Parisuhteessa kaksi jossain määrin toisilleen vastakkaista tärkeää asiaa on saada olla oma itsensä ja olla huomaavainen puolisoaan kohtaan. Seurustelun alkuvaiheessa huomaavaisuus kumppania kohtaan tulee lähes itsestään. On tahtoa miellyttää ja on mukava huomioida seurustelukumppania hyvin. Ei myös ehkä ole rohkeutta olla ihan oma itsensä, vaan sitä pitää esillä omia parhaita puoliaan ja peittelee vähän niitä ei niin kauniita.
Tasapaino huomaavaisuuden ja aitouden välillä
Parisuhteen vakiintuessa, huomaavaisuus ja rohkeus olla oma itsensä asettuvat aluksi varsin hyvin tasapainoon. Sitä on tutustunut kumppaniinsa jo sen verran, että uskaltaa olla oma itsensä hyvässä ja huonossa, mutta toisaalta huomaavaisuus puolisoa kohtaan on usein vielä hyvin luontevaa. Parisuhteen jatkuessa on vaarana, että huomaavaisuus jää jalkoihin.
Näen parisuhteessa pitemmän aikavälin haasteena sen, miten voisi olla oma itsensä ja huomaavainen tasapainoisesti. Hyvät puolet meissä jokaisessa näkyvät usein parhaiten vähän vieraammille ihmisille ja huonot puolet näkyvät herkimmin juuri läheisimmälle ihmiselle, jonka seurassa uskaltaa olla oma itsensä. Huonot puolet voivat tarkoittaa esim. pitkävihaisuutta, pilkun viilaamista, laiskuutta, heikkoa stressinsietokykyä, oikeassa olemisen tarvetta, turhamaisuutta, kontrollointia, äkkipikaisuutta ja monenmoista muuta. Ne ovat haastavia piirteitä, joita meistä kaikista tavallisista puolisoista löytyy. Ne ovat myös piirteitä, jotka eivät usein näy niin paljon suhteen alkuvaiheessa, vaan vasta sitten, kun oikeasti uskaltaa olla oma itsensä.
Omana itsenään oleminen ei oikeuta huonoa käytöstä
Puolison hyvät puolet eivät aiheuta ongelmaa suhteessa, vaan ne vaan ottaa ihan mieluusti vastaan. Toki nekin voivat joskus ärsyttää. Mutta huonot puolet ovat erityisen haasteellisia silloin, jos niillä aletaan perustella ikävää käytöstä: ”En voi käytökselleni mitään, koska tällainen minä vain olen”. Eihän sitä aina voi käytökselleen mitään, mutta se ei tarkoita, etteikö silloin olisi anteeksipyytämisen ja nöyrtymisen paikka. Varsinkaan ilmaus ”olen vain oma itseni” ei oikeuta meitä perustelemaan puolison huomioimisen puutetta. Huomioimisessa ei ole kyse omana itsenä olemisesta (eikä minusta itsestäni ylipäätään) vaan puolisostani.
Luulen, että on elintärkeää löytää tasapaino ehkä hieman vieraskorealtakin kuulostavan puolison huomioimisen ja omana itsenään olemisen luontevuuden ja rohkeuden suhteen. Jos parisuhteessa ei ole tilaa olla oma itsensä, mitä ihmisestä jää jäljelle? Ei kukaan jaksa, eikä halua, pitää roolia päällä vuosikausia tai se vääristää oman elämän. Välillä saa toki olla väsynyt, kiukkuinen ja pahantuulinen.
Toisaalta, jos huomaavaisuus puolisoa kohtaan katoaa, niin mitä parisuhteesta sitten jää jäljelle? Jos ei jaksa, muista, huomaa tai ehdi huomioida puolison tarpeita ja toiveita, niin voiko parisuhde olla onnellinen? Parisuhteessa jokaisen tulisi saada olla hyväksytty omana itsenään, mutta se ei silti tarkoita, että heikkoudet saavat rehottaa vapaasti ja huomioimisen voi unohtaa romanttisena höpinänä.
Parisuhteen hoitaminen on tahtoa ja työtä
Puolison huomioimisessa ei ole useinkaan mitään romanttista huomioijan näkökulmasta. Se on tahtoa tehdä asioita ja suorastaan töitä puolison ilahduttamiseksi, puolisosta huolehtimiseksi, puolison tarpeiden ymmärtämiseksi ja huomioimiseksi ja sen osoittamiseksi, että välittää ja rakastaa. Parisuhde on tasapainottelua omien tarpeiden ja puolison tarpeiden välillä. Se on tasapainon etsimistä omasta itsestään huolehtimisen ja rakastavan ja huomioivan epäitsekkyyden välillä. Mutta sen lopputulos voi toki olla romanttinen.
Tukea tarpeiden sanoittamiseen?
Omien ja puolison tarpeiden välillä tasapainoilu voi joskus tuntua raskaalta. Toimin nykyään parisuhdeohjaajana Oulussa ja pidän myös etäohjauksia. Parisuhdeohjauksessa voimme yhdessä tutkia, miten kumpikin saisi olla suhteessa oma itsensä tavalla, joka samalla ruokkii keskinäistä huomaavaisuutta ja onnellisuutta
👉 Varaa aika parisuhdeohjaukseen ja etsitään tasapainoa parisuhteeseen yhdessä
3 kommenttia
Hieno kirjoitus, todella upeita oivalluksia! Itse surukseni eronneena voin allekirjoittaa ihan kaiken tämän. Ihan mahtavaa, jos sen voi huomata jo ”ajoissa”.
Kiitos kommentistasi, Siru! Mukava, kuulla, että olet huomannut samoja asioita, vaikka ikävä, että siihen liittyy surua. 🙁 Osittain siksi kirjoitan, että herättäisin ihmiset ajattelemaan ”ajoissa”. Ei ajattelemaan välttämättä samalla tavalla kuin minä, mutta miettimään, miten juuri minä ajattelen.
Minä olen naimisissa ensirakkauteni kanssa. Olen onnellinen ja kiitollinen, mutta tosiasia on, että ei avioliitossa eläminen aina ole mitenkään helppoa ja mutkatonta. En näe muuta keinoa rakentaa toimivaa pitkää ihmissuhdetta kuin sen, että kohtaa vaikeudet ja yrittää opetella sitä, miten ”homma toimii” tai sen ainakin tulisi toimia. Siinä saa kyllä katsella peiliin aika useasti, vaikka kyllä sitä syyttävän sormenkin kanssa välillä heiluu ihan liian innokkaasti. Mutta en usko, että meidän suhde olisi selvinnyt sitä aina välillä keikuttavista myrskyistä ilman sitä, että oltaisiin oltu sillä asenteella, että tässä hommassa tarvii opettelua, opiskelua, sinnikkyyttä ja työn tekemistä. Luulen, että tärkeimpiä asennejuttuja on nöyryys. Valmiita ei olla, eikä tulla, mutta parempaa kohti voi aina rakentaa.
Ja se vielä piti sanomani, että siitä huolimatta, että vaikka teoriassa tietää välillä kohtuullisen hyvin, miten tämä homma pitäisi hoitaa, niin eihän se käytännössä niin mene. Vähän väliä menee metsään niin, että rutisee. Mutta näen tärkeänä asiana sen, että pohtii asioita. Silloin voi ainakin päästä välillä ongelmasta seuraavaan, eikä jää junnaamaan vaan yhteen ongelmaan. 🙂