Onnellinen avioliitto
  • Etusivu
  • Arkisto
  • Tietoja kirjoittajasta

Onnellinen avioliitto

  • Etusivu
  • Arkisto
  • Tietoja kirjoittajasta
Kategoria

Kommunikaatio

Kaunistelua
KommunikaatioYleisiä ajatuksia

Kaunistelua

Kirjoittajalta Tiia 27/03/2017

Tykkään kauniista sanoista kovasti, mutta kaunistelun kannalla en ole yhtään. Asioista on parasta puhua niiden oikeilla nimillä. Sillä tyylillä mörötkin pienenee. Parisuhteen arjessa kaunistelu on myös turhaa, koska kaunisteleminen vie pohjaa asioiden käsittelyltä. Kaunisteleminen tekee ongelmat siloisemmaksi pinnasta, mutta itse ongelmaa se ei silota. Kaunistelun seuraan liittyy usein myös sen paras kaveri, puolustelu.

Jos raivostuu ja huutaa puolisolleen, niin turha on sanoa, että korotin vain vähän ääntä. Jos sanoo ivallisen kommentin puolisolleen, turha on sanoa, että tarkoitin kuitenkin hyvällä. Jos puhuu toiselle väheksyen, on turha sanoa, että sanoin sen vain leikillä. Jos pettää toisen luottamuksen, on turha on sanoa, että vähän meni metsään.

Jos ei voi myöntää ikäviä tekojaan ja sanojaan puolisolle, niin asioita ei voi käsitellä. Ikävä teko tai sana ei muutu kaunistelemalla vähemmän ikäväksi. Kaunistelu vain vaikeuttaa asian käsittelyä, koska kaunisteltuna asia voi näyttää siltä, ettei olekaan mitään anteeksipyydettävää tai käsiteltävää. Pois asia ei silti mene.

Anteeksi, kun raivosin ja huusin sinulle.
Anteeksi, kun puhuin sinulle ivallisesti.
Anteeksi, kun väheksyin sinua.
Anteeksi, kun petin luottamuksesi.

Puhutaan.

Saat anteeksi, rakas.

27/03/2017 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Testituloksia
KommunikaatioYleisiä ajatuksia

Testituloksia

Kirjoittajalta Tiia 11/03/2017

Keräilen mielessäni kasaan kiukuttelemattomuusviikon empiirisiä tuloksia. (ks. postaus Tarvitaanko kiukuttelua?) Aluksi voisin sanoa, että oli loistava viikko! Kyllä hymy on herkemmässä, kun kiukuttelu vähenee.

Kiukuttelemattomuusviikko oli mielettömän opettavainen viikko. Kun ei voi turvautua kiukutteluun, on pakko sanoa suoraan ja oikeasti kiukuttelematta puolisolleen, miltä tuntuu. Sopivasti haastavia tilanteitakin mahtui viikkoon. Vaati siis keskittymistä, koska en voi kiukutella tätä asiaa myöhemmin, minun onkin sanottava negatiivinen tunne tai asia heti ystävällisesti, mutta suoraan. Se oli kuitenkin antoisaa. Homma tuli heti käsiteltyä ilman kiukuttelun tuomia monen tunnin kiukkupainolasteja molemmille osapuolille.

Kiukuttelun vähentäminen kasvattaa myös automaattisesti itsetuntemusta. Kiukuttelun taakse ei voi silloin mennä itseäänkään piiloon. On pakko uskaltaa kurkistaa, mitä tunteita minussa nyt on ja miten niitä voisin käsitellä. Kokonaan kiukuilta ei vältytty tälläkään viikolla, mutta ne liittyivät muihin tilanteisiin ja eivät purkautuneet puolisoon häntä syyttävinä.

Kiukuttelun vähentäminen tuo rauhaa ja rakkautta kotiin. Lisäksi suorempi kommunikointi tuo puolisoita lähemmäs toisiaan ja yksinkertaisesti säästää aikaa ja yöunia, jotka ovat molemmat pikkulapsiperheissä kortilla. Kun kiukuttelu ei vie energiaa ja aikaa, tilaa vapautuu enemmän positiivisille tunteille.

Nämä kaikki viikon empiiriset tulokset ovat niin hienoja juttuja, että vastaisuudessa yritän jättää kiukuttelun vähemmäksi. Kiukuttelun vähentäminen ohjaa kasvamaan ihmisenä, puolisona ja itsetuntemuksessa. Se auttaa pääsemään lähemmäs puolisoaan.

