Kommunikaatio

Luin kirjan Pelasta parisuhteesi (Augustus Y. Napier). Huomasin katsoa vasta sitten, kun sain kirjan päätökseen, miltä vuodelta alkuteos on. Se on vuodelta 1988, mutta kumma kyllä, kirjan asia ei tuntunut lainkaan vanhentuneelta. Lisäksi lukukokemus oli nautittava ja varsin johdonmukainen, vaikka kirjassa on paljon psykologista pohdintaa ja melkoinen määrä sivuja. Kirjaa oli kuitenkin väritetty niin mukavasti kirjoittajan omilla kokemuksilla avioliitostaan ja kokemuksilla perheterapeutin työstä, että se ei ollut ikävystyttävää tai raskasta luettavaa. Teoksesta voisi sanoa paljonkin, mutta nyt keskityn ajatukseen, joka tuli kirjassa jo aika alkumetreillä vastaan ja antoi itselle oivalluksen. 

Tasa-arvoa avioliitossa voi etsiä vastuunjaossa kodista, taloudesta, lapsista tms. Näitä aiheitakin voisi pohtia paljon. Mutta minuun kolahti ajatus siitä, että entä avioliiton tasa-arvo tunteiden ja kommunikaation suhteen? Kumman tunne saa voittaa, jos puolisoiden tunteet ovat ristiriidassa jossain tilanteessa? Entä kumman tapa kommunikoida? Mistä löytyy tasa-arvo tunneasioiden suhteen avioliitossa?

Harvoin puolisoilla on samanlainen tunne jossain tilanteessa ja jostain asiasta. Vaikkapa työpäivän jälkeen, kun puolisot illalla kohtaavat, voi toinen olla hyvällä tuulella ja toinen huonolla päivän kokemuksista riippuen. Jääkö molempien tunteille tilaa? Jyrääkö huonotuulisen fiilis hyväntuulisen? Pystyvätkö molemmat pitämään oman tunteensa ja kommunikoimaan sen toiselle? Millainen on loppuillan tunneilmasto?

Napier esittää, että ei ole lainkaan harvinaista, että tunneasioissa avioliitto ei ole tasa-arvoinen. Toinen puolisoista voi olla se, joka dominoi tunneilmastoa ehkäpä molempien asiaa tiedostamatta. Voi olla, että toisen tunteen edessä toisen tunne saa väistyä tai että toinen puolisoista on automaattisesti ottanut sen roolin, että hänen tunteensa väistää. Molempien tunteet eivät välttämättä ole yhtä arvostettuja suhteessa, vaikka näin ei olisi tietoisesti päätetty. Tähän liittyy myös se, että emme useinkaan osaa kommunikoida tunteitamme oikein ja suoraan toiselle. Syyllistymme helposti kommunikoimaan jotain ihan muuta, kun todellinen tunne on esim., että minua pelottaa, väsyttää tai suututtaa joku asia.

Kirjassa pohdittiin sitä, että ei ole avioliitolle hyväksi, jos kumpikaan puolisoista asettuu alitajuisesti toisen “äidin tai isän rooliin”. Eli hoivaamaan toista “vanhemman roolissa” ja sitä kautta tekemään suhteesta epätasa-arvoisen. Me voimme kaivata tällaista hoivaa toinen toiseltamme, mutta oikea tapa avioliitossa olisi antaa toiselle rakkautta ja tukea tasa-arvoisina kumppaneina. Silloin roolijako ei voi olla se, että toinen toinen hoivaa esimerkiksi toisen tunteita ja peittää omansa. Tai se, että tunteita ei jaeta toinen toiselle ja kestetä myös sitä, että välillä ollaan vihaisia toisillemme. Tasa-arvoinen avioliitto kestää myös puolisoiden väliset ristiriidat ja konfliktit, joissa kummallakin on oikeus tuoda tunteensa ja toiveensa muutoksista esille.

Tilanteet avioliitoissa voivat olla erilaisia ja puolisoiden roolit samoin, mutta koen, että yllättävän paljon totuuden siementä on kirjan viimeisillä lehdillä olevassa kuvauksessa. Siinä pohditaan tiivistetysti sitä, mitä tyypillisessä tilanteessa miehen ja mitä naisen kannattaisi tehdä, että avioliiton tasa-arvoisuus tunteiden suhteen saisi kasvaa.

Vaimon kehityssuuntaa kuvailtiin näin. Vaimo opettelee uhrautumaan vähemmän ja ajattelemaan toisia vähemmän. Hän opettelee pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan. Nainen opettelee pääsemään eroon siitä, että hän kieltää tunteitaan ja tarpeitaan.

Miehen kehityssuuntaa kuvailtiin näin. Mies opettelee huomioimaan paremmin ja enemmän vaimonsa tunteita ja tarjoamaan hänelle enemmän emotionaalista tukea. Hän pyrkii siihen, ettei patoa tunteitaan, vaan kertoo niistä puolisolleen.

Voi olla, että toisella puolisoista on herkät tuntosarvet toisten tunteille, mutta ei lainkaan tuntosarvia omilleen. Ja että toisella puolisoista empatiataidot toisten tunteille eivät ole niin vahvat kuin toisella. Olen vakuuttunut, että Napierin ajatuksissa on järkeä. Todellista tasa-arvoa on se, että molemmat puolisoista saavat tulla nähdyiksi ja kuulluiksi tunteidensa suhteen avioliitossa. Usein tilanne ei ole automaattisesti tämä, vaan tarvitaan tiedostamista ja työtä yhdessä ja itsensä kanssa, että kummallakin voisi olla tasapuolisesti tilaa tunteilleen avioliitossa. Että osaisimme tunnistaa tunteemme, tunnustaa ne, kertoa niistä toinen toisillemme ja saisimme tulla puolin ja toisin kuulluiksi. Että molempien tunteille ja sitä kautta molemmille olisi yhtä lailla tilaa avioliitossa.

Ihanat ja kamalat tunteet. Ne saavat avioliitossa välillä kaiken sekaisin niin hyvässä kuin huonossa. Tunteilla suhde yleensä aloitetaan. Eteenpäin sitä yleensä jatