Olen viime aikoina miettinyt paljon kipupisteitä, joita elämä on aiheuttanut. Niitä ei ole ollut helppo miettiä ja niistä on vaikea kirjoittaa. Niistä on kuitenkin tärkeä kirjoittaa. Aloitan kirjoittamalla kipukohdasta oma perhe vs. maailma.
Nuoren perheen unelma: Oletus hyväksynnästä ja tuesta
Olin nuori, kun rakastuin puolisooni ja menimme naimisiin sekä varsin nuori olin edelleen, kun saimme lapsia. Olin myös naiivi. Sekä puolison valinnan että perheellistymisen suhteen luotin, että ihmiset luottavat minuun. Olinhan elänyt vastuullisesti ja tunnollisesti lyhyen elämäni siihenkin asti.
Ajattelin, että puolestani iloitaan, kun olen löytänyt ihanan miehen. Uskoin, että puolisoni puolesta ollaan onnellisia, kun hän on saanut minut rinnalleen. Ajattelin, että meihin luotetaan, että teemme hyviä valintoja yhdessä. Luotin, että lapsistamme ollaan haltioituneita ja heidän kanssaan halutaan viettää aikaa ja tukea samalla meidän parisuhdetta ja jaksamista. Uskoin, että vanhemmuuteemme luotetaan, vaikka saisimme erityislapsenkin.
Pettymys omaan naiiviuteen ja odotusten särkyminen
Edellä esitetyt ajatukset on nykyperspektiivistä naiiveja ja myyttejä. Eihän maailma toimi näin. Epäilijöitä riittää, tuomitsijoita myös. Eivät iloiset asiat tuota aina iloa ympärilleen, vaan kateutta ja vihaakin. Jokaisella on oma elämänhistoriansa, kokemuksensa ja kipunsa ja he toimivat sieltä käsin. Empatiaa on ihmisillä eri verran. Eivät kaikki pidä lapsista tai ymmärrä lapsia. Eivät kaikki tunnista erityislasta, vaan näkevät tilanteet vanhemmuuden puutteena. Eivät kaikki neuvokaan elämänviisaudestaan ja -kokemuksestaan käsin, vaan aivan muista syistä.
Nyt tajuan, miten paljon vähemmällä olisin päässyt, jos olisin nähnyt elämää vähän enemmän ennen perheellistymistä. Olisin säästynyt pettymyksiltä ja katkeruudeltakin, jos lähtöodotukseni olisivat olleet erilaiset. Jos olisin valinnut pessimisti ei pety -linjan. Jos olisin ymmärtänyt laskea odotukseni matalalle maailmaa kohtaan ja nostaa valmiiksi suojaukseni tasoa. Sillä ei maailma toimi niin kuin nuorena ajattelin.
Olen tuntenut häpeää ja syyllisyyttä naiiviudestani. Miten saatoinkaan lähteä elämään noin korkein odotuksin? Avoimena, takki auki ja hehkuen elämänonnea. Olisi pitänyt ymmärtää varoa, laittaa onni visusti vakkaan ja huomata epäillä.
Vaikeudet kasvattavat ja perheestä osaa olla kiitollinen
Nyt katselen maailmaa kolmen lapsen hemmetin ylpeänä äitinä ja rankkojen ja vaikeidenkin vuosien jälkeen puolisoni onnellisena vaimona. Jos jotain merkittävää olen elämässäni saanut aikaan, se on tämä perhe. Se on unelma, jota lähdin tavoittelemaan ja johon uskoin. Se unelma on saanut siunauksensa ja siitä olen kiitollinen joka päivä. Perheemme eteen on tehty valtavasti töitä, niin minä kuin puolisoni, ja moni muu myös, meitä matkan varrella tukenut.
Tunnen vaikeita tunteita niitä kohtaan, jotka epäilivät tai eivät luottaneet. Nuorena ajattelin, että kai minua onkin oikeus epäillä, olenhan nuori ja kokematon. Nyt se suututtaa. Ajattelen, että olisin ansainnut tulla luotetuksi ja tuetuksi. Ymmärretyksi myös matkan varrella, kun yritin ymmärtää maailmaa. Olin liian kiltti ja epävarma, kun en sanonut vastaan. Olin liian naiivi, kun olin avoin silloin, kun olisi ollut viisainta suojautua.
Kuitenkin näen nyt myös, että vaikeudet kasvattavat. Ympärilleni on hioutunut timanttisia ihmisiä, jotka jakavat iloni perheestäni. He ymmärtävät kompasteluni ja väsymykseni tuomitsematta. He ovat tukenani ja heidän myötätuntoonsa ja -iloonsa voin luottaa.
Kaikkia ei voi miellyttää, sen on elämä opettanut. Vaikka en ole aina osannut ja jaksanut, koen, että tärkeimpäni, lapset ja puolisoni, luottavat minuun. Sen luottamuksen arvoinen haluan yrittää olla nyt ja vasta.
Tutustu myös uudempiin blogiteksteihini parisuhdeohjausblogissani: Miten minusta tuli parisuhdeohjaaja?
Lue myös tekstini Kipukohtia 2 – Valitsitko sinä minut vai tulinko vahingossa valituksi?