauttaa papereita, jotta molemmat huomaavat, että suunnan täytyy muuttua. On aika kääntää kelkka ja suunnata kulku parisuhteen hoitamisen tielle. Sillä tiellä astellessa voi kulkea käsi kädessä puolisonsa kanssa, käsiä yhdessä heilutellen. Sillä tiellä kun ei ole tarvetta heilutella papereita.

02/02/2018 0 kommenttia

Kommunikaatio Tunteet

Sellaisenaan hyväksytty

Kirjoittajalta Tiia 14/10/2017

Törmäsin Suomen Mielenterveysseuran sivuilla tähän kuvaukseen: ”Sellaisenaan hyväksyminen tarkoittaa, että henkilö – niin yhtä lailla lapsi kuin aikuinen – saa olla se, mitä hän on ja saa tuntea ja kokea kaiken sen, mitä hän itsestään löytää. Käytökseltä voidaan sen sijaan odottaa ja vaatiakin asioita, esimerkiksi toisten ihmisten kanssa toimeen tulemista.”

Monesti on tullut vuosien varrella pohdittua juuri tätä, mitä tarkoittaa se, että hyväksyy puolisonsa sellaisenaan. Tarkoittaako se että, kun puran pahan oloni puolisooni, hänen kuuluu hyväksyä se? Tarkoittaako se, että minun kuuluu olla iloinen ja hyväntuulinen puolisoni seurassa ja käsitellä muut tunteeni itsekseen, että tulen hyväksytyksi?

Hyväksytyksi tuleminen on jo vauvaiästä lähtien ihmisen perustavanlaatuinen tarve. Tunne, että olen hyväksytty omana, ihanana itsenäni tähän perheeseen. Myöhemmin ihmisellä on tarve olla hyväksytty ystävien keskuudessa, puolison silmissä, työkaverina ja monissa elämän eri ihmissuhteissa. Kuitenkin monesti tämä tunne on säröillä. Tuntuu, ettei kelpaa, eikä ainakaan sellaisena kuin on, varsinkaan kaikkine tunteineen. Yritän tavoittaa sitä, mitä on saada olla sellainen kuin on ja samalla olla läheisessä ihmissuhteessa ja vastuussa käytöksestään.

Nykyään tunnen, että saan olla oma itseni avioliitossa. En ole aina tuntenut niin ja koen, että se on ollut monen tekijän summa. En osannut ilmaista tunteitani tai pahaa mieltäni, varsinkaan, rakentavasti. Suljin tunteita sisälleni ja räjähtelin niitä sitten ulos, kun tulitikku raapaisi ja kuppi meni nurin. En osannut kertoa, enkä edes tiennyt, mitä tarvitsen ja toisaalta en osannut pyytää, että tarpeitani täytettäisiin. En saanut arvostusta niistä asioista, joista sitä olisin kaivannut, enkä osannut itsekään arvostaa itseäni. En osannut pyytää tukea niihin asioihin, jotka olivat minulle tärkeitä. En tullut aina kuulluksi, enkä nähdyksi. Ja siihen oli osuutensa yhtä lailla minulla kuin puolisollani.

Paljon on tullut mietittyä sitä, mitä silloin kuuluisi tapahtua, kun puoliso tulee vaikka töistä myrskynmerkkinä. Miten osoitetaan puolisolle se, että on okei olla pahalla päällä, on okei olla vihainen, turhautunut, mitä tunteita päivä onkaan herättänyt. Ja miten toisaalta, kun tulee itse pahalla päällä, osaisi käsitellä pahan olonsa purkamatta sitä kuitenkaan puolisoonsa. Koska ajattelen, että harmistumiseen, vihastumiseen, turhautumiseen, loukkaantumiseen ja kaikkiin tunteisiin on jokaisella ihmisellä oikeus. Mutta vastuu käytöksestä säilyy tunteidenkin keskellä. Taito lohduttaa ja kuunnella, kyky ottaa vastaan lohdutusta ja kertoa tunteistaan ovat tärkeitä harjoiteltavia taitoja puolisoille. Myös taito säilyttää vähän välimatkaa toisen murheiden keskellä, ettei itse menisi itse tunteisiin mukaan, on tärkeä. Kaikessa ei ole suinkaan kyse minusta, vaikka huonolla itsetunnolla niin voi tuntua. Tilan antaminen toiselle ja toisen tunteille on tärkeää ja hyväksyntää.

