Oma kasvu

Istun lentokoneessa Hyvän jälki (kirj. Hanna Kivisalo) polvillani matkalla naistenpäiville, ihan yksin. Alan lukea kirjaa ja kaikki alkusyksynä patoutunut nousee esiin. Riittämättömyydentunne, joka kintereilläni on juossut, saa minut taas kerran kiinni. Hyvä niin. Tulkoon!

Miten niin helposti tunnen, että paljoakaan en aikaan saa, vaikka koko ajan yritän ja usein 110 lasissa? Miten niin herkästi tunnen, että mihinkään en yltänyt, vaikka koko ajan kurotin ja ponnistin? Miten herkästi tuntuu, että en ehtinyt ja kohdannut, vaikka hymyilin, katsoin ja puhelin: yritin? Miten tuntuu, etten ehtinyt suojella ja hoitaa, vaikka varjelin ja hätävarjelinkin?

Riittävää minusta ei minun mittapuillani saa. Ne on liian korkeat. Optimistiset. Mutta optimismi on riittänyt moneen, optimisti on halunnut antaa ja yrittää paljon. Antaa aikaa omalle levollekin, äidin ikuisesta syyllisyydentunteesta huolimatta. Ja optimisti haluaa yrittää edelleen. Uudestaan. Ehkä taas hitusen viisaampana. Tämä kaikki riittää.

Taivasta koneen siiven yli katsoessani tajusin, että en ole umpikujassa, vaan matkalla. Reittejä löytyy. Se vaan täytyy kestää, että vielä ei tiedä millaisia. Mutta niitä on. Ja matkaa kanssani tekemässä on ihan parhain puoliso ja huiput lapset, paljon ihmisiä ympärilläni.

Tämän viikonlopun hoidan itseäni. Luen sielua hoitavaa ja kyynelkanavia hellästi puhdistavaa Hyvän jälkeä. Ja niitä optimistisen montaa matkaan lähtenyttä, ihanaa kirjaa. Hoidan parhaansa täysillä yrittänyttä.

Toukokuussa sai alkunsa ajatus: “Blogi kaipaa uusia tuulia ja bloggaaja lisää rohkeutta.” Kun aloitin kirjoittamisen kuutisen vuotta sitten, tärkeää oli päästä kirjoittamaan, muulla ei oikeastaan ollut väliä. Tekstit saivat mukavaa palautetta, mutta visuaalista ilmettä blogiin kaivattiin lisää jo silloin. Koska olen sanojen, en kuvien, ihminen, visuaalinen puoli on aina ollut minulle pakkopullaa ja jäänyt kirjoittamisen jalkoihin.

Härän sarvet tulivat vastaan puolitoista vuotta sitten, kun sain kutsun mukaan tekemään Parempi avioliitto ry:lle sosiaalista mediaa. Epäröin hetken, koska “se visuaalinen puoli”. Uskoin keksiväni ideoita, mutta osaisinko toteuttaa niitä. Pienestä epäröinnistä huolimatta tartuin tilaisuuteen. Olihan sometyö uusi väylä ja mahdollisuus tehdä itselle rakasta avioliittotyötä. Ja niin vaan ensimmäisten kuvapäivityskyhäelmien jälkeen aloin saada otetta kuviin. Nyt ollaan siinä pisteessä, että en enää pelkää niin paljon kuvia.

Mutta pelkään silti. Kun Taina Laanen Vahvuutena herkkyys -kirja inspiroi tuomaan omien vahvuuksien antia rohkeasti esille, päätin uskaltaa. Taaksepäin ei voi mennä, paikallaan en halunnut pysyä, joten ainoa suunta oli lähteä eteenpäin. Halusin vihdoin tehdä blogiin sellaisen visuaalisen ilmeen, jota ei tarvitsisi hävetä. Samalla päätin, että alan kirjoittaa oikeasti omalla nimelläni ja kasvoillani. Vuosien myötä olen löytänyt tapani blogata ja haluan tehdä tätä nyt rehellisesti omana itsenäni.

