Kommunikaatio

“Anteeksiantoon riittää yksi ihminen, sovinnon syntymiseen tarvitaan aina kaksi.”
(Hanna Ranssi-Matikainen, 112 ajatusta elämästä ja perheestä, 2015, Päivä Osakeyhtiö).

Yllä oleva lause on jäänyt moneksi päivää pyörimään mieleen Hanna Ranssi-Matikaisen kirjoittamasta erittäin antoisasta lukukokemuksesta: 112 ajatusta elämästä ja perheestä. Sillä juuri noinhan se menee. Miten yksinkertainen asia tämä on, kun vaan sai sen lukea noin viisaaksi oivallukseksi muotoiltuna.

Jos ristiriidan saa käsiteltyä, niin sen jälkeen on varsin helppoa muodostaa sovinto. Ainakin itselle ristiriidan käsitteleminen on kuin paiseen puhkaisu. Vaikka paise olisi ollut pahastikin tulehtunut ja isoksi kasvanut, niin se voi kadota kivuttomaksi käsittämättömän nopeasti, jos se saadaan hyvin puhkaistua aidolla ja rehellisellä keskustelulla. Puhkaisun jälkeen viimeisetkin rippeet riidasta katoavat niin, että hetken päästä paiseen kohtaakaan ei meinaa enää edes löytää. Eikä ole tarvettakaan. Kun kipu on kadonnut ja patti ei paina, niin ei sen olemassaoloa edes muista hetken päästä.

Jaksan ihmetellä sovinnon voimaa. Kun saa ymmärtää avoimessa keskustelussa toisen ja oman näkövinkkelinsä, molempien tunteet ja kipukohdat, niin sovinto on ihmeellinen hetki. Kipeiden ristiriitojen käsitteleminen on raskasta ja hetkittäin se voi tuntua niin raskaalta, että tuntuisi paljon helpommalta jättää asia käsittelemättä. Minulla on auttanut niihin hetkiin yksinkertaisesti ajatus, että tähän ei kuole. Vaikka kuinka tuntuisi siltä, että tekisi mieli paeta ristiriidan selvittelyä ja paiseen puhkaisu tuntuu käyvän pelottavan kipeää. Niin silloin voi silti todeta itselleen, että kipuun ja vaikeisiin tunteisiin ei kuole. Sillä sovinto todella on sen arvoista. Sovinnon tuoma lähentymisen, helpotuksen, ilon, viisastumisen ja lämmön tunne on uskomattoman hieno.

Anteeksiantaminen ilman sovintoa on hyvin erilainen tilanne. Anteeksiantaminen ilman asian oikeaa selvittämistä on totta kai tyhjää parempi ratkaisu ja tuo vapauden ristiriidasta sekin. On viisautta pystyä antamaan anteeksi, vaikka asiaa ei pystyisikään syystä tai toisesta käsittelemään sovintoon asti. Mutta se tie on paljon pidempi ja kivikkoisempi. Silloin ristiriidan molempien osapuolten yhteisen kasvun mahdollisuus jää toteutumatta.

Yksin ristiriidan käsittelyn tiellä kulkeva joutuu kulkemaan ihan itsekseen anteeksiannon polun, kun ristiriitaa yhdessä ratkaistessa ja sovintoa etsiessä tie on yhteinen, vaikka kiviä riittää. Ne saa kuitenkin kääntää yhdessä. Yksin niitä harvoin edes saa käännettyä. Niiden olemassaolo täytyy vain hyväksyä ja antaa anteeksi, vaikkei pääsisikään koskaan ymmärtämään, mitä kivi kätki alleen ja miksi se tiellä seisoi.

Sovinnossa on valtava viisaus. Se poistaa suurenkin kivun, isonkin murheen ja repivänkin ristiriidan. Yhdessä keskustellen, anteeksipyytäen, -antaen ja sopien ristiriita voi olla yllättävän nopeasti kaukainen muisto vain. Ja sovinnon myötä mukaan on aina tarttunut myös vähintäänkin rippunen lisää viisautta.

Lomalla oli aikaa lukemisellekin. Käteen osui Elaine N. Aronin Erityisherkkä ihminen ja parisuhde (2014, Nemo). Menemättä tässä postauksessa syvemmälle erityisherkkyysteemaan kirjassa oli mielenkiintoisia kohtia. Kirjan pohjalta eniten jäin miettimään tylsyyttä ja jännitystä parisuhteessa.

Aron kirjoittaa tutkimustensa perusteella, että erityisherkkä ihminen kokee herkemmin tylsyyttä parisuhteessaan. Kirjassa puhuttiin myös jännityksen merkityksestä parisuhteessa. Jäin pohtimaan näitä teemoja, koska en ole juuri ajatellut kumpaakaan. Tylsistynkö helposti avioliitossa? Kaipaanko jännitystä?

Erityisherkille on tyypillistä on mm. tunneherkkyys ja taipumus syvälliseen pohdintaan. Aron toi esille sitä, että erityisherkkä kaipaa erityisesti syvällistä keskusteluyhteyttä puolisonsa kanssa. Jos se puuttuu, niin se jo olennaisesti vaikuttaa tunteeseen tylsyydestä parisuhteessa.

Minulle tämä oli oivallus. Jo yksinkertaisesti pitämällä keskusteluyhteyden auki, tylsyys parisuhteesta vähenee, oli sitten erityisherkkä tai vähemmän herkkä. Ja tämä jännitys on ihan ilmaista. Kun vaan vuorotellen avaa suunsa ja muistaa myös kuunnella, niin pääsee tutustumaan puolison ajatuksiin ja maailmaan. Toki vaatii aikaa ja rohkeutta päästä syvempiin teemoihin, mutta ajatuksena tämä on niin selkeä ja raikas. Avioliitossa tulee yksinäistä ja tylsää, jos emme jaa ajatuksiamme sekä arkitasolla että syvemmällä tasolla.

Tylsyys voi olla toki monta muutakin asiaa esimerkiksi ihan vaan yksitoikkoista arkea. Tähän liittyen herää ajatus, että kyllä sopiva jännitys on varmasti hyväksi avioliitossa. Jos arki rullaa pelkillä rutiineilla, niin kyllä itse ainakin tylsistyn. Välillä tarvitaan arjen ylittäviä hetkiä. Ne voivat olla pieniäkin, vaikka pieni yllätys puolisolle tai ihan vaan kävelyretki yhdessä, jos arjessa siihen jää harvoin aikaa. Tai sitten laskuvarjohyppy yhdessä, jos molemmat sellaista kaipaavat. Yhdessä tekeminen ja kokeminen on kuitenkin aina arvokasta ja Aron vahvistaa sen tutkimustenkin perusteella. Molemmille sopivan jännittävät kokemukset yhdessä tekevät hyvää.

Jäin kuitenkin miettimään, että tylsyyttäkin täytyy sietää. Koska arki välillä on tylsää. Rakkaus ei kuitenkaan ole tylsää, vaikka se voi olla arkista. Halauksiin, suukkoihin, rakastaviin sanoihin ja tekoihin ei voi kyllästyä. Ja rakkautta voi ilmaista arjessa välillä myös uusin sanoin ja teoin.