Sellainen suhde ei toimi hyvin, jossa ei ilmaista omia tunteita toisilleen. Toisaalta sellainenkaan ei toimi hyvin, jossa niitä kaadetaan toisen päälle ja vaaditaan toista hyväksymään kaikki kaadettu. Ylilyöntejä sattuu ja niihin ratkaisu on niiden tunnustaminen ja anteeksipyytäminen. Sellaisenaan hyväksymisessä suuri osuus on myös on siinä, hyväksyykö ihminen itse itsensä. Hyväksyntä on osattava ottaa vastaan sekä itseltään ja muilta.

Tunnen, että olen hyväksytty puolisoni silmissä, mutta silti käytöksessäni on parantamisen varaa. Hyväksynnän tunne tulee siitä, että tunnen olevani tärkeä, arvostettu, arvokas ja rakas. Saan olla vihainen, kun siltä tuntuu. Oikein ei ole kuitenkaan kaatamalla kaataa sitä puolison silmille. Jos niin käy, on aika pyytää anteeksi ja vaihtaa rakentavampaan tyyliin. Saan olla pettynyt. Oikein ei ole mököttää. Tärkeää on kertoa, että olen pettynyt. Puolison ei ole reilua kieltää sitä, että et voi olla pettynyt. Oikein on hyväksyä toisen tunne. Hyväksynnän osuus voi välillä mennä mönkään. Silloinkin on aika pyytää anteeksi.

Tulin siihen tulokseen, että olla hyväksytty keskeneräisenä on se juttu. Hyväksytty on puolisoni osuus, keskeneräisyys minun. Halu nähdä puoliso omana itsenään kaikkine piirteineen, sanoa arvostavia ja kannustavia sanoja, tehdä hyviä tekoja toiselle ja täyttää toisen tarpeita, olla tukena vaikeissakin tunteissa ja tsempata toista elämän haasteissa on hyväksymistä. Toki sekin kaikki on usein keskeneräistä. Keskeneräisyys kuitenkin on enemmän minun tonttini. Minulla on vastuu myöntää, että olen keskeneräinen ja kehitettävää riittää. En voi lykätä keskeneräisyyttäni puolison hyväksynnän tontille, hyväksy minut, vaikka tekisin mitä. Minulla on vastuu teoistani, sanoistani ja kasvustani. En tule valmiiksi tämän elämän aikana, mutta olen vastuussa keskeneräisyydestäni.

Olen onnellinen, että tässä hetkessä tunnen, että olen puolisona sellaisenaan hyväksytty. Silti valmista ei ole, eikä tule ja säröjen hetkiä tulee aina välillä. Kaikkia asioita treenataan yhä tunnetaidoista moniin muihin taitoihin. Olen hyväksytty keskeneräisenä, hyväksyn keskeneräisenä.

Lähde: Tunnetaidot

14/10/2017 0 kommenttia

Kommunikaatio Tarpeet

Avioliiton kasvatusoppi: Sinkkosen asennetta avioliittoon

Kirjoittajalta Tiia 01/10/2017

Olen tullut siihen tulokseen, että monet lastenkasvatusohjeet toimivat täysin myös avioliitossa. Esimerkiksi Jari Sinkkosen maalaisjärkisillä kasvatusviisauksilla sekä lapset että avioliitto voivat varmasti paremmin. Tässä tulevat kasvatusohjeet, joilla saat kaksi kärpästä yhdellä iskulla: kasvatat avioliittoasi ja lapsiasi.

Perusasiat on tärkeä pitää kunnossa. Kun perheessä syödään säännöllisesti ja nukutaan suhteellisen riittävästi, ovat jo monet asiat kunnossa niin puolisoilla kuin lapsilla. Tämä ehkäisee osan haasteista. Mutta mukaan tarvitaan vielä muutama muukin kasvatusohje.

Sano kannustavia ja kauniita sanoja niin puolisollesi kuin lapsillesi. Jos sinulle sanotaan päivittäin, että olet ihana ja rakas, niin sen parempaa kasvun tukea ei voi saada aviopuoliso eikä lapsi. Näe onnistunut ja hyvä ja sano se.

Halaa, ota kainaloon ja helli. Toimii ihan yhtä lailla lapsiin kuin puolisoonkin. Metsään ei voi mennä kovin pahasti, jos perheessä on hellää kosketusta. Jokainen voi paremmin, kun saa läheisyyttä.

Keskustele, kysy kuulumiset ja kuuntele. Ihan aidosti ja rakkaudella. Kuulluksi tullut lapsi ja puoliso voivat paremmin. On yksi suurimmista lahjoista antaa täysi huomionsa toiselle ja keskittyä kuuntelemaan. Pohtia yhdessä, jos on joku haastava tilanne.

