Yhdessä kasvaminen

Kun ennen blogin perustamista etsin blogeja avioliiton hoitamisesta, törmäsin siihen, että hakusanalla avioliitto löytyy varsin paljon hääblogeja. Häät ovat tärkeä hetki. Ne ovat julkinen sitoutuminen yhteiseen liittoon ja ihana juhla. Mutta kuitenkin ne ovat vasta Prinsessa Ruususen alkumarssi sille, mitä on tulossa. Jos ajatus on, että nyt tämä tuli valmiiksi kun päästiin naimisiin tai että ei olla muistettu ajatella, mitä sitten tapahtuu, kun on saatu häät kunnialla ohi, niin pudotus avioliittoelämään voi olla suuri. Onneksi hakusanalla avioliitto löytyi myös avioliiton pohtimista ja hoitamista käsitteleviä blogeja. Avioliitto kun ei ole sama asia kuin häät.

Meillä jokaisella on usein jo lapsuudessa odotuksia avioliitolle. Ne syntyvät omien havaintojen, haaveiden ja tarinoidenkin kautta. Mutta ennen kuin menee naimisiin, ei voi aavistaa, mitä kaikkea avioliiton aikana saa elää ja kokea. En minä ainakaan osannut kuvitella avioliiton todellisuutta etukäteen sinne päinkään, enkä varmasti osaa myöskään tästä eteenpäin. Kaikki on ollut toisaalta paljon parempaa kuin kuvittelin, mutta välillä hyvin erilaista ja vaikeampaa kuin olisin voinut kuvitella.

Romanttisissa tarinoissa kertomus päättyy usein siihen, että onnellinen pari on löytänyt toisensa ja hääkellot soivat. Loppuelämä kuitataan sujuvasti sillä, että ”niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”. Onko ”loppuelämää” vaikea kuvata siksi, että oletus on, että romantiikka ja romanttinen rakkaus loppuu, kun avioliitto alkaa? Vai että onnellisuutta avioliiton arjessa ei ole helppo kuvata? Vai että onnellisuus tulee kyllä sitten itsestään, kun on löytänyt sen oikean?

Loppuuko romantiikka siihen, että mennään naimisiin? Pikku hiljaa, kun kuvioon tulevat mukaan ehkä lapset, ehkä suuremmat taloudelliset vastuut ja ainakin arki kaikissa väreissään, pelkälle parisuhteelle ei ole usein enää ajallisesti ja henkisesti niin suurta tilaa. Mutta yleensä juuri silloin eletään sitä arkea, mistä aikanaan yhdessä, rauhassa ja romanttisesti, unelmoitiin. Ja avioliitolle on silloin entistä enemmän käyttöä. Vaikkapa pikkulapsivuosina avioliitto on vankkaa yhteistyötä, sitoutumista, toinen toisensa tukemista ja rakastamista hyvin käytännöllisinkin tavoin. Yhteinen liitto on tukeva pohja raskainakin aikoina.

Ja romantiikan ei tarvitse loppua kuherruskuukauteen. Se saa muuttaa muotoaan, sitä saa ja kannattaa pitää yllä, siitä saa rakentaa meidän näköistä. On tärkeää, että meidän liitosta pidetään kiinni. Että parisuhde ei huku ostoskuittien ja kuravaatteiden alle, niin ettei sitä enää kohta löydä mistään. Suhteen alkuhuuman jälkeen romantiikka ei enää niin helposti synny itsestään, varsinkin jos arki on voimia ja aikaa vievää. Mutta antamalla romantiikalle tilaa ja luomalla hyvän maaperän se voi olla vahvajuurinen ja monivuotinen. Kukka, joka kukkii edes pienesti myrskyisinäkin aikoina.

Kerran pohdittiin, tuleeko meillä nuorilla aikuisilla helposti ajatussekaannus. Jos tavoitteena on ollut koko nuoruuden avioliitto, lapsia, työpaikka ja oma koti, niin jos saa ne kaikki noin kolmekymppisenä, niin putoaako sitten tavoitetyhjiöön. Kaikki unelmoitu on saatu, mitä kohti nyt mennään? Onko seuraava tavoite eläkeikä? Voi olla helpompaa tavoitella jotain, kuin osata elää saavutettuja unelmiaan. Ei riitä, että osaa tavoitella avioliittoa ja saa sen. Sitä täytyy myös opetella elämään tässä ja nyt, nauttimaan siitä ja arvostamaan sitä sen arkisessa kauneudessa.

Onko onnellisuutta arjessa sitten mahdotonta kuvata? Minusta se on hankalaa, koska onnellinen arki on niin täynnä kaikkea. Sadut ovat satuja, mutta uskallan uskoa, että “he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” voisi toteutua. Mutta onnellisuuden määritelmä täytyy kuvata muuten kuin romanttisen onnellisuuden tavalla. Onnea on katkonainenkin uni yhteisen peiton alla, onnea on tapahtumarikaskin ateria yhdessä koko perheen kanssa, onnea on ne viisi minuuttia, jotka jaksetaan pysyä hereillä vierekkäin sohvalla pitkän päivän jälkeen. Arkeen mahtuvat ja tulevat kaikki tunteet ja kaikki elämän haasteet ja ilot. Mutta jos osaa iloita niistä hyvistä asioista ja hetkistä, mitä on saanut ja saa, voi haasteidenkin keskellä elää onnellista avioliittoa.

Tuleeko onnellisuus itsestään sitten, kun on löytänyt sen oikean? Nuorempana uskoin siihen yhteen oikeaan ja ehkä helpompaan, romanttiseen onneenkin. Enää en. Uskon silti, että olen naimisissa sen oikean kanssa. Valinta, hyvä sellainen, on tehty ja hän, joka on rinnallani, on minulle oikea. En tavoittele muita, eikä minulla ole siihen mitään tarvetta, vaan olen onnellinen puolisostani, minulle sopivasta. Ajattelen, että nyt on pääasiassa meidän työstä ja asenteesta kiinni, miten onnellisia olemme. Toki elämä antaa välillä haasteita ulkoapäin, mutta avioliittoa ja sen onnea rakennetaan itse ja yhdessä, sisältäpäin.

Jotta avioliitossa voisi olla onnellinen, on tärkeää, että kestää sen, että ennen avioliittoa olleet odotukset avioliitosta ja avioliiton todellisuus voivat joutua törmäyskurssille. Avioliitto ei todennäköisesti ollutkaan sitä, mitä kuvittelin ja varsinkaan sitä, mitä Hollywoodin tarinoissa lupailtiin. Jos pystyy sopeutumaan siihen, että antaa avioliiton yllättää, niin avioliitto saattaa yllättää monin hienoin tavoin. Saa antaa meidän arjen ja kasvun muodostaa sellaisen tarinan kuin siitä syntyy. Mutta että ei anneta arjen ohjata meitä, vaan pysytään me arjen tahtipuikoissa. Aikuisina ihmisinä voimme pitkälti päättää, mahtuuko arkeen rakkautta, jakamista, yhteistä tekemistä ja yhdessä oloa.

Luulen, että tarinat päättyvät siksi tuohon ”elivät onnellisina elämänsä loppuun” -lauseeseen, että se, mitä pitäisi kuvata, on mutkikasta. Se on niin upeaa ja se on niin rankkaa, että sitä ei noin vain helposti kerrota parilla sanalla. On helpompaa kuvata vain romanttista rakkautta. Mutta todelliseen elämään ja onnelliseen avioliittoon mahtuu ja kuuluu monet muutkin rakkauden sävyt. Ja onko loppujen lopuksi mitään romanttisempaa kuin todellinen, värikkään onnellinen arki?

Parisuhde alkaa symbioosivaiheella. Se on vaihe, jossa rakennetaan meitä, luodaan meidän historiaa ja tehdään meidän juttuja. Symbioosivaiheessa näkee toisessa paljon samanlaisuutta kuin itsessään. Se on hieno vaihe! Silloin on aika ja aikaa keskittyä toinen toiseen. Silloin rakkaus tulee ihan itsestään.

Symbioosivaihe kuitenkin loppuu ajan myötä ja usein näkökulma parisuhteeseen muuttuu. Puhutaan erillistymisvaiheesta. Siinä vaiheessa alkaa nähdä puolisossa korostetustikin niitä asioita, joissa toinen on erilainen kuin itse. Näkökulma vaihtuu yhdistävistä tekijöistä niihin, joissa ollaan erilaisia. Vaihe voi hämmentää ja voi tulla olo, että olen ehkä mennyt väärän ihmisen kanssa naimisiin. Kuka on tuo puolisoni, joka onkin erilainen kuin minä ja erilainen kuin kuvittelin? Ollaan päästy upeaan vaiheeseen, jossa suhteessa on niin paljon luottamusta, että voi alkaa tutustua toiseen syvemmin.