11/03/2017 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Tarvitaanko kiukuttelua?
KommunikaatioTunteet

Tarvitaanko kiukuttelua?

Kirjoittajalta Tiia 02/03/2017

Teen tällä hetkellä kokemus- ja pohdintapohjaista tutkimusta siitä, tarvitaanko elämässä kiukuttelua. Kiukuttelu, tuo napiseminen, mökötys, raivoaminen, mielen osoittaminen ja mitä milloinkin, on erittäin inhimillinen toimintatapa. Harva aikuinen sitä julkisesti myöntää tekevänsä, mutta taitaa se kuitenkin usein kotirepertuaariin kuulua.

Negatiivisia tunteita saa ja pitää osoittaa. Mutta olen miettinyt, että siinä on iso ero, sanooko, että oli huono päivä vai antaako toisen tuta sen kiukuttelun kautta, että päivä TOSIAAN oli huono. Ensimmäinen versio ei juuri kuluta kuulijansa voimia. Se voi jopa voimauttaa, kun voi jakaa toisen tunteen ja antaa tukea ja ymmärrystä. Toinen versio saa vastaanottajansa tuntemaan hyvin pian uupumusta, voimien katoamista ja tarvettaa kiukuta itsekin.

Toisaalta onko kohtuullista ajatella, että aina jaksaisi osoittaa negatiiviset tunteensa rakentavasti? Saako välillä ärsyttää, suututtaa, harmittaa ja rasittaa niin, että voi tunteensa raivota tai mököttää ulos? Ei siihen maailma ainakaan kaadu. Mutta kyllä se voimia vie lähiympäristöltä. Toisaalta onko sekin ihan okei? Sitähän varten tässä ollaan. Tyyntä, mutta myös myrskyä varten.

Ajattelimme kokeilla viikon kiukuttelulakkoa. Kaikkia tunteita saa kyllä osoittaa, mutta tarkoitus on yrittää keksiä erilaisia tyylejä tuoda ne esille kuin kiukuttelu. Näin etukäteen sanoisin, että puhuminen olisi se paras tyyli kiertää kiukuttelu. Mutta aina ei kyllä ole se fiilis, että jaksaisi avata sanaisen arkkunsa. Ja kun aina ei oikein edes tavoita sitä, että mikä kiukuttaa. Kiukuttaa vaan niin kamalasti. Ja kun tietää, että kiukuttelu on usein myös sitä tunnetta, että “Hei, katso. Kaipaan huomiota ja syliä.” Tai “Hei, katso. Haluaisin olla edes hetken rauhassa.” Niin lapsella kuin aikuisella.

Kiukutteluun ainakin itsellä ja lapsilla vaikuttaa olennaisesti nälkä ja väsy. Jos molemmat tekijät saadaan eliminoitua enimmäkseen arjesta, niin kyllä kiukun määrä vähenee. Hormonejakaan ei tule (naisen) elämässä väheksyä.

Onko kaikki tunteet sallivaa elämää ilman kiukuttelua?

02/03/2017 1 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Parisuhdeakku
KommunikaatioTarpeet

Parisuhdeakku

Kirjoittajalta Tiia 30/12/2016

Millainen on sinun parisuhdeakkusi? Entä puolisosi? Millainen parisuhdeaika akkuasi lataa parhaiten? Entä puolisosi akkua?

Olen miettinyt omaani. Minun parisuhdeakkuni ei pysy pitkään 100 % lataustasossa. Pudotus täydestä latauksesta 50 prosenttiin tapahtuu nopeasti. Vaatii päivittäin vähintäänkin lyhyttä parisuhdeaikalatausta pitää akun tilanne suunnilleen kunnossa ja säännöllisesti kunnon latausta saada akku täyteen. Päiväkin ilman latausta saa akun varauksen putoamaan varsin alhaiseksi. Olisi helpompaa, jos akku pysyisi pitempään lähes täynnä. Toisaalta tiuhaan latausta tarvitseva akku muistuttaa säännöllisen latauksen tarpeesta ja lataaminen ei pääse helposti unohtumaan.

