Kommunikaatio

Aluksi on parasta selittää, mitä tarkoittaa papereiden heiluttelu. Papereiden heiluttelu tarkoittaa avioeropapereiden heiluttelua puolison edessä henkisesti tai konkreettisesti. Erokortin pöytään laittamiselle on varmasti monia muitakin termejä, mutta meillä käytetään ilmaisua papereiden heiluttelu.

Riidan tuoksinassa ei uhkailla erolla. Kahden aikuisen parisuhteessa ei ylipäätään uhkailla erolla. Vastustan eron nostamista esille puolison pitämiseksi pelon vallassa, kontrollin tai hylkäämisuhan alla.

En myöskään usko siihen, että on hedelmällistä ristiriidan tullen ajatella, että erollahan tästä selviäisi. Ei enää tarvitsisi riidellä, jos laittaisi paperit vetämään. Jos pitää koko ajan eroa auki takaporttina, se estää paria kasvamasta.

Kun menimme naimisiin, meiltä kysyttiin, tahdommeko kulkea myötä- ja vastamäet kunnes kuolema meidät erottaa. Tahdoimme. Toivon elinikäistä ja hyvinvoivaa avioliittoa, mutta silti meillä tunnetaan ilmaisu papereiden heiluttelu. Enpä olisi vielä alttarille astuessani uskonut puhuvani papereiden heiluttelusta. Enkä ainakaan bloggaavani siitä.

Mitä on tapahtunut sittemmin, kun sanoimme tahdon? Paljon, mutta ihan tavallista pariskunnan elämää ylä- ja alamäkineen. Millaisessa tilanteessa meillä on heiluteltu papereita? Ristiriitatilanteessa. Kuulostaa pahalta. Silti olen vuosien varrella oppinut näkemään yhden perustellun syyn heilutella papereita.

Vaikka ei halua eroa, minusta jokaisen parin on tärkeä ymmärtää, että sellainen vaihtoehto on olemassa. Sen ymmärtäminen nostaa avioliiton arvoa. Emme ole naimisissa pakosta, vaan molempien tahdosta rakentaa hyvää yhteistä elämää ja tahtoa hyvää toisillemme.

Kun ymmärtää, että ero on periaatteessa mahdollinen, antaa se painavan syyn pitää hyvä huoli parisuhteesta. En halua jättää avioliittoa heitteille. Olen sanonut tahdon ja tahto vaatii työtä. Jos jompikumpi tai molemmat puolisoista laiminlyövät parisuhdetta, on perusteltua ottaa esille, että tämä voi jatkuessaan johtaa avioeroon. Ajatus siitä, että avioliitto on elinikäinen, ei saa olla peruste, että parisuhteen eteen ei tarvitse nähdä vaivaa.

Sen tiedostaminen, että ero on olemassa oleva mahdollisuus, vähentää myös paradoksaalisesti pelkoa. Minun ei tarvitse takertua avioliittoon peloissani roikkuen, koska en uskalla ajatella, että ero olisi mahdollinen. Meillä molemmilla on oma tahto ja emme ole yhdessä sen takia, että pelkäämme enemmän eroamista kuin avioliitossa yhdessä pysymistä. Olemme naimisissa siksi, että tahdomme olla ja pysyä yhdessä.  

Avioliiton hoitaminen ei tarkoita otsa rypyssä raatamista. Se tarkoittaa rakkaudella vaalimista ja ongelmien käsittelyä. Se on ajan antamista yhteisille keskusteluille ja puuhille, vastuun ottamista yhdessä ja erikseen kasvamisesta. Se tarkoittaa myös puolison ja itsensä, avioliiton, kohtelemista hyvin ja kauniisti.

Parisuhteen hoitamatta jättäminen näivettää parisuhdetta. Jos avioliitto jää heitteille, voi tulla syy heilauttaa papereita, jotta molemmat huomaavat, että suunnan täytyy muuttua. On aika kääntää kelkka ja suunnata kulku parisuhteen hoitamisen tielle. Sillä tiellä astellessa voi kulkea käsi kädessä puolisonsa kanssa, käsiä yhdessä heilutellen. Sillä tiellä kun ei ole tarvetta heilutella papereita.

Aikana ennen puolisoa ja lapsia nukuin yöllä. Untenmaassa oli mukava rauha ainakin klo 00-06 välisenä aikana. En ollut menevä edes teininä. Vauhdikkain yöelämä elämässäni alkoi esikoisen synnyttyä. Sittemmin on valvottu aina välillä. Usein vauva-ajan tai lasten sairauksien takia. Mutta valvottu on myös aikuisten takia.