En usko, että erillistymisvaihe tarkoittaa sitä, että on mennyt väärän ihmisen kanssa naimisiin. Puolisoa valitessaan ihminen vaistomaisesti pitää toisessa yhdistävien tekijöiden lisäksi sellaisista tekijöistä, jotka täydentävät häntä itseään. Hiljainen voi pitää puheliaasta. Ja puhelias hiljaisesta. Hiljainen nauttii siitä, että toinen täydentää hänen sosiaalisuuttaan. Ja puhelias siitä, että toinen on hyvä kuuntelija. Erilaisuudessa on paljon voimaa! Eikä samanlaisuus minnekään katoa, vaikka välillä fokus olisikin enemmän erilaisuudessa.

Miten mahtavaa, kun avioliitossa ollaan yksikkö, jossa kummallakin on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia. Joissain asioissa voi rauhassa, mutta toki yhdessä sopien, antaa puolison täydentää itseään. Ehkä toiselle on luontevampaa hoitaa toiset asiat ja toiselle toiset. Meillä pieni iso ilo erilaisuudesta lasten syntymän jälkeen on ollut se, että toinen on aamuihminen ja toinen iltaihminen. On ihanaa, kun perheestä sekä aamulla että illalla sellainen, jolla on vielä vähän voimia, kun toinen on jo väsynyt.

Myös heikkouksien suhteen on hienoa, että toinen voi välillä täydentää toista. Kaikessa ei tarvitse molempien olla yhtä taitavia. Ja toinen toiselle saa olla peilinä, että voi kasvaa omien heikkouksien suhteen. On hyvä muistaa, että yleensä vain kivun kautta tapahtuu kasvua. Ja on upeaa, jos saa luottaa puolisoonsa niin, että uskaltaa kasvaa tämän rinnalla. Se on valtavan eheyttävää, kun saa kasvaa turvallisessa ihmissuhteessa. Onnea on tahto rakastaa toinen toistaan sekä ylä- että alamäessä. Onnea tuo se, että antaa tilaa sekä omalle että toisen kasvulle. Ja onnea on se, että kasvun matkaa tehdään yhdessä toinen toista tukien.

Erillistymisvaiheen keskellä tehdään tilaa itselle. On aika huomata, ettei olekaan vaan me, vaan on edelleen sinä ja minä. Silloin joutuu etsimään sitä, että kuka minä olen tässä meidän yksikössä. Se on normaali vaihe ja hoitaen suhde kestää sen, että kummallakin on mahdollisuus pohtia välillä itseään ja omia haaveitaan. Silloin on usein aika kurottaa vähän enemmän ulkomaailmaan haasteisiin: töiden, harrastusten ja unelmien suhteen. Hyvin hoidettu suhde on pesä, josta voi turvallisin mielin käydä lentämässä hetken omin siivin. Sinne voi iloisin mielin palata ja luottamus ja rakkaus kantavat lentoretket ja myös antavat niihin voimia.

Erillistymisvaiheessa avioliiton hoitaminen nousee enemmän keskiöön. Kun kumpikin saattaa käydä läpi omia myrskyjään, on tärkeää päivittää säännöllisesti toiselle kuulumiset. Missä tänään mennään? Jos ei muista jakaa ajatuksiaan, voi joutua kovin etäälle toisesta. Kummallakin on vastuu siitä, että pidetään toinen toisesta kiinni raskainakin päivinä. Ja siitä, että keskustelua ja yhteyttä pidetään yllä.

Matka, jossa pääsee tutustumaan puolisoon syvemmin, on pitkä ja hidas. Vuodessa pääsee hieman matkaa, viidessä vuodessa jonkun matkaa, kahdessakymmenessä vähän lisää ja neljässäkymmenessä varmasti vielä paljon enemmän. Jos kumpikin antautuu kasvuun, matka ei ole pelkkä kierros turistikohteissa, vaan siinä pääsee tutustumaan myös niihin aarteisiin, joita ei turisteille näytetä. Se ottaa paljon, mutta antaa vieläkin enemmän. Siinä saa kiertää puolison maailman ympäri!