Sitten on ne tunnetaidot ja sosiaaliset taidot. Kaikkien ihmissuhteiden perusasia. Työn ja tuskan takana meille monelle aikuisellekin, mutta niin tärkeitä. Jos koko perhe harjoittelee sanoittamaan tunteitaan ja toimimaan rakentavammin ristiriitatilanteissa. Huomioimaan toinen toistaan. Kiittämään, auttamaan ja toimimaan yhdessä. Se kasvattaa varmasti perhettä. Ja toisaalta tässäkin keskittymään enemmän hyvään. Uskon, että sekä lasten että puolisoiden suhteen on toimiva kasvatusohje, että numeroa ei kannata tehdä pienestä huonosta käytöksestä.

Tue leikkisyyttä. Mukavat asiat ja nauru yhdistää niin aviopuolisot, lapset kuin koko perheenkin. Kunnioita jokaista perheenjäsentä omana itsenään ja tutustu häneen. Ei puolison eikä lapsen ajatuksia, tarpeita tai tunteita voi toinen tietää tai arvata, jos ei niihin tutustu ja anna toisen itse kertoa.

“Lapsen huomion hakeminenhan on vain tarvitsemista. Lapsi ei hae huomiota vaan yhteyttä meihin.” (Lapsen maailma 5/2017, Kasvata kannustaen) Luulen, että tämä viisaus toimii niin lasten kuin puolisonkin suhteen. Tarvitsemme yhteyttä toinen toiseemme. Emme osaa sitä aina ilmaista “järkevästi” puolisollemme, eivätkä lapset vanhemmilleen. Mutta tärkeää on uskaltaa antaa tarvitsemiselle tila.

Kasvun tukeminen kannattaa aina. Kasvatusta ei kannata laiminlyödä: avioliitonkaan kasvatusta. Maalaisjärjellä, antamalla aikaa ja rakkautta pääsee jo pitkälle.

01/10/2017 0 kommenttia

Kommunikaatio Yleisiä ajatuksia

Avioliittohuumori

Kirjoittajalta Tiia 18/09/2017

Avioliittohuumori. Tuo viisaudella käytettävä arkielon suola ja hersyvien naurujen lähde. Tuo itsetuntemuksen näyttämö ja toisen tuntemisen tulos. Tuo rakkauden ilmentymä.

Mitä olisikaan avioliitto ilman yhdessä nauramista? Kuivaa nyt ainakin, kamalan arkista ja synkkääkin. Yhteinen nauru luo yhteyttä ja taitaa tutkimukset kertoa myös sen terveyttä parantavista vaikutuksista. Minusta kuitenkin olennaista on, että yhteinen nauru nostaa puolisot arjen yläpuolelle. Sen avulla pääsee hyvän mielen yhteyteen, jonne tiskipöydän sotku, laskut ja legokasat lattialla eivät yllä.

Nauru korjaa kiukkua ja kommelluksia. Miten riidan teatraaliselle teolle voikin nauraa yhdessä jälkeenpäin. Ovikelloa on tullut soiteltua joskus riitayönä ja ei vaan yhtä rimpautusta… Miten reissujen kommelluksille voikaan hihittää jälkeenpäin. Pekingistä on etsitty pitkään isojen rinkkojen kanssa hotellia, jota ei ollut olemassakaan… Miten voikaan hekottaa yhteisile muistoille arjen, lasten ja reissujen kommelluksista.

Miten puolisolle voikaan hellästi kuittailla hassuista puolista. Ei kai hanskat satu olemaan taas (100 km:n matkan jälkeen) auton katolla säilytyksessä…? Miten itselleen voikaan nauraa, kun sortuu taas samaan kuvioon kuin ennenkin ja saa kuulla siitä. Ettei vaan verkostomarkkinoija olisi saanut rouvaa haaviinsa, taas… Ettei vaan rouva lupautunut vanhempaintoimikunnan puheenjohtajaksi… Miten voikaan nauraa, kun tietää puolison tuntevan sinut kuin omat taskunsa.

Siinä vaiheessa, kun avioliiton mörköasioille voi nauraa yhdessä, on päästy todella lähelle toista. Jos kipeä asia on saatu puitua niin, että siitä voi heittää lämmintä kuittia, ollaan todella kasvettu yhdessä. Itseään ja avioliittoaan ei kannata koskaan ottaa niin vakavasti, etteikö niille voisi yhdessä nauraa. Avioliittoleireillä on naurettu kertakaikkisen makeasti sellaisille havainnoille avioliitosta, jotka ovat koskettaneet kaikkia. Samoilla vesillä seilataan. Siinä on lohtu, toivo ja nauru samassa.

