Tunteet ovat parisuhteen ydin:
Tunteet ovat parisuhteen voimavara, mutta välillä myös sen suurin haaste. Tässä kategoriassa sukellemme pintaa syvemmälle: miten kohdata vaikeita tunteita, miten säädellä omaa reagointia ja miten antaa tilaa sekä ilolle että säröille. Tunteiden ymmärtäminen ja hyväksyminen on avain turvallisempaan ja läheisempään suhteeseen.
Opettele tunnistamaan, ilmaisemaan ja vastaanottamaan tunteita, jotta yhteys ja luottamus vahvistuvat!
Vaikka yhteisiä vuosia on takana jo paljon, moni tunnistaa hetkellisen, lähes paniikinomaisen kysymyksen: Riitänkö minä sinulle?
Riittämättömyyden tunnetta on vaikea kuvailla silloin, kun se ei ole päällä. Kun se iskee, tuntuu kuin oma arvo valuisi viemäristä alas. Olo on vääränlainen, turha ja riittämätön. Ahdistus vie tilaa, eikä mihinkään ole helppo keskittyä. Tulee olo, että kaikki muut ihmiset ovat hauskempia tai parempia kumppaneita.
Kun paniikkiolo iskee, kaipaan turvaa ja vakautta puolisoltani. Vahvistusta, että olen hänelle hyvä ja rakas. Kun saan kokemuksen ja vahvistuksen, että riitän, paniikki ja epävarmuus alkaa hälvetä. Hetken päästä on vaikea enää edes kuvitella, että olo oli niin ahdistunut.
Paniikkioloista jää nolo olo. Miten ihminen voi hukata itseluottamuksen ja turvan tunteen monien yhteisten vuosien jälkeen? Miten maa voi kadota jalkojen alta aivan yllättäen?
Uskon, että paniikilla on pitkät juuret. Itsetunnon haavat ihmisessä ovat syvällä. Haavat voivat aktivoitua aivan pienestä vuosienkin turvallisuuden jälkeen. Paniikkiolon taustalla voi myös olla väsymystä. Väsyneenä asioiden mittasuhteen kasvavat.
Riitänkö minä -kysymys kaipaa lujaa ja varmaa vastausta. Kun omat voimat eivät riitä vastauksen löytämiseen, kumppani voi olla se kallio, joka muistuttaa: ”Sinä riität.”
Tutustu tästä myös uusiin blogiteksteihin parisuhdeohjaussivustollani. Olen valmistunut vuonna 2022 parisuhdeohjaajaksi ja työskentelen nykyään Oulussa ja etänä parisuhteiden parhaaksi.
On päiviä, jolloin jompikumpi puolisoista joutuu syviin vesiin. Synkät vedet voivat olla väsymystä, surua, pelkoa, vihaa tai huolia. Upottava tunne vaikuttaa eniten syvissä vesissä uivaan, mutta myös ympärillä oleviin.
Syvissä vesissä uivalle tärkeintä on tieto, että hän ei ole yksin eikä vaarassa hukkua. Myrskyisistä vesistä selviää, jos näkee ympärillä käsiä, jotka ojentuvat kohti ja huomaa toivoa tuovia pelastusrenkaita. Jos ympärillä näkyy vaan mustaa, voi kauhominen tuntua toivottomalta.
Olen lukenut Jonice Webbin kirjaa “Running on Empty: Overcome Your Childhood Emotional Neglect”. Kirja muistuttaa, että ei riitä, että lapsi tietää, että häntä rakastetaan, hänen täytyy tuntea se. Teos kertoo, että vanhempien rakkaus löytää perille vain, jos lapsi kohdataan tunnetasolla ja lapsen kaikille tunteille on tilaa. Muuten lapsi jää yksin ja hukkuu tunteidensa kanssa, vaikka muut asiat lapsuudessa olisivat hyvin ja muut tarpeet täyttyisivät. Lapsi ei selviä vaurioitumatta yksin tunnemyrskyjen läpi.
Webbin kirjassa painotetaan, että siinä missä nälkä on ihmisen välttämätön fyysinen tarve ja ruokavalion köyhyys vaaraksi, yhtä normaali ja välttämätön tarve on saada kokea ja osoittaa kaikkia tunteita ja elää rikkaassa tunneympäristössä. Ilman tunteita ihminen näivettyy ja ilman tunneyhteyttä toisiin jää lukituksi henkiseen yksinäisyyteen. Niin nälkään kuin tunnenälkään voi kuolla. Ihminen ei pärjää yksin upottavien tunteiden kanssa.
Parisuhteessa rikas ja läheinen tunneympäristö tarkoittaa mahdollisuutta jakaa kaikki tunteet yhdessä puolison kanssa. Jos kelpaamme puolisollemme vain helppojen ja positiivisten tunteiden kautta, tai ehkä kuvittelemme miellyttämishalussamme niin, emme kohtaa toisiamme. Ihmisen perustunteista ilo on ainut helppo tunne. Suru, viha, pelko, inho ja häpeä ovat jo haastavampia kokemuksia. Silti kaikenlaiset tunteet, ei pelkästään ilo, kuuluvat normaaliin, arkiseen elämään ja nimenomaan kaikkien tunteiden on tärkeä saada tulla jaetuksi parisuhteessa. Synkät vedet ovat osa tavallista ja hyvää elämää.
Voi, kun emme pelkäisi niin syviä vesiä, vaan uisimme siellä yhdessä. Jotta syvistä vesistä pääsee eteenpäin, täytyy uskaltaa katsoa alaspäin huomatakseen, että nyt juuri alla on syvää. Täytyy myös uskaltaa katsoa ympärille ja tarttua ojennettuihin käsiin tai pelastusrenkaisiin. Syvät vedet vaativat hyväksymistä ja kohtaamista sekä rohkeutta ojentua toinen toista kohti.
Miten hyvältä tuntuu se tunne, kun sinut on nostettu pelastusveneeseen, kiedottu viltti ympärille ja käteen ojennettu muki höyryävää juomaa. Kun saat kertoa, miltä tämä kaikki on tuntunut: tulet kuulluksi, saat lämpöä ja myötätuntoa. Miten ihanalta tuntuu olla turvassa myrskyn keskellä, kellua yhdessä syvien vesien pinnalla.
Syvissä vesissä uiminen on uuvuttavaa, jos tuntuu, ettei rantaa näy. Usein kyse on siitä, että olemme joutuneet negatiiviseen kehään, jossa kumpikaan ei enää uskalla näyttää haavoittuvuuttaan. Tunnekeskeisessä lähestymistavassa tätä kutsutaan rakkauden logiikaksi: kun ymmärrämme toistemme hätähuudot vihan tai vetäytymisen takana, voimme alkaa rakentaa takaisin turvallista satamaa.
Tarvitsetteko apua pelastusrenkaan löytämisessä? Intohimo parisuhdetyöhön sai minut opiskelemaan parisuhdeohjaajaksi. Jos tunnet, että suhteenne kaipaa ulkopuolista tukea tunneyhteyden palauttamiseen, varaa aika parisuhdeohjaukseen tästä.
Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin vieraskynätekstinä Parempi avioliitto -sivustolla.
Olipa kerran pelokas elämä. Siinä uhkat leijuivat ympärillä. Vahingot, vaaratilanteet ja asioiden mahdollisuudet mennä pieleen vaanivat. Pelokkaassa elämässä turvallisuuteen ei uskallettu luottaa ja negatiiviset tunteet haudattiin usein pelon alle. Koska tunteetkin olivat pelottavia ja etenkin se, mitä ne voivat aiheuttaa.
Mietin elämää, jossa valintoja ohjaa usein pelko. Ehkä hiusten värjääminen epäonnistuu tai on vaarallista? Ehkä ruoka on pilaantunutta tai muuten haitallista? Ehkä reissu ei onnistukaan tai siitä tulee katastrofi? Ehkä kukaan ei halua olla oikeasti ystäväni? Ehkä en ole rakkauden arvoinen?
Elämässäni olen joutunut taistelemaan paljon pelkoja vastaan. Pelkäämisestä tulee helposti tapa ja uhkien näkemisestä normaalia. Pelkojen maailma on kapea ja ahdistava, iloton ja harmaa. Pelkojen maailmassa elämä herkästi unohtuu.
Toisaalta halu nähdä maailma, tehdä ja kokea ovat vieneet pelkojen yli. En ole halunnut jättää asioita kokematta pelon takia. Olen myös innostuva ja optimistinen: eläminen kyllä kiinnostaa. Miten paljon olenkaan saanut niistä hetkistä, kun en ole jäänyt pelkojeni vankilaan.
Taistelussa pelkoja vastaan pahin pelkoni on, että elämä jää elämättä. On pelottavaa, jos hauskat asiat jäävät kokematta pelkojen takia. On turhaa, jos uudet asiat jäävät kokeilematta, koska pelottaa. On surullista, jos ihmissuhteet jäävät pelkojen varjoon.
Nykyään kohdatessani pelon, yritän alkaa sen kanssa juttusille. Mitä yrität minulle sanoa, pelko? Uskotteletko minulle jotain, mikä ei ole totta? Yritätkö rajoittaa minua ja kapeuttaa elämääni? Haluatko hyvää, mutta keinosi ovat väärät siihen? Olenko turvassa, vaikka sinusta ei siltä vaikutakaan? Onko riski ottamisen arvoinen, askel kohti elämää?