Parisuhdeakkuni on kuitenkin aika sitkeä. Vaikka akku piippaisi jo punaisella, se ei hevillä sammu. Se taistelee vähälläkin virralla sinnikkäästi siihen asti, kunnes akun saa ladattua edes osittain. Onneksi sen saa nousemaan hälyttävästä varaustasosta hieman parempaan lataustasoon pikaisellakin latauksella. Halaus ja pieni keskusteluhetki toimii pikalatauksena. Sillä jaksaa taas vähän matkaa.

Lomalla parisuhdeakkuja on hyvä aika yrittää ladata täyteen. Kuitenkin lasten sairastelut tai muut arjen vastoinkäymiset voivat hidastaa akun latautumista. Se on tuttua ja harmillista. Oma odotukseni kun kuitenkin on, että lomalla akun saisi ladattua täyteen arkea varten.

Vuosien myötä oppii, miten omaa parisuhdeakkuaan on parasta ladata arjessa ja lomalla. Lomalla saunominen kahden kesken rauhassa on hyvä lataus. Saunassa eivät laitteiden piipitykset ole hidastamassa parisuhdeakun latausta ja on aikaa jutella rauhassa. Hiihtolenkki yhdessä on myös mainio laturi. Tai torkut oman rakkaan kainalossa.

Parisuhdeakku tarvitsee latausta säännöllisesti. Hiljoksiin sitä alkaa löytää parhaat arjen ja loman latauskeinot. Oman rakkaan kainalo on aina varma latauspaikka.

30/12/2016 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Missä mennään?
KommunikaatioYleisiä ajatuksia

Missä mennään?

Kirjoittajalta Tiia 16/11/2016

Ajattelen, että avioliitto seilaa aaltoliikettä hyvistä hetkistä parisuhteen aallonpohjalle ja sieltä töitä tehden taas ylös. Tänään pohdiskelen hyviä aikoja ja sitä, että miksi sukellus jonkinlaiseen kriisiin tuntuu olevan aina väistämättä edessä aallonharjan jälkeen.

Hyvinä aikoina tuntuu, että ei ole mitään syytä, miksei suhteellisen tasainen yhteiselo jatkuisi vuodesta toiseen sen isommin töitä tekemättä. Ongelmia on käsitelty aiemmin ja tuntuu, että pääpiirteissään parisuhdearki rullaa hienosti ja avioliitto voi hyvin.  Aalto kaartuu ehkä ihan loivasti alaspäin, mutta ei pahasti.

Luulen, että juuri siinä loivista loivimmassa laskeutuvassa aallossa on haasteenpaikka. Kun suhde rullaa omalla painollaan mukavasti, sitä herkästi löpristyy. Ei paljon, mutta hieman kuitenkin. Ajattelee, että ei se tässä arkitohinassa niin iso juttu ole, jos tänään ei ehditty vaihtaa kunnolla kuulumisia. Ja ei se nyt ole niin vakavaa, vaikkei hetkeen ole ehdittykään kohdata kunnolla.

Kuitenkin jokainen päivä sattuu ja tapahtuu ja jokaiselle muodostuu isompia ja pienempiä kuulumisia ja ajatuksia. Pikku hiljaa, ihan huomaamatta, sitä alkaa pudota raiteilta, mitä puolisolleni kuuluu, jos aikaa yhdessäolemiselle ja juttelemiselle jää vähemmän. Ja kun ei ole mitään ihmeempää kriisiä, niin ehkä puhuttavaa ei tunnu olevan niin paljon.

Toisaalta eihän sitä aina ja joka elämänvaiheessa ole niin paljon aikaa satsata parisuhteeseen. Välillä muut perheasiat ja työkiireet menevät väkisinkin edelle. Silloin pikku hiljaa muodostuneen etäisyyden huomaaminen tai ihan kunnon kriisi on hyvä herätys. Missä nyt oikein mennään? Meistäkin täytyy pitää huolta. Hyvää huolta.

16/11/2016 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Pienet asiat eivät ole pieniä
Kommunikaatio

Pienet asiat eivät ole pieniä

Kirjoittajalta Tiia 21/09/2016

Vaikka tämän postauksen aihe on varsin perustietoa jokaiselle avioliiton hoitamisesta kiinnostuneelle, niin silti tein minulle uuden oivalluksen pieniin asioihin liittyen. Helposti ajattelen, että se oli vain pieni ja vähäpätöinen asia, jos petyn, tunnen kiukkua tai suren arjessa jotain pientä juttua. Yritän herkästi vakuutella itselleni, että noin pienistä ei kannata välittää.

Oivalsin kuitenkin, että vaikka ei kaikesta toki kannata harmia kantaa, niin kuitenkin erilaisia pieniä asioita arjessa on syytä suuresti kunnioittaa: pieniä sanoja, pieniä tekoja, pieniä tunteitakin. Elämässä on paljon pieniä hetkiä, suuria harvemmin, joten pienillä hetkillä on pohjimmiltaan iso merkitys.

Monesti parisuhteen hoitamisessa puhutaan siitä, että pienet huomaavaisuudet arjessa ovat niitä suurimpia. Se on niin täysin totta. Ravintolaillallinen kaksin tuskin kuuluu monenkaan pariskunnan jokapäiväiseen arkeen, mutta jos tekee päivittäin voileivän tai keittää kahvin puolisolleen, se on itsessään pieni, mutta kokonaisuutena merkittävä teko. Arjessa on paljon näitä hetkiä, joissa voimme osoittaa pienillä teoillamme rakkautta puolisollemme. Myös pienet sanat ovat usein niitä suurimpia. Kiitos. Anteeksi. Näytät kivalta tänään. Hoidit asian tosi hyvin. Rakastan sinua paljon.

Tajusin, että myös pienet tunteet on syytä kuulla. Sekä omat että puolisonsa. Herkästi ajattelen, että vain suuret tunteet merkitsevät ja tunteet ylipäätään ovat vain tunteita, eikä edes niin totta. Pienen ikävän fiiliksen voi sivuuttaa merkityksettömänä. Mutta ei se ihan niinkään ole. Pienet fiilikset kertovat meille tärkeistä asioista. Jos minulla harmittaa esimerkiksi se, että en saanut vastausta puolisolle lähtettämään viestiini, niin asia kannattaa asiallisesti kertoa. Minulle olisi tärkeää, että vastaisit viesteihini. Hyviä ratkaisuja eivät ole asian hautominen, villasella painaminen, eikä toki asian paisutteleminenkaan.

Mielensäpahoittajaksi ei tarvitse muuttua, eikä nalkuttamista voi suositella kenellekään, mutta omien tai puolison tunteiden ja tarpeiden vähättely ei vie parisuhdetta eteenpäin. Vilttitossun sanat, “kyllä se mitään”, Heinähatusta ja Vilttitossusta saavat aina hymyn huulilleni. Ei se mitään, on usein validi ajatus, mutta tärkeää on osata olla myös avoin ja kertoa suoraan, kun on sen aika: “Kyllä se mitään”.

Pienet positiiviset fiilikset kantavat arkea. Hyvä mieli hymystä, onnenhetki halauksesta, hersyvä nauru hassuttelusta, kiitollinen mieli illalla kotiin laskeutuvasta rauhasta. Ja kun pienen harmituksen fiiliksensä rehellisesti ja avoimesti kertoo ja jakaa, se on yleensä jo pian haihtunut. “Pienistä hetkistä kokoan sen, ihmisen elämän onnellisen.” Pienin askelin myös avioliittoa rakennetaan eteenpäin.

21/09/2016 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Kymmenen vuoden väärinkäsitys
KommunikaatioYhdessä kasvaminen

Kymmenen vuoden väärinkäsitys

Kirjoittajalta Tiia 16/09/2016

Oletko koskaan törmännyt sellaiseen tilanteeseen, että muuten vaan tai riidan aikana aletaan keskustella jostain aikoja sitten tapahtuneesta ja ilmenee, että molemmat eivät olekaan kokeneet tilannetta samoin?

Seurusteluaikoina ja avioliiton alkuaikoina ainakaan itsellä ei aina rohkeus riittänyt kertoa, miltä oikeasti joku asia tuntui. Tuli toisinaan nieltyä paha mieli tai harmitus kertomatta sitä puolisolle. Tai sitten oli tilanne, jossa olisi kaivannut tukea, ymmärrystä tai arvostusta puolisolta, mutta ei sitä uskaltanut tai halunnut pyytää. Tai sitten kohteliaisuudesta toimi eri tavalla kuin aidosti olisi tilanteessa toiminut. Tällaiset tilanteet ovat voineet jäädä sitten vuosikausiksi tai jopa kymmeniksi mielen pohjalle painamaan. Ja toki niitä voi tulla myöhemminkin kuin parisuhteen alkuaikoina.