Avioliittohuumorissa tärkeintä on hellyys. Se ei ole piikkien heittelyä, vaan jaettua lämpöä. Se pakottaa välillä itsetutkiskeluun, mutta ei lyö. Se on osumatarkkuudessaan napakymppiluokkaa, mutta ei riko, vaan rakentaa. Ilman avioliittohuumoria tuskin olisimme enää yhdessä.

18/09/2017 0 kommenttia

Kommunikaatio Sitoutuminen

Yön tunnit

Kirjoittajalta Tiia 10/09/2017

Aikana ennen puolisoa ja lapsia nukuin yöllä. Untenmaassa oli mukava rauha ainakin klo 00-06 välisenä aikana. En ollut menevä edes teininä. Vauhdikkain yöelämä elämässäni alkoi esikoisen synnyttyä. Sittemmin on valvottu aina välillä. Usein vauva-ajan tai lasten sairauksien takia. Mutta valvottu on myös aikuisten takia.

Yön pimeydessä ollaan joskus molemmat hereillä pitkään. Siinä vähäisessä valossa on helppo eksyä puolisosta ja itsestäänkin. Yön mustuudessa voi joskus tuntua, että en tunne itseäni. Enkä ainakaan tuota ihmistä, joka on puolisoni. Minne olemme joutuneet? Olemmeko kadonneet vai eksyneet? Asiat näyttävät päivänvalossa ja yön hämyssä eriltä. Ehkä ihan hyvä niin. Vaikka yön vähäinen valo on synkkää sävyltään, niin asioita on joskus hyvä katsoa eri tavalla valaistuna.

Toisaalta yön hämärässä on helpompi turvautua toiseen. Tarttua varovaisesti käteen. Uskaltaa katsoa silmiin. Uni on välttämätöntä ihmiselle. Luulen, että niin on toisinaan myös yön sysipimeän keskustelutkin. Unen aikana aivot järjestelevät päivän asioita. Yöllisen kriisin aikana voi järjestellä ajatuksia, joita ei päivänvalossa osaa ehkä tuoda edes esille. Jotka eivät ehkä kirkkaassa uskalla näyttäytyä.

Yön jälkeen on aamu ja valo. Valossa on toivo, nauru, uusi mahdollisuus ja läheisyys. Päivänvalossa yön asiat näyttäyvät uudessa valossa. Silti en vaihtaisi pois mustia yön tuntejakaan. Lapset kasvavat nimenomaan unituntien aikana. Puolisotkin kasvavat välillä yön tunteina.

10/09/2017 0 kommenttia

Kommunikaatio

Rakkautta ja rehellisyyttä

Kirjoittajalta Tiia 13/08/2017

Olen nuorempana ajatellut, että rehellisyys on aihe, josta postaus menisi näin: “Ole rehellinen puolisollesi. Kiitti ja moi tältä kertaa.” En ole kääntänyt kelkkaani, mutta pieniä viilauksia on matkan varrella ilmennyt.

Olen todennut, että parturi-/kampaajareissun jälkeen puolison tukka on kiva. Myös vaatekauppareissun jälkeen uudet vaatteet on kivoja. Tai no korkeintaan hampurilaispalaute (positiivista, väliin ripaus hyvin harkittua negatiivista ja päälle taas positiivista) on mahdollista. Mutta pottakampausta ei voi puolisolla olla. Eikä aivan karseaa paitaa.

Kun puoliso on lähdössä harvinaiselle vapaaillalle, silloin toisella puolisoista on voimia iltaan lasten kanssa. Tätä on pitänyt miettiä kyllä. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että voimia on. Ja hymykin irtoaa. ”Mukavaa iltaa, rakas!”

Käsialaa voi parantaa, ne hiuksetkin kasvavat ja moneen voi vaikuttaa, muttei ihan kaikkeen. Raivorehellinen palaute asioista, joita toinen ei voi muuttaa, on hyvin hyvin harkinnanvaraista, jos ei halua jättää elinikäisiä muistoja. Koska sanoja ei voi suoraan vetää takaisin ja muistinmenetyspilleriä ei ole, niin puolison pysyviä ominaisuuksia kannattaa kommentoida rakkaudella.