Nautin turvallisesta elämästä, mutta en pelokkaasta. Toivon, että elämäni kapeutumisen sijaan laajenisi vuosien varrella. En suostu vapaaehtoiseksi asukkaaksi vankilaan, jonka vanginvartijana pelko on. Haluan olla turvassa, mutta vapaa. En peloton, mutta mahdollisimman rohkea.
Lue myös parisuhdetta pohdiskeleva tekstini Tuukka Hämäläisen OCD-kirjan pohjalta.
Pelko ja ahdistus ovat kutsumattomia vieraita, jotka usein hiljentävät parisuhteen ilon ja aitouden. Valmistuin vuonna 2022 parisuhdeohjaajaksi, ja autan työssäni ihmisiä löytämään turvaa silloinkin, kun pelot yrittävät kapeuttaa elämää.
Jos kaipaat tukea pelkojen kohtaamiseen ja vapaamman elämän löytämiseen, olet lämpimästi tervetullut vastaanotolleni Ouluun tai etätapaamiseen.
Hyväksyntä on hyvän näkemistä – siihen tulokseen olen tullut. Kun saa tuntea olevansa hyväksytty parisuhteessa, valo lankeaa lempeydestä ja lämmöstä käsin. Se ei osu syyttävänä tai arvostelevana valokiilana, vaan näyttäen kumppanin hyvässä ja turvallisessa valossa, aitona ja riittävänä.
Olen lukenut viime aikoina Jari Sinkkosen Kiintymysuhteet elämänkaaressa -kirjaa. Tein oivalluksen, että aikuinen tarvitsee ihan vastaavaa turvaa parisuhteessa kuin pieni lapsi hoivaajaltaan: varmuutta rakkaimpansa mielessä pysymisestä. Niin aikuinen kuin lapsi kaipaa saada olla rakkain ja ihanin, kokonaan hyväksytty. Tajusin myös, miten vaikeilta nämä sanat kuulostavat omalle kohdalle. Voin tuntea olevani ahkerin, reippain tai tunnollisin, mutta ihanin ja rakkain? Sanat on välillä vaikea uskoa todeksi vielä monien yhteisten vuosien jälkeen.
Parisuhteessa tunne, että olen toisen mielessä ja pysyn siellä, luo yhtä tärkeää turvaa kuin lapselle vanhempiensa turva. Se ei tarkoita toisiinsa liimautumista. Se tarkoittaa vastavuoroista luottamusta, että olen varmasti tärkeä toiselle, vaikka olisimme eri puolilla maapalloa.
Se tarkoittaa tunnetta, että toinen huomioi minut:
Se tarkoittaa, että kumppani kysyy mielipidettäni ennen valintojensa tekemistä ja huomioi minut arjessa.
Toiseksi tärkeimmäksi jääminen on kipeä kokemus myös aikuiselle. Voimme jäädä kakkoseksi monille asioille: työlle, harrastuksille, riippuvuuksille tai muille ihmisille.
Toinen sija parisuhteessa ei ole hopeaa, se on syvälle osuvaa surua ja häpeää.
Työlle, harrastuksille ja ihmissuhteille on paikkansa, mutta silloin kun ne ohittavat puolison tärkeimmät tarpeet ja tunnesuhteen puolisoon, se sattuu.
Puolisona minulle on tärkeää olla rakkaani silmissä ihanin ja paras. Se ei ole lapsellisuutta, vaan se on turvallisuutta. Se ei ole höttöä, että olisin superihminen, vaan arkista luottamusta. Tämän ihmisen silmissä saan olla ihmeellinen omana itsenäni. Hän hyväksyy minut ja näkee sydämellään minut riittävänä, hyvänä ja kauniina.
Joskus asioiden äärelle pysähtyminen ulkopuolisen ammattilaisen kanssa auttaa näkemään puolison uudessa, lempeämmässä valossa. Työskentelen nykyään parisuhdeohjaajana ja olen täällä teitä varten. Lue lisää parisuhdeohjauksesta ja varaa aika
Hyväksyttynä ja turvassa parisuhteessa on alunperin Parempi avioliitto ry:lle kirjoitettu syvennetty tekstistä Toinen sija?
Vertaa näitä kahta tilannetta:
Et saa olla vihainen!
On ymmärrettävää, että olet vihainen. Saat olla vihainen niin kauan kuin siltä tuntuu.
Kummassa tilanteessa viha lauhtuu nopeammin? Jälkimmäisessä tilanteessa viha voi jopa sulaa salliviin sanoihin. Ensimmäisessä taas on riski, että viha koteloituu ajan myötä katkeruudeksi.
