Vietin yhden päivän sairaalassa päivystyksessä. Onneksi vain yhden päivän, mutta jo siinä ajassa ehti ajatella monenmoista. Tajusin, että välillä innossani kehittää parisuhteen eri osa-alueita unohtuu jotain olennaista.
Ensimmäinen loksahdus tuli äitiyden suhteen. Jos äiti joutuisi sairaalaan viikoiksi, niin kovin monta hetkeä arjessa lapsilla menisi äidittä ja monta asiaa jäisi hoitamatta. Ehkäpä siis ei olekaan niin vakavaa, jos kotona on välillä hajamielinen tai väsynyt äiti, jos kuitenkin äiti on kotona. Täydellisyyteen ei tarvi pyrkiä. Se on stressaavaa.
Samaa ajatusta pohdin avioliitossa. Ymmärrän ja olen tuntenut nahoissani monet parisuhteen ristiriidat ja kitkatkin, miten haastavaa hetkittäin voi olla yhdessä. Mutta usein en muista ajatella, miten hyvä on, että saa olla yhdessä joka päivä. Miten mukava on, kun joka ilta koko perhe palaa kotiin töiltään ja puuhiltaan; nukahtaa saman katon alle. Miten voimauttavaa on, että ilta- ja aamusuukko ovat arkirutiinia. Että halaus ja puolison kainaloon hetkeksi köllähtäminen ovat mahdollisia melkein milloin vaan.
En toki ajattele, että se riittää hyvään parisuhteeseen, että vaan elellään saman katon alla. Mutta on se silti todella luksusta. Saada elää todeksi läheisyyttä päivittäin. Kantaa vastuuta yhdessä. Jakaa ihan tavallinen arki
Miten monen haave on saada vanheta yhdessä. Samasta haaveilen minäkin. Siitä, että saan olla paikalla ja lähellä.
