On perjantai-ilta, yhdestoista hääpäivämme. Väsyttää. Viikon jälkeen pötkötämme puolison kanssa voipuneina sohvalla. On hyvä olla. Lapset touhuavat ja ympärillä pyörii leijonantassuja, dinosauruksia ja kirjoja.
Viikko on ollut raskas. Puoliso palasi aikaeroväsynä työreissusta ja minulla on ollut paljon töitä. Puolison reissuaikakin painaa vielä mielessä vastuineen ja ikävöinteineen. Kumpikin on ollut viime päivät umpiväsynyt ja riidoilta ei ole vältytty. Toisaalta nyt on jo oppinut näkemään, että väsymys riitojen syynä on yksinkertaisesti väsymystä. Se ei ole rakkauden puutetta eikä rakkauden katoamista. Se on ymmärrettävää, uupumuksen ja kiireen hetkissä pohjatonta ja pahimpina hetkinä itsellä jopa hysteeristä – mutta kuitenkin vain väsymystä.
Olen umpirakastunut. Ihailen, arvostan ja rakastan puolisoani tässä hullunmyllyssä, jota avioliitoksi, ruuhkavuosiksi ja elämäksi kutsutaan. Olen rakastunu läheisyyteen, avoimuuteen ja turvallisuuteen, jota vuodet ovat tuoneet mukanaan. Olen rakastunut niihin aarteisiin ja yllätyksiin, joita puolisostani löytyy vuosi vuodelta lisää. Olen ylpeä hänestä. Olen ylpeä meistä. Tästä kauniista ja kovaa työtä vaatineesta, vuosien varrella vahvistuneesta liitosta.
Tänään haluan nostaa maljan. Sille, että uskallamme jo kysyä ja kertoa. Kuulla ja kuunnella. Riidellä turvallisesti. Sopia ymmärtäväisesti. Avata itseämme toinen toisellemme. Rakastaa lujasti ja tulisesti, voimia vievän arjen keskellä. Tämä on malja rakkaudelle, rohkeudelle ja avoimuudelle. Niitä kaikkia on tarvittu paljon, että tässä hetkessä on näin hyvä olla.