Minulla on kesken Philippa Perryn kirja ”Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit)”. Harva kirja on iskee niin syvälle tunnekasvatustajuntaan kuin tämä kirja. Kirjan yksi ydinopeista on, että vanhempien tärkein tehtävä on hyväksyä lapsensa kaikki tunteet. Lisäisin vielä, että ehkäpä myös puolison tärkein tehtävä on hyväksyä puolisonsa kaikki tunteet.
Olen opiskellut melko monta vuotta tunnekasvatusasioita, mutta vasta nyt tajusin tunteiden sallimisen ytimiään myöten Perryn esimerkkien myötä. Jos lapsi sanoo, ”pelkään hämähäkkejä”, minun on kuultava ja hyväksyttävä tunne. ”Sinua siis pelottaa kovasti hämähäkit. Minä halaan sinua ja jutellaan pelosta.” Minun tehtäväni ei ole alkaa puhua, että hämähäkit eivät ole vaarallisia. Se on lapsen tunteen ohittamista ja torjumista sekä varma keino etäännyttää lapsi ajan myötä minusta: enhän kuule häntä hänen herkimmillä hetkillään.
Sama toimii puolison suhteen. Jos puoliso kertoo olevansa väsynyt, minun kuuluu kuulla tunne. Minun ei kuulu antaa vinkkejä töiden vähentämisestä tai mistään muustakaan. Se on puolison tunteen torjumista ja varma keino työntää puolisoa kauemmas. Minun tehtäväni on olla läsnä ja tukena, kunnes rakkaallani on helpompi olla tunteensa kanssa.
Perry pohtii, että ihmisen mielenterveyteen vaikuttaa vahvasti, miten hänen tunteisiinsa on suhtauduttu lapsena. Jos lapsi on joutunut kokemaan, että tunteet ovat jotain niin isoa ja vaikeaa, ettei niiden kanssa selviä, silloin ihminen ei välttämättä opikaan selviämään niiden kanssa. Käsittelemättömistä tunteista muodostuu ahdistusta ja masennusta. Jos lapsen kaikki tunteetotetaan vastaan hyväksyen ja niissä lasta tukien, lapsi oppii että jokainen tunne ajan myötä menee ohi ja jokaisen tunteen kanssa pärjää. Kun vanhempi on riittävän pitkään ollut tukena tunteissa, lapsi ajan myötä oppii säätelemään niitä itsekin ja rauhoittamaan itseään haastavan tunteen tullen.
Perry kuvaa, että haastaville tunteille on tietyn kokoinen lokero. Jos haastava tunne lähes aina käsitellään, lokero pysyy varsin siistinä. Jos haastavia tunteita tungetaan ja tungetaan lokeroon, se väistämättä ajan myötä täyttyy ja pursuaa yli. Silloin lokeron tunteista on tullut jo vaikeita käsitellä ja ne usein johtavat vakavampiin haasteisiin ja mielenterveysongelmiin.
Minulle jäi myös vahvasti mieleen Perryn oppi, että ihmissuhteissa tulee väkisinkin repeämiä. Aina vanhempi ei jaksa tukea lasta hyvin, eikä aina puoliso jaksa kohdata hyvin puolisoaan. Silloin itse repeämää merkittävämpää on tilanteen paikkaaminen. Tilanne paikataan myöntämällä rehellisesti oma osuus siihen ja kuulemalla aidosti toista. Anteeksipyynnöllekin voi olla paikkansa.
Lisäksi on tärkeää muistaa ettei lapsen, eikä myöskään puolison, vaistoja tule sekoittaa mitätöimällä oma osuus tai mitätöimällä toisen tunne turhaksi. Perry antaa puhuttelevan esimerkin, että lapsi, jonka inhon tunne on mitätöity ja inhovaisto sammutettu, ei välttämättä enää uskalla luottaa tunteeseensa. Jos hän joutuu joskus kohtaamaan inhottavaa käytöstä, hän voi ajatella, että se on ihan okei, koska ei luota vaistoonsa, että tämähän on väärin. Tällainen lapsi on alttiimpi mm. hyväksikäytölle.
Vaikeinta, mutta tärkeintä, on hyväksyä tunne.
Kun seuraavan kerran rakkaimpasi tulevat sinulle puhumaan, kuule ja validoi heidän tunteensa. Tunne ei ole koskaan väärä ja se ansaitsee aina tulla hyväksytyksi. Siten kasvamme ja myös käytöksemme kehittyy. Mutta ennen kaikkea voimme hyvin, kun tulemme kuulluiksi sekä aidosti ja kokonaan hyväksytyiksi tunteinemme.