Yksin uudistukset eivät onnistu. Sain ideointitueksi, profiilikuvan ottajaksi ja sydämelliseksi tsemppariksi ihanan Päivin Ouluuksista. Meillä oli lämminhenkinen, hauska ja runsassääskinen kuvaustuokio. Kuvaa varten nautin ja jännitinkin New Hairstoressa kampauksessa ja taitavan Kauneudella -hoitolan Jenniinan meikissä. Kuvauspäivä oli ensimmäinen kerta ammattilaisten käsissä sitten hääkampauksen ja -meikin. Kuvauksen jälkeen illalla pääsimme treffeille puolisoni kanssa. 

Blogin päivittäminen on vaatinut pitkää pinnaa perheeltä ja etenkin rakkaalta nörtiltäni, joka on 10: ssä sekunnissa päivitellyt sellaisia asioita kuntoon, joiden parissa ähersin tuntitolkulla, onnistumatta. Välillä sain blogin ihan solmuun: jäljet korjasi puolisoni. Uudistuksessa siis kaikki merkittävä on puolisoni käsialaa, vaikka olenkin yrittänyt näyttää siltä, että hoidan kyllä homman. Sain tukea blogin visuaaliseen ilmeeseen myös muilta ystäviltä ja paljon rohkaisua. Kiitos jokaiselle unelmia kohti kannustaneelle!

Mistä unelmoin nyt? Että saisin rauhassa kirjoittaa. Sitä rakastan. Mutta visuaalinen ilme on osa bloggaamista ja yritän osata huomioida sen paremmin tulevina vuosina. 

Tässä hetkessä olen onnellinen ja ylpeä. Blogi on kantanut unelmien pariin, kohtaamisiin upeiden ihmisten kanssa ja tuonut mukanaan uusia ystäviä. Ennen kaikkea se toiminut paikkana pohtia avioliittoa ja jakaa ajatuksia ja oivalluksia parisuhteen hoitamisesta.

 -kiitollisin ja onnellisin mielin, Tiia

Luin Taina Laanen kirjan Vahvuutena herkkyys: Kirjeitä hänelle, joka koki syvästi (2019). Olen lukenut monta kirjaa herkkyydestä, mutta tätä voin suositella erityisesti. Kirjassa oli hyvin oivaltavia ja ainakin minulle tuoreita näkökulmia elämään herkkänä.

Yhtenä tärkeänä linjana elämässä pidän itsetuntemuksessa kasvamista. Se on parisuhteen kannaltakin olennainen osa-alue. Tänään kerään yhteen kirjan vahvistavia pohdintoja herkkyyden tuomista haasteista ja vahvuuksista.

Laanen kirjasta löysin monta tärkeää ajatusta itsetuntemuksen vahvistamiseksi. Yksi tällainen ajatus on, ettei minun tarvi muuttaa ketään tässä maailmassa, mutta ei myöskään suojautua maailmalta. Saan “olla rauhassa itsessäni” ja tuoda maailmaan sen, mitä minulla on annettavana. Tämä on levollinen ajatus suhteessa itseen ja toisiin.

Vahvuutena herkkyys -kirjassa kuvataan “ajatustemme kiertävää kehää ja sisäistä levottomuuttamme”. Kerrotaan siitä, miten mahdotonta herkkänä on painaa asioita pois tietoisuudesta, kun ne soittavat hälytyskelloja. “Ovathan kaikki turvassa? Ovathan kaikki hyvällä mielellä?” Mutta vastapainoksi todetaan, koska herkän mielen on helppo ennakoida asioita, jotka voivat mennä pieleen, niin hän pystyy myös “vaikuttamaan näihin tekijöihin niin, että tilanteista tulee hyviä ja turvallisia kaikille osallistujille”. Tämä on tuttua, mutta sain vahvistusta, että se on myös lahja ja rikkaus. Osaan rakentaa ryhmätilanteita ja juhlia, joissa on otettu osallistujat hyvin huomioon. Äitinä ja puolisona pystyn huomioimaan varsin hyvin kaikkien perheenjäsenten tarpeet ja näkökulmat.