Suora ja avoin keskustelu- ja tunneyhteys puolisoiden välillä on kultaa. Hopeaa ja viisautta on tietyissä tilanteissa valita sanansa tarkkaan. Ja pyöristää ne positiiviseen suuntaan. Rakkaus on rakkaudellista.

13/08/2017 0 kommenttia

Kommunikaatio Yhdessä kasvaminen

Aikuiskasvatusta osa 1: Terapeuttinen ote?

Kirjoittajalta Tiia 31/05/2017

Aikuisavioliitosta ajatukset ovat matkanneet aikuiskasvatukseen. Olen lukenut Lilly Korpiolan koskettavaa ja syvällistä kirjaa Pitkä tie äidiksi (2014), joka kertoo äitiydestä ja adoptiosta. Kirjasta opin uutena termin terapeuttinen vanhemmuus. Terapeuttiseen vanhemmuuteen liittyvät asiat jäivät mietityttämään myös suhteessa avioliittoon. Adoptiolapsilla eheytyminen menneistä kokemuksista ja kiintymyssuhteen rikkinäisyyksistä vaatii usein terapeuttista tapaa kohdata lapsi. Tarvitseeko myös aikuinen välillä terapeuttista kohtaamista puolisoltaan? Onko sellainen kohtuuton ajatus?

Kevään yksi teema parisuhdepohdinnoissa on ollut menneisyyden vaikutus nykyisyyteen. Uskon, että jokaisella on eheydyttävää menneistä ja avioliitossa asiat usein nousevat esiin tai ainakin poreilevat pinnan alla. Meissä jokaisessa on turvattomuutta ja isojakin kipeitä kohtia, jopa traumoja. Uskon, että juuri silloin, kun oma käytös ei ole aikuismaista, on ihmisellä suurin tarve tulla ymmärretyksi. Jos puoliso pystyy näkemään, mistä toisen käytöksessä on pohjimmiltaan kyse ja mistä reaktio johtuu, siinä hetkessä on suuri viisaus. Kun pääsee aidosti selville toisen ajatuksista ja tunteista, se voi olla menneitä korjaava kokemus puolisolle. Todellista aikuiskasvatusta.

Huono käytös lapsella kertoo yleensä jostain. Jäin miettimään, että niinhän se on meillä aikuisillakin. Pohjimmiltaan juuri silloin kaipaamme lohdutusta ja rakkautta, kun olemme ”vaikeita”. Terapeuttisessa vanhemmuudessa puhutaan vanhemman herkkyydestä lapsen tarpeille ja tunteille ja käytöksen taakse näkemisestä. Luulen, että samaa herkkyyttä tarvitaan myös parisuhteessa. Toki voimme odottaa aikuiselta sitä, että hän osaisi kertoa tunteensa ja tarpeensa. Toisaalta juuri niissä asioissa voi olla vielä aikuisenakin paljon opeteltavaa. Hyvä ja turvallinen parisuhde voi olla paikka opetella niitä taitoja.

Avioliitossa emme voi alkaa vanhemmiksi toisillemme. Mutta voimme tahtoa olla rakastavia, turvallisia ja rakentavia toisillemme myös ja juuri silloin, kun toinen sitä kipeimmin tarvitsee. Vaikkei se olisi helppoa. Toisinaan ystävyydessä ja rakkaudessa tarvitaan terapeuttista otetta. Ajattelen, että se on sitä, että kuuntelee, yrittää ymmärtää ja eläytyä toisen tilanteeseen sekä osoittaa lujasti välittävänsä, kun toinen on haavoittuvaisimmillaan. Siinä hetkessä on rakkaus ja mahdollisuus kasvaa ja eheytyä.

31/05/2017 0 kommenttia

Kommunikaatio Sitoutuminen

Mahdollistamista

Kirjoittajalta Tiia 30/04/2017

Olen lukemassa Marianna Stolbow:n antoisaa kirjaa Vanhempieni kaltainen (2016). Joskus sama vanha asia eri tavalla ilmaistuna saa ajatukset uusille urille. Mahdoton käytös parisuhteen vuorovaikutuksessa vaatii, että toinen mahdollistaa sen, kuvaa Stolbow. Stolbown:n ilmaisut, mahdoton käytös ja mahdollistaja, saivat minut pysähtymään ja miettimään erilaisia ristiriitatilanteita ja arjen vuorovaikutusta parisuhteessa. ”On hyvä silti muistaa, että aina molemmat osapuolet mahdollistavat tilanteen”, kirjoittaa Stolbow.