Lue myös tekstini Löytöretki Tunneseksi-kirjan äärellä.
- Pysähdy: Kun toinen ilmaisee tunteen, älä kiirehdi ratkaisemaan ongelmaa.
- Sanoita: Käytä lauseita kuten: ”Kuulen, että olet todella väsynyt” tai ”On ymmärrettävää, että tuo tuntuu pahalta”.
- Ole läsnä: Joskus pelkkä hiljainen läsnäolo tai halaus on vahvin viesti hyväksynnästä.
Jos tunteiden kohtaaminen tuntuu ylitsepääsemättömiltä, parisuhdeohjaus voi auttaa avaamaan näitä lukkoja turvallisesti. Työskentelen nykyään Oulussa parisuhdeohjaajana ja etäyhteyksin kaikkialle Suomeen.
Pieni lapsi kaipaa, että hän pysyy varmasti hoivaajansa mielessä. Hän kaipaa tunnetta, että hän juuri on ihanin ja rakkain. Olen lukenut viime aikoina Jari Sinkkosen Kiintymysuhteet elämänkaaressa -kirjaa. Tein oivalluksen, että myös aikuinen tarvitsee ihan vastaavaa turvallisuutta. Tunnetta, että on etusijalla rakkaansa mielessä.
Parisuhteessa tunne, että olen toisen mielessä ja pysyn siellä, luo yhtä tärkeää turvaa kuin lapselle vanhempiensa turva. Se ei tarkoita jatkuvaa toisiinsa liimautumista. Se tarkoittaa luottamusta, että olen varmasti tärkeä toiselle, vaikka olisimme eri puolilla maapalloa. Se tarkoittaa tunnetta, että toinen ajatuksissaan, sanoissaan, ajankäytössään ja teoissaan huomioi minut.
Se voi tarkoittaa esim. että ennen nukahtamistaan reissussa puoliso laittaa viestin ”Olet ajatuksissani, rakas”, tai aamulla jo töihin lähteneen lappusta ovessa: ”Hyvää huomenta, kulta”. Se tarkoittaa, että puoliso kysyy mielipidettäni ennen valintojensa tekemistä ja huomioi minut arjessa. Pienillä asioilla on paljon väliä.
Toiseksi tärkeimmäksi jääminen on kipeä kokemus myös aikuiselle. Toiseksi tärkeimmäksi voi jäädä monille asioille, niin työlle ja harrastuksille kuin riippuvuuksille tai ihmisillekin. Toinen sija parisuhteessa ei ole hopeaa, se on syvää surua ja häpeää. Työlle, harrastuksille ja ihmissuhteille on paikkansa, mutta silloin kun ne ohittavat puolison ja tämän tärkeimmät tarpeet, se sattuu.
Puolisona minulle on tärkeää olla rakkaani silmissä ihanin ja paras. Se ei ole lapsellisuutta, vaan se on turvallisuutta. Se ei ole höttöä, että olisin jonkinlainen superihminen, vaan arkista luottamusta. Tämän ihmisen silmissä saan olla ihmeellinen omana itsenäni. Hän näkee sydämellään minut kauniina juuri hänelle.
Tunne siitä, ettei ole puolisolleen se tärkein, voi murentaa turvallisuuden tunteen ja itsearvostuksen. Sinun ei tarvitse jäädä näiden tunteiden kanssa yksin. Intohimo parisuhdetyöhön sai minut kouluttautumaan parisuhdeohjaajaksi. Tarjoan nykyään tukea ja apu parisuhteen kipeisiin tilanteisiin. Varaa aika parisuhdeohjaukseen, niin etsitään yhdessä tietä turvalliseen yhteyteen. Tutustu myös muihin pohdintoihini parisuhdeohjaussivuston blogissa.
Pariterapiassa ja parisuhdeleireillä olemme usein palanneet vuosien takaisiin asioihin. Monet parisuhteen kipeät kohdat ja koettelemukset liittyvät ensimmäisiin yhteisiin vuosiin. Ne samaiset vuodet ovat yhtäältä rakastumisen kultapölyn, mutta myös pelkojen peitossa.
Valitsitko sinä minut?
Tämä kysymys saa edelleen kipua aikaan, vaikka on nykyään melko hyvin parantunut haava. Meidän suhteemme alkoi monin tavoin eritahtisesti. Olimme ensin vuoden läheisiä ystäviä, minä syvästi rakastuneena, puolisoni ystäväpohjalta. Kun aloimme seurustella, olimme eri pisteissä kumpainenkin. Minä olin nuorempi ja seurustelin ensirakkauteni kanssa. Puolisolleni tilanne oli erilainen.