“Tämä on ylikuormituksen selvä merkki: ärtymys ja hätäännys, sekä tunne, että päätösten teko tai oman toiminnan ohjaaminen ei enää onnistu.” Kyllä, ylikuormitun välillä, koska ajatuksia ja aistimusten vivahteita on paljon ja huomioitavaa ja tunnetiloja on paljon. “Kuten sanottu, useimmat herkät pitävät syvästi ihmisistä ja ovat erittäin taitavia sosiaalisissa tilanteissa. Mutta ihmisten ja heidän mukanaan tuomansa aistiärsykkeiden ja tunneinformaation määrä kuormittaa helposti, ellei herkällä ole valtaa jotenkin säädellä tilannetta.” Laanen kirjassa pohditaan paljon kuormituksen säätelyä ja taitoa vetäytyä päivän aikana pieniksi hetkiksi keräämään voimia. Samoin siinä pohditaan itsestä huolen pitämistä, myötätuntoisuutta yhtä lailla itseä ja toisia kohtaan sekä sopivien rentoutumisen ja voimanlähteiden löytämistä.

“Sensitiiviset ovat hyvin taitavia sopeutumaan joukkoon ja sosiaalisiin odotuksiin. He eivät pidä melua itsestään. He noudattavat sääntöjä ja ohjeita, he soluttautuvat ja sopeutuvat.” Tätä kohtaa jäin myös paljon miettimään. Herkät eivät yleensä huutele turuilla ja toreilla. Herkkyyden kautta saatava tieto on “vivahteikasta, hiljaista ja syvällistä”. Kirjassa rohkaistaan tuomaan tätä tietoa, ideoita ja ajatuksia määrätietoisesti esille, eikä jättämään areenaa kovaäänisemmille, vaikka herkkänä ei usein ole niin halua markkinoida omaa osaamistaan.

“Mutta jos tekee niin taukoamatta ja miettii vain mikä olisi parasta, kauneinta, hyödyllisintä tai järkevintä, mieli ei koskaan saa hellittää ja levätä.” Voi, tämä lause pysäytti myös! Hellittämisen ja pysähtymisen taitoni kaipaavat vielä kovasti kehittämistä. Vaikka ylikuormitun, niin liian usein yritän vain koko ajan eteenpäin pysähtymättä ja sehän ei ole kenenkään etu.

“Tunnevoimalla voi kokea intohimoa ja kunnianhimoa”. Herkkien tunteet ovat vahvoja ja syviä ja niissä on voimaa. Näköalapaikkaherkkyys tarkoittaa sitä, että herkillä on “poikkeuksellista voimaa saada elämän valoisista puolista paljon irti”. “Kauneuden ja taidon arvostaminen ja hyvien hetkien makustelu” kuuluvat näihin taitoihin. Nämä ajatukset voimauttavat!

“Jos he (herkät) sen sijaan oppivat rauhoittumaan ja pitämään yllä omia voimiaan, omaa toivoaan ja heille sopivaa toimintatapaa, he saattavat olla yhteisölleen kullanarvoisia ja elää itsekin onnellisemmin.” Herkkyys voi riepotella ihmistä ja tehdä elämästä vaikeaa ja raskasta. Tai sitten sen kanssa voi oppia ajan myötä elämään sovussa iloksi itselleen ja muille.

“Syvässä ytimessä luovuus onkin yhdistelyä.” Laane pohtii sitä, että herkkä ihminen kerää väistämättä paljon tietoa ympäröivästä maailmasta. Syvällisen prosessoinnin vahvuuksien käsitteleminen tuntuu tosi rohkaisevalta. Omalle luovuudelle saa ja kannattaa antaa tila.

En yleensä poimi kirjoista näin paljon sitaatteja, vaan kerron omin sanoin. Mutta Vahvuutena herkkyys -kirjan sanat olivat hyvin punnittua tekstiä. Tuntui, että jotain olennaista katoaisi, jos alan lauseita muokkaamaan. Siksipä tänään on tällainen sitaateista rakennettu postaus. Jään pohtimaan näitä löytöjä omaksi ja parisuhteen iloksi. Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan! Kirjassa oli myös monia hyviä harjoituksia, joiden avulla voi kasvaa ja vahvistua.

Lopuksi vielä kirjasta löydetty viisaus, jonka haluan muistaa:

“Miten myötätunto toimii? Ajattelen usein, että myötätunto on pehmeää liikettä kärsimystä kohti ja pysymistä sen rinnalla. Se on kärsimyksen ympäröimistä inhimillisyydellä ja ystävällisyydellä. Se poistaa kärsimykseen liittyvää yksinäisyyttä ja häpeää, ympäröi sitä rauhallisesti hyvän tahdon voimalla.”
-Taina Laane

Viime aikoina olen pohtinut sitä, miten tärkeää on, että avioliitossa on kummallakin omaa aikaa ja tilaa. En tarkoita sellaista omaa aikaa tai tilaa, joka horjuttaisi suhteen perustuksia, sitoutumista ja uskollisuutta, mutta tavallista hyväätekevää omaa aikaa ja tilaa.