Niin kuin jonkun ajan takaisessa postauksessakin tuli mietittyä, luottamuksen syntyminen on yllättävän pitkä prosessi. Vasta nyt on alkanut tajuta sen kunnolla. Vaikka totta kai puolisoon on luottanut aina, niin syvä luottamus syntyy vasta vuosien saatossa. Ehkä siihen väkisinkin tarvitaan todistusaineistoa toisen luotettavuudesta, että oppii ihan täysillä luottamaan. Kun on selvitty monesta mutkasta elämässä ja on saanut todeta, että puoliso on pysynyt niissäkin rinnallani, niin luottamus rakentuu syvemmäksi.

Jälkeenpäin voi olla jopa vähän hassuakin, että miten en ole sanonut tämän asian todellista laitaa aikaisemmin. Kyse voi olla vaikka ihan vain siitä, että seurusteluaikana on väittänyt rakastavansa toisen tekemää ruokaa tai toisen valitsemaan musiikkia ihan kohteliaisuudesta. Ja sitä ei ole sitten kehdannut koskaan oikaista. Mutta monesti asiat ovat syvempiä. Et seissytkään tukevasti rinnallani tärkeässä tilanteessa. Ja se painaa vieläkin.

– Luulin, että et hyväksy tätä puolta minussa.
– Luulin, että et silloin oikeasti halunnut auttaa minua.
– Luulin, että todella tarkoitit sitä, kun sanoit niin.
– Luulin, että et välittänyt minusta tarpeeksi toimiaksesi parhaakseni.

Miten puhdistavaa onkaan, jos vihdoin syntyy keskustelu, jossa vuosikausia, tiedostamattakin, painanut väärinkäsitys saadaan oikaistua. Saa tuntea, että puolisolla olisi ollut hyvä halu toimia tai sanoa hyvin, mutta asioista tuli syystä tai toisesta väärinkäsitys. Ja mikä vielä kauniimpaa kuin, että menneitä virheitä pyydetään anteeksi. Niissä hetkissä luottamus entisestään syvenee. Rakas puolisoni on todella luottamuksen arvoinen.

16/09/2016 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Sovinnon viisaus
Kommunikaatio

Sovinnon viisaus

Kirjoittajalta Tiia 16/08/2016

“Anteeksiantoon riittää yksi ihminen, sovinnon syntymiseen tarvitaan aina kaksi.”
(Hanna Ranssi-Matikainen, 112 ajatusta elämästä ja perheestä, 2015, Päivä Osakeyhtiö).

Yllä oleva lause on jäänyt moneksi päivää pyörimään mieleen Hanna Ranssi-Matikaisen kirjoittamasta erittäin antoisasta lukukokemuksesta: 112 ajatusta elämästä ja perheestä. Sillä juuri noinhan se menee. Miten yksinkertainen asia tämä on, kun vaan sai sen lukea noin viisaaksi oivallukseksi muotoiltuna.

Jos ristiriidan saa käsiteltyä, niin sen jälkeen on varsin helppoa muodostaa sovinto. Ainakin itselle ristiriidan käsitteleminen on kuin paiseen puhkaisu. Vaikka paise olisi ollut pahastikin tulehtunut ja isoksi kasvanut, niin se voi kadota kivuttomaksi käsittämättömän nopeasti, jos se saadaan hyvin puhkaistua aidolla ja rehellisellä keskustelulla. Puhkaisun jälkeen viimeisetkin rippeet riidasta katoavat niin, että hetken päästä paiseen kohtaakaan ei meinaa enää edes löytää. Eikä ole tarvettakaan. Kun kipu on kadonnut ja patti ei paina, niin ei sen olemassaoloa edes muista hetken päästä.

Jaksan ihmetellä sovinnon voimaa. Kun saa ymmärtää avoimessa keskustelussa toisen ja oman näkövinkkelinsä, molempien tunteet ja kipukohdat, niin sovinto on ihmeellinen hetki. Kipeiden ristiriitojen käsitteleminen on raskasta ja hetkittäin se voi tuntua niin raskaalta, että tuntuisi paljon helpommalta jättää asia käsittelemättä. Minulla on auttanut niihin hetkiin yksinkertaisesti ajatus, että tähän ei kuole. Vaikka kuinka tuntuisi siltä, että tekisi mieli paeta ristiriidan selvittelyä ja paiseen puhkaisu tuntuu käyvän pelottavan kipeää. Niin silloin voi silti todeta itselleen, että kipuun ja vaikeisiin tunteisiin ei kuole. Sillä sovinto todella on sen arvoista. Sovinnon tuoma lähentymisen, helpotuksen, ilon, viisastumisen ja lämmön tunne on uskomattoman hieno.

Anteeksiantaminen ilman sovintoa on hyvin erilainen tilanne. Anteeksiantaminen ilman asian oikeaa selvittämistä on totta kai tyhjää parempi ratkaisu ja tuo vapauden ristiriidasta sekin. On viisautta pystyä antamaan anteeksi, vaikka asiaa ei pystyisikään syystä tai toisesta käsittelemään sovintoon asti. Mutta se tie on paljon pidempi ja kivikkoisempi. Silloin ristiriidan molempien osapuolten yhteisen kasvun mahdollisuus jää toteutumatta.

Yksin ristiriidan käsittelyn tiellä kulkeva joutuu kulkemaan ihan itsekseen anteeksiannon polun, kun ristiriitaa yhdessä ratkaistessa ja sovintoa etsiessä tie on yhteinen, vaikka kiviä riittää. Ne saa kuitenkin kääntää yhdessä. Yksin niitä harvoin edes saa käännettyä. Niiden olemassaolo täytyy vain hyväksyä ja antaa anteeksi, vaikkei pääsisikään koskaan ymmärtämään, mitä kivi kätki alleen ja miksi se tiellä seisoi.

Sovinnossa on valtava viisaus. Se poistaa suurenkin kivun, isonkin murheen ja repivänkin ristiriidan. Yhdessä keskustellen, anteeksipyytäen, -antaen ja sopien ristiriita voi olla yllättävän nopeasti kaukainen muisto vain. Ja sovinnon myötä mukaan on aina tarttunut myös vähintäänkin rippunen lisää viisautta.

16/08/2016 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Jännitystä elämään
Kommunikaatio

Jännitystä elämään

Kirjoittajalta Tiia 02/08/2016

Lomalla oli aikaa lukemisellekin. Käteen osui Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen ja parisuhde (2014, Nemo). Menemättä tässä postauksessa syvemmälle erityisherkkyysteemaan kirjassa oli mielenkiintoisia kohtia. Kirjan pohjalta eniten jäin miettimään tylsyyttä ja jännitystä parisuhteessa.

Aron kirjoittaa tutkimustensa perusteella, että erityisherkkä ihminen kokee herkemmin tylsyyttä parisuhteessaan. Kirjassa puhuttiin myös jännityksen merkityksestä parisuhteessa. Jäin pohtimaan näitä teemoja, koska en ole juuri ajatellut kumpaakaan. Tylsistynkö helposti avioliitossa? Kaipaanko jännitystä?

Erityisherkille on tyypillistä on mm. tunneherkkyys ja taipumus syvälliseen pohdintaan. Aron toi esille sitä, että erityisherkkä kaipaa erityisesti syvällistä keskusteluyhteyttä puolisonsa kanssa. Jos se puuttuu, niin se jo olennaisesti vaikuttaa tunteeseen tylsyydestä parisuhteessa.

Minulle tämä oli oivallus. Jo yksinkertaisesti pitämällä keskusteluyhteyden auki, tylsyys parisuhteesta vähenee, oli sitten erityisherkkä tai vähemmän herkkä. Ja tämä jännitys on ihan ilmaista. Kun vaan vuorotellen avaa suunsa ja muistaa myös kuunnella, niin pääsee tutustumaan puolison ajatuksiin ja maailmaan. Toki vaatii aikaa ja rohkeutta päästä syvempiin teemoihin, mutta ajatuksena tämä on niin selkeä ja raikas. Avioliitossa tulee yksinäistä ja tylsää, jos emme jaa ajatuksiamme sekä arkitasolla että syvemmällä tasolla.

Tylsyys voi olla toki monta muutakin asiaa esimerkiksi ihan vaan yksitoikkoista arkea. Tähän liittyen herää ajatus, että kyllä sopiva jännitys on varmasti hyväksi avioliitossa. Jos arki rullaa pelkillä rutiineilla, niin kyllä itse ainakin tylsistyn. Välillä tarvitaan arjen ylittäviä hetkiä. Ne voivat olla pieniäkin, vaikka pieni yllätys puolisolle tai ihan vaan kävelyretki yhdessä, jos arjessa siihen jää harvoin aikaa. Tai sitten laskuvarjohyppy yhdessä, jos molemmat sellaista kaipaavat. Yhdessä tekeminen ja kokeminen on kuitenkin aina arvokasta ja Aron vahvistaa sen tutkimustenkin perusteella. Molemmille sopivan jännittävät kokemukset yhdessä tekevät hyvää.

Jäin kuitenkin miettimään, että tylsyyttäkin täytyy sietää. Koska arki välillä on tylsää. Rakkaus ei kuitenkaan ole tylsää, vaikka se voi olla arkista. Halauksiin, suukkoihin, rakastaviin sanoihin ja tekoihin ei voi kyllästyä. Ja rakkautta voi ilmaista arjessa välillä myös uusin sanoin ja teoin.

02/08/2016 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
Avoinna
KommunikaatioTunteetYhdessä kasvaminen

Avoinna

Kirjoittajalta Tiia 17/07/2016

Uskallan antaa sinun katsoa sisääni.

Avoinna ovat tänään
ajatukseni,
tunteeni,
pelkoni,
kysymykseni,
huoleni,
toiveeni.
Menneet,
tämänhetkiset
ja tulevat.
En pelkää.
Luotan, että olet siinä.

Avoimuus ja luottamus ovat pari. Vaatii valtavasti luottamusta olla toiselle ihan avoin.

Olen miettinyt kuluneita vuosia. Seurusteluaikoja, joilloin toisaalta uskalsi ja halusi kertoa paljon itsestään. Mutta kaunisteli kuitenkin totuutta. Eikä oikeastaan edes tiennyt, kuinka mustia pisteitä itsestä voi löytyä.

Olen miettinyt ensimmäisiä avioliittovuosia. Jolloin pinnan alla kyllä ryöppysi, mutta ulospäin ei ollut rohkeutta paljastaa läheskään kaikkea sitä, miltä tuntui. Mitä olisi toivonut. Mitä pelkäsi. Mitä olisi halunnut kysyä. Näkyi vain, että pinta poreili, mutta ei paljoakaan siitä, mitä oli pinnan alla.

Vuosia sen jälkeen. Kun askel askeleelta on oppinut luottamaan enemmän ja enemmän sinuun. Avaamaan itseään. Kertomaan. Ja kuulemaan. Vaikka välillä edelleen pelottaa, niin päivä päivältä kuitenkin vähemmän. Miten paljon on saanutkaan sen myötä, kun on saanut avoimesti jakaa syvätkin tunteensa ja ajatuksensa.

Kuinka helppo onkaan silloin hengittää, rakkaani, kun ei tarvitse piilotella mitään.

17/07/2016 0 kommenttia
0 FacebookTwitterWhatsappEmail
  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • 5

Kategoriat

  • Kommunikaatio (42)
  • Muualle kirjoitetut tekstit (24)
  • Naiseus ja mieheys (5)
  • Odotukset (11)
  • Oma kasvu (15)
  • Perhe ja vanhemmuus (1)
  • Seksi (2)
  • Sitoutuminen (32)
  • Tarpeet (11)
  • Tunteet (27)
  • Vertaistuki (8)
  • Yhdessä kasvaminen (43)
  • Yleisiä ajatuksia (40)

Uudet artikkelit

  • High-functioning weirdo
  • Luottamuksen arvoinen
  • Meidän joulumme
  • Parisuhde on kahden kauppa
  • Uusia näköaloja kotisohvalle verkkoparisuhdekurssilta

Tietoja kirjoittajasta

Tietoja kirjoittajasta

Onnellinen avioliitto

Olen Tiia Brockman ja meidän avioliitto alkaa vuodesta 2008. Nautin kirjoittamisesta, keskusteluista, ymmärtämisestä, lukemisesta, viisastumisesta, kriiseistäkin ja uudelleen rakastumisesta puolisooni. Haluan jakaa löytöjä, pohdintoja ja oivalluksia. Perheemme arkea värittää kolme lasta. Kuva: Päivi Mäkelä

Meta

  • Kirjaudu sisään
  • Sisältösyöte
  • Kommenttisyöte
  • WordPress.org

@2017 - PenciDesign. All Right Reserved. Designed and Developed by PenciDesign


Takaisin sivun yläreunaan