Olisin mennyt mielelläni naimisiin kutakuinkin samantien. Puolisoni tarvitsi omien elämänkokemustensa myötä paljon enemmän aikaa sitoutumisen pohtimiseen. Tämä eritahtisuus oli täysin ymmärrettävää, mutta inhimillisesti kivulias kokemus.
Ehkä tässä kaikessa on kyse parisuhteen huijarisyndroomasta?
Ajattelin pitkään, että tilalleni olisi kuulunut joku parempi ja taitavampi, helpompi, mieleltään kevyempi ja vähemmän herkkä vaimo. Yritin suorituksilla ostaa itseäni hyvän vaimon paikalle, en luottanut, että olin siellä ihan lähtöoletuksena.
Valitsitko minut -kysymyksestä paraneminen on ollut pitkä prosessi. Monet kerrat olen ajatellut, että ehkä olin liian innokas, tyrkyllä, satuin vaan olemaan siinä, kelpasin suorituksillani, en itsenäni tai tulin vahingossa valituksi. Vasta, kun itsetuntoni on alkanut eheytyä ja parisuhteessamme tunneyhteyden luoma turvallisuus lujittua, olen oppinut luottamaan, että tulin valituksi ihan omana itsenäni.
Nykyään hetkittäin ja väsyneenä iskee epäilys, olenko riittävän hyvä sinulle. Mutta osaan jo luottaa vastaukseen:
Rakastan sinua. Olet minulle paras.
Lue lisää parisuhteen vaalimisesta nykyiseltä parisuhdeohjaussivustoltani: Kymmenen ihanaa syytä tulla parisuhdeohjaukseen. Työskentelen nykyään parisuhdeohjaajana ja olen tukena erilaisissa parisuhteen kipukohdissa.
Lue myös tekstini Kipukohtia 1 – Nuoruuden naiiviudesta kohti oman perheen suojaamista.
Olen viime aikoina miettinyt paljon kipupisteitä, joita elämä on aiheuttanut. Niitä ei ole ollut helppo miettiä ja niistä on vaikea kirjoittaa. Niistä on kuitenkin tärkeä kirjoittaa. Aloitan kirjoittamalla kipukohdasta oma perhe vs. maailma.
Olin nuori, kun rakastuin puolisooni ja menimme naimisiin sekä varsin nuori olin edelleen, kun saimme lapsia. Olin myös naiivi. Sekä puolison valinnan että perheellistymisen suhteen luotin, että ihmiset luottavat minuun. Olinhan elänyt vastuullisesti ja tunnollisesti lyhyen elämäni siihenkin asti.
Ajattelin, että puolestani iloitaan, kun olen löytänyt ihanan miehen. Uskoin, että puolisoni puolesta ollaan onnellisia, kun hän on saanut minut rinnalleen. Ajattelin, että meihin luotetaan, että teemme hyviä valintoja yhdessä. Luotin, että lapsistamme ollaan haltioituneita ja heidän kanssaan halutaan viettää aikaa ja tukea samalla meidän parisuhdetta ja jaksamista. Uskoin, että vanhemmuuteemme luotetaan, vaikka saisimme erityislapsenkin.
Edellä esitetyt ajatukset on nykyperspektiivistä naiiveja ja myyttejä. Eihän maailma toimi näin. Epäilijöitä riittää, tuomitsijoita myös. Eivät iloiset asiat tuota aina iloa ympärilleen, vaan kateutta ja vihaakin. Jokaisella on oma elämänhistoriansa, kokemuksensa ja kipunsa ja he toimivat sieltä käsin. Empatiaa on ihmisillä eri verran. Eivät kaikki pidä lapsista tai ymmärrä lapsia. Eivät kaikki tunnista erityislasta, vaan näkevät tilanteet vanhemmuuden puutteena. Eivät kaikki neuvokaan elämänviisaudestaan ja -kokemuksestaan käsin, vaan aivan muista syistä.
Nyt tajuan, miten paljon vähemmällä olisin päässyt, jos olisin nähnyt elämää vähän enemmän ennen perheellistymistä. Olisin säästynyt pettymyksiltä ja katkeruudeltakin, jos lähtöodotukseni olisivat olleet erilaiset. Jos olisin valinnut pessimisti ei pety -linjan. Jos olisin ymmärtänyt laskea odotukseni matalalle maailmaa kohtaan ja nostaa valmiiksi suojaukseni tasoa. Sillä ei maailma toimi niin kuin nuorena ajattelin.
Olen tuntenut häpeää ja syyllisyyttä naiiviudestani. Miten saatoinkaan lähteä elämään noin korkein odotuksin? Avoimena, takki auki ja hehkuen elämänonnea. Olisi pitänyt ymmärtää varoa, laittaa onni visusti vakkaan ja huomata epäillä.
Nyt katselen maailmaa kolmen lapsen hemmetin ylpeänä äitinä ja rankkojen ja vaikeidenkin vuosien jälkeen puolisoni onnellisena vaimona. Jos jotain merkittävää olen elämässäni saanut aikaan, se on tämä perhe. Se on unelma, jota lähdin tavoittelemaan ja johon uskoin. Se unelma on saanut siunauksensa ja siitä olen kiitollinen joka päivä. Perheemme eteen on tehty valtavasti töitä, niin minä kuin puolisoni, ja moni muu myös, meitä matkan varrella tukenut.
Tunnen vaikeita tunteita niitä kohtaan, jotka epäilivät tai eivät luottaneet. Nuorena ajattelin, että kai minua onkin oikeus epäillä, olenhan nuori ja kokematon. Nyt se suututtaa. Ajattelen, että olisin ansainnut tulla luotetuksi ja tuetuksi. Ymmärretyksi myös matkan varrella, kun yritin ymmärtää maailmaa. Olin liian kiltti ja epävarma, kun en sanonut vastaan. Olin liian naiivi, kun olin avoin silloin, kun olisi ollut viisainta suojautua.
Kuitenkin näen nyt myös, että vaikeudet kasvattavat. Ympärilleni on hioutunut timanttisia ihmisiä, jotka jakavat iloni perheestäni. He ymmärtävät kompasteluni ja väsymykseni tuomitsematta. He ovat tukenani ja heidän myötätuntoonsa ja -iloonsa voin luottaa.
Kaikkia ei voi miellyttää, sen on elämä opettanut. Vaikka en ole aina osannut ja jaksanut, koen, että tärkeimpäni, lapset ja puolisoni, luottavat minuun. Sen luottamuksen arvoinen haluan yrittää olla nyt ja vasta.
Tutustu myös uudempiin blogiteksteihini parisuhdeohjausblogissani: Miten minusta tuli parisuhdeohjaaja?
Lue myös tekstini Kipukohtia 2 – Valitsitko sinä minut vai tulinko vahingossa valituksi?
Hei, sinä ihana vihainen nainen. Olen iloinen, että olet vihainen. Olet yrittänyt tukahduttaa ikäviä tunteitasi. Anna tunteiden tulla ulos. Siinä ei ole mitään hävettävää. Nainen saa olla vihainen, kun tarvetta on. Nainen saa puolustaa rakkaitaan ja itseään, olla väsynyt, suuttunut ja myös ”hankala”. Silloin on aika maailman joustaa ja olla ystävällinen sinulle. Ylpeä sinusta, joka uskallat olla vihainen.
Olet aiheesta vihainen, rakas nainen. Jotta voit kasvaa uutta kohti, vanhat täytyy kohdata ja käsitellä. Älä pelkää turhaan, nainen. Vihasi mahtuu hyvin maailmaan. Lempeyttäsi ja rakkauttasi se ei poissulje. Olet ihana nainen vihaisenakin.
Muista, että sinun ei tarvitse verrata polkuasi muihin. Et ole huonompi, vaikka toimisit toisin tai suuttuisit erilaisista asioista kuin kumppanisi. Vihasi on arvokasta, ei vähäpätöistä tai turhaa.
Miten vahva ja ahkera äiti olet ollut. Yöllä neljältä vaihdoit lakanat, kun lapsen sänky oli kastunut. Kaikki päivän työt jaksoit silti. Hoidit, muistit, kannoit ja annoit. Mitään arvostasi tai työstäsi ei vie pois se, että olet nyt vihainen. Sinä et määrity vihasi kautta, sinulla on oikeus olla vihainen.
Rakas vihainen nainen. Minä kuuntelen sinua, haluan ymmärtää sinua ja kohdata sinut. Haluan antaa tilaa sinulle ja tunteillesi. Saat olla ihminen, aito oma itsesi. Kiltiksi en sinua latista, näen sinut rohkeana ja vahvana pelkoinesikin. Minä olen empaattinen sinua kohtaan ja välitän sinusta paljon.
Kun vaikea päivä koittaa ja syyllisyys ja häpeä nostavat päätään, lue tämä ja katso itseäsi hyvin lempein ja ymmärtäväisin silmin.
Lue myös tekstini anteeksi antamisesta.
Luin talvella kirjan ”Kaikki anteeksi” (Laura Manninen), joka kertoo parisuhdeväkivallasta. Kirjoittajan omakohtaisten kokemusten pohjalta kirjoitetussa tarinassa väkivalta ujuttautuu salakavalasti ns. tavallisen naisen parisuhteeseen. Parisuhdeväkivaltaa en ole kokenut, mutta vihan viive -ilmiö on tullut myös omassa elämässä tutuksi. Olen jäänyt miettimään, että omat rajat eivät löydy helpolla: myrsky ei aina nousekaan heti.