Suhteen alkupuolella tiivis yhdessäolo on usein molemmista luontevaa ja mukavaa, mutta toki silloinkin kumpikin tarvitsee välillä omaa tilaa. Ajan myötä oma aika ja tila tulee vielä luontevampaan ja tärkeämpään rooliin ja ajattelen, että näin sen kuuluukin olla. Näen turvallisena vapautena sen, että molemmilla on tilaa omiin juttuihinsa, kavereihinsa ja omiin pohdintoihin.

On hauska nähdä puoliso onnellisena ja virkistyneenä omista harrastuksistaan ja oman kaveri-illan tai -reissun jälkeen. On mukava kuulla, miten kiva oli tehdä omia mieluisia juttujaan. Ja ihan vaan arjessa iltaisin on kiva saada kuulla puolison ajatuksia esim. työpäivän kuluessa tapahtuneista asioista ja tehdyistä havainnoista. On hienoa saada katsella maailmaa puolison silmin ja jakaa kokemuksia ja ajatuksia, vaikkei kaikessa olisikaan itse ollut paikalla ja ehkä juuri siksi.

Olen miettinyt, että jos joka päivä kuljettaisiin käsi kädessä, riittäisikö siinä puhuttavaa vuosikymmeniksi ja mahtuisiko kumpikin olemaan oma itsensä? Vaikka avioliitossa kahdesta tulee yksi, niin ajattelen, että silti on tärkeää, että ei sulauduta niin yhteen, ettei enää löydä itseään ollenkaan. Toki välillä on todella ihana ja hyvä kulkea käsi kädessä, mutta ainakaan itsellä ei taitaisi toimia se, että ollaan ihan kaiket päivät tiiviisti yhdessä. Lähellä on kyllä hyvä olla ja lähelle on hyvä tulla. Mutta täytyy olla välillä hieman etäisyyttä, että voi taas tulla lähelle.

Kauempaa myös näkee arjen paremmin. Etäisyys antaa perspektiiviä ja tuntuu, että hassua kyllä reissussa pohtii parisuhdetta usein enemmän kuin kotona. Kotona etäisyyttä on vaikea saada ja eikä sitä edes huomaa hakea. Etäämpää näkee paremmin kaikki hyvät jutut ja tulee mietittyä myös sitä, mitä asioita pitäisi kehittää. Eikä ole pahitteeksi aina silloin tällöin kokea se tunne, että puolisoa tulee ikävä. Reissun jälkeen on sitten taas niin mukava palata kotiin ja lähelle puolisoa. 

Tulipahan mieleen yksi ilta vähän vitsillä, että ehkä vuorotteluvapaa voisi olla ihan hyvä lakisääteinen juttu avioliitossakin. Vuorotteluvapaan tarkoitus työelämässä on edistää työntekijän jaksamista työssä. Sama tarve voi varmasti hetkittäin olla myös avioliitossa. Avioliittokin on välillä kovaa työtä, vaikka onneksi se myös välillä soljuu ihan mukavasti omalla painollaan.

Meillä ei vielä vuodet täyty siihen, että voisi harkita vuorotteluvapaata. 🙂 Mutta mietin kuitenkin, että olisiko pitkässä avioliitossa ihan hyvä se, jos toinen puoliso voisi tehdä joskus vaikka pitemmän reissun itsekseen, kun toinen on kotosalla tms. Kumpikin voisi katsella maailmaa hetken ihan rauhassa vain omin silmin. Sitten voisi taas palata virkistyneenä ja ehkä uusia ideoita ja ajatuksia täynnä jakamaan kokemansa puolisonsa kanssa.

Joka tapauksessa siitä olen varma, että lähellä olemisen vastapainoksi on hyvä ottaa välillä myös omaa tilaa ja aikaa. En usko, että se etäännyttää vaan päinvastoin lähentää. Ja se on varmasti sekä oman itsensä, puolison että koko avioliiton parhaaksi.