Mahdottomasta käytöksestä voi tulla mieleen vakavat ja pelottavat parisuhteen ongelmat, kuten riippuvuudet ja väkivalta. Pohdin kuitenkin tässä pienimuotoisempaa mahdotonta käytöstä. Varmasti useimpien parisuhteessa elävien arkeen kuuluu toisinaan raivareita, mykkäkoulua, takertumista, vetäytymistä, ivailua, uhrautumista, vastuunpakoilua tms. Minulle oli uusi ajatus, että vaikka jokaisen oma käytös on totta kai aina omalla vastuulla, niin silti parisuhteessa toinen mahdollistaa toisen käytöksen. Mahdollistaminen liittyy minusta paljolti pelkoon.

Rakentava kommunikaatio on avioliitossa vaikeaa. Siihen liittyy monia pelkoja. Siinä on pelkoja avoimuudesta ja sisimpänsä paljastamisesta, ristiriitojen raastavuudesta ja sattumisesta. Parisuhteeseen liittyy myös suuri pelko toisen menettämisestä. Mitä, jos minut jätetään? Pelkoon liittyy myös vahvasti itsetunto. Entä jos en riitä? Mitä jos en kelpaa?

En ajattele, että kun toinen käyttäytyy pienimuotoisemmin mahdottomasti, olisi aika jättää suhde sikseen. Olemme jokainen rikkinäisiä monilta osin ja avioliitto, jos mikä, on parhaimmillaan rakastava ympäristö kasvaa ja eheytyä. Mutta sitä jäin miettimään, miten mahdottomasta käytöksestä ja mahdollistajan roolista mennään eteenpäin ja pelko selätetään? Jos minun uhrautuminen arjessa mahdollistaa puolison luistamisen vastuusta tai puolison luistaminen vastuusta mahdollistaa minun uhrautumiseni, niin mitä askeleita tarvitaan parempaan arkeen?

Ajattelen, että molemmilla on vastuu lopettaa toisen käytöksen mahdollistaminen. Tunnistaa, että tämä käytös on mahdotonta. Osoittaa rakkauttaan, jotta turvallisuus parisuhteessa säilyy. Käsitellä pelkojaan ja vahvistaa itsetuntemustaan ja -luottamustaan. Etsiä rakentavia sanoja kertoakseen, millainen käytös on mahdotonta, vaikka kommunikointi onkin välillä tosi vaikeaa. Ja ennen kaikkea rohkeasti käsitellä vaikeita asioita.

Vaikeat asiat eivät piilottamalla katoa mihinkään. Ainut mahdollisuus selättää ne, on tunnistaa, kohdata ja käsitellä ne. Se mahdollistaa eteenpäin menemisen. Haluan oppia mahdottoman käytöksen ja sen mahdollistamisen lopettamista. Ja onnellisuuden entistä parempaa mahdollistamista meille molemmille.

30/04/2017 0 kommenttia

Kommunikaatio

Huomio!

Kirjoittajalta Tiia 29/04/2017

Aloitin teinivuosillani aforismien keräämisen kissakantiseen muistikirjaan ja keräsin niitä siihen vuosia. Joitain viikkoja sitten etsin kirjan pitkästä aikaa käsiini, kun tarvitsin hyvää sitaattia. Halusin myös nähdä, mitä sitä oli nuorempana miettinyt ja millaisella maulla mietelmät valinnut. Aforismikirja oli kuin päiväkirja. Siinä näkyi hyvin, mikä asia on ollut kulloinkin mielen päällä.

Löysin mietelmän, joka kolahti kovaa tässä elämäntilanteessa. Vaikka tekniikka on kehittynyt ja laitteet käynnistyvät paremmin ja yksinkertaisemmin kuin nuoruudessa, niin kommunikaation haasteet eivät ole maailmasta (ja avioliitosta) loppuneet. Joten siis:

”Huomio!
Ennen suun avaamista
kytke virta aivoihin.”

Tänään sain taas huomata, että kommunikaation suurin haaste virrankytkyongelmien lisäksi on usein se, että ei ole kommunikoitu. Kommunikaatio ei suju kommunikoimatta. Mutta se sujuu kyllä, kun juttelulle varaa rauhallisen hetken ja molemmat alkavat kommunikoida.

Joten siis, rauhoita ympäristö. Etsi puoliso paikalle. Kytkekää virrat aivoihinne (tärkeä kohta). Ja avatkaa suut. Kuunteleminenkin on tosi jees juttu.

29/04/2017 0 kommenttia