Pienehkön rajojen ylittämisen tai rikkomisen jälkeen sitä usein selittää tilanteen itselleen: ”On ymmärrettävää, että toinen toimi, kuten toimi. Ei tämä niin iso juttu ollut.” Vihan tunne herää usein vasta viiveellä esimerkiksi silloin, kun rajoja on rikottu useamman kerran, joku uusi tilanne laukaisee vanhemmat muistot, vihalle on tilaa tai voimavarat venyä vähenevät.
Myös myötäinnon puute voi herättää ajan myötä pettymystä ja katkeruutta siinä missä myötätunnon puutekin. Kaikkinensa vihan nouseminen voi viedä vuosiakin aikaa. Myötätunto itseä kohtaan ja omien rajojen suojelunhalu voi tulla esiin hitaasti, koska sen rinnalla kulkee sinällään normaali ja hyvä halu ymmärtää toista.
Monesti on hyvä ajatella, että kuppi on puoliksi täysi. Mutta jos aina näkee vain asian positiiviset puolet, ärtymystä voi alkaa kertyä. Meidän parisuhteessa vihan viive on näyttäytynyt niin, että vuosia ajattelin, että meillä on ihan hyvä avioliitto, ei tässä ole syytä valittaa. Se oli osaltaan totta. Kupin toinen puoli taas yhtä aikaa oli, että jäin tai jättäydyin lasten syntymän myötä liian yksin, parisuhde etääntyi, tarpeita jäi täyttymättä ja monenlaista käsittelemätöntä oli kertynyt. Myös tämä puoli oli totta.
Pitkään tilanne oli okei, kunnes ajan myötä liian monta selvittämätöntä ja ikävää asiaa oli kertynyt. Mieleen alkoi nousta tilanteita menneisyydestä, joista olisi ollut varmasti hyvä suuttua heti, mutta joissa aikanaan venytti rajojaan, koska se tuntui tarkoituksenmukaiselta ja rakkaudelliselta. Viha tarvitsee rohkeutta ja tilaa, ennen kuin se tulee ulos. Vasta kun pato oli täysi, viha raivasi tiensä.
Vihaisuus itsessä on vaikea hyväksyä ja sen tunteminen on vaikeaa. Voi tuntua väärältä olla vihainen ja voi tuntua, että pitäisi ymmärtää olla riittävän tyytyväinen hyviin asioihiin. Viha on kuitenkin hyvä tunne. Se asettaa terveet rajat ja tarjoaa ajan myötä mahdollisuuden parempaan uuteen. Viha on aina riski ihmissuhteelle, mutta muutosvoimana usein välttämätön.
Viha ei laannu tukahduttamalla. Jos viha kielletään, se ei sammu, vaan paisuu tai koteloituu. Vihaan parasta lääkettä on ymmärrys, empatia ja hyväksyntä. Pitkältä ajalta kertynyt viha tarvitsee usein monta käsittelykierrosta. Mutta kun on sallittua tuntea vihaa ja parhaimmillaan tulee ymmärretyksi, viha alkaa sulaa ja lientyä.
Iloitsen näistä viime vuosista parisuhteessamme, kun viiveellä noussut viha on saanut sulaa syvemmäksi rakkaudeksi. Samalla se on saanut sulaa myös viisaudeksi. Yhdessä koetun myötä on oppinut välttämään joitain karikkoja. Arki on parempaa kuin aiemmin ja vihaa on helpompi ilmaista turvallisemmin ja nopeammin kerryttämättä sitä turhaan. Eläköön rakkaus, mutta tervetuloa aina tarpeen tullen myös viha!
Vihan viiveen ymmärtäminen voi olla ensimmäinen askel kohti helpotusta. Jos tunnistat itsessäsi tai suhteessasi ”padon murtumisen” merkkejä, älä jää yksin.
Oman parisuhteen työstäminen sai minut innostumaan parisuhdetyöstä niin paljon, että valmistuin vuonna 2022 parisuhdeohjaajaksi. Työskentelen nykyään Oulussa tai etäyhteyksin parisuhteiden parhaaksi. Parisuhdeohjauksessa luomme turvallisen tilan kohdata vaikeatkin tunteet ja muuttaa ne suhdetta vahvistavaksi voimaksi.
👉 Varaa aika parisuhdeohjaukseen ja löydä reitti takaisin yhteyteen
Lue myös tekstini mentalisaatiosta parisuhteessa.