Yön pimeydessä ollaan joskus molemmat hereillä pitkään. Siinä vähäisessä valossa on helppo eksyä puolisosta ja itsestäänkin. Yön mustuudessa voi joskus tuntua, että en tunne itseäni. Enkä ainakaan tuota ihmistä, joka on puolisoni. Minne olemme joutuneet? Olemmeko kadonneet vai eksyneet? Asiat näyttävät päivänvalossa ja yön hämyssä eriltä. Ehkä ihan hyvä niin. Vaikka yön vähäinen valo on synkkää sävyltään, niin asioita on joskus hyvä katsoa eri tavalla valaistuna.

Toisaalta yön hämärässä on helpompi turvautua toiseen. Tarttua varovaisesti käteen. Uskaltaa katsoa silmiin. Uni on välttämätöntä ihmiselle. Luulen, että niin on toisinaan myös yön sysipimeän keskustelutkin. Unen aikana aivot järjestelevät päivän asioita. Yöllisen kriisin aikana voi järjestellä ajatuksia, joita ei päivänvalossa osaa ehkä tuoda edes esille. Jotka eivät ehkä kirkkaassa uskalla näyttäytyä.

Yön jälkeen on aamu ja valo. Valossa on toivo, nauru, uusi mahdollisuus ja läheisyys. Päivänvalossa yön asiat näyttäyvät uudessa valossa. Silti en vaihtaisi pois mustia yön tuntejakaan. Lapset kasvavat nimenomaan unituntien aikana. Puolisotkin kasvavat välillä yön tunteina.

Olen lukemassa Marianna Stolbow:n antoisaa kirjaa Vanhempieni kaltainen (2016). Joskus sama vanha asia eri tavalla ilmaistuna saa ajatukset uusille urille. Mahdoton käytös parisuhteen vuorovaikutuksessa vaatii, että toinen mahdollistaa sen, kuvaa Stolbow. Stolbown:n ilmaisut, mahdoton käytös ja mahdollistaja, saivat minut pysähtymään ja miettimään erilaisia ristiriitatilanteita ja arjen vuorovaikutusta parisuhteessa. ”On hyvä silti muistaa, että aina molemmat osapuolet mahdollistavat tilanteen”, kirjoittaa Stolbow.

Mahdottomasta käytöksestä voi tulla mieleen vakavat ja pelottavat parisuhteen ongelmat, kuten riippuvuudet ja väkivalta. Pohdin kuitenkin tässä pienimuotoisempaa mahdotonta käytöstä. Varmasti useimpien parisuhteessa elävien arkeen kuuluu toisinaan raivareita, mykkäkoulua, takertumista, vetäytymistä, ivailua, uhrautumista, vastuunpakoilua tms. Minulle oli uusi ajatus, että vaikka jokaisen oma käytös on totta kai aina omalla vastuulla, niin silti parisuhteessa toinen mahdollistaa toisen käytöksen. Mahdollistaminen liittyy minusta paljolti pelkoon.

Rakentava kommunikaatio on parisuhteessa vaikeaa. Siihen liittyy monia pelkoja. Pelkoja on liittyen avoimuuteen ja sisimpänsä paljastamiseen, ristiriitojen raastavuuteen ja siihen, että sattuu. Parisuhteeseen liittyy myös suuri pelko toisen menettämisestä. Mitä, jos minut jätetään? Pelkoon liittyy myös vahvasti itsetunto. Entä jos en riitä? Mitä jos en kelpaa?

En ajattele, että kun toinen käyttäytyy pienimuotoisemmin mahdottomasti, olisi aika jättää suhde sikseen. Olemme jokainen rikkinäisiä monilta osin ja parisuhde, jos mikä, on parhaimmillaan rakastava ympäristö kasvaa ja eheytyä. Mutta sitä jäin miettimään, miten mahdottomasta käytöksestä ja mahdollistajan roolista mennään eteenpäin ja pelko selätetään? Jos esimerkiksi minun uhrautuminen arjessa mahdollistaa kumppanin luistamisen vastuusta tai puolison luistaminen vastuusta mahdollistaa minun uhrautumiseni, niin mitä askeleita tarvitaan parempaan arkeen?

Ajattelen, että molemmilla on vastuu lopettaa toisen käytöksen mahdollistaminen. Tunnistaa, että tämä käytös on mahdotonta. Osoittaa rakkauttaan, jotta turvallisuus parisuhteessa säilyy. Käsitellä pelkojaan ja vahvistaa itsetuntemustaan ja -luottamustaan. Etsiä rakentavia sanoja kertoakseen, millainen käytös on mahdotonta, vaikka kommunikointi onkin välillä tosi vaikeaa. Ja ennen kaikkea rohkeasti käsitellä vaikeita asioita.

Vaikeat asiat eivät piilottamalla katoa mihinkään. Ainut mahdollisuus selättää ne, on tunnistaa, kohdata ja käsitellä ne. Se mahdollistaa eteenpäin menemisen. Haluan oppia mahdottoman käytöksen ja sen mahdollistamisen lopettamista. Ja onnellisuuden entistä parempaa mahdollistamista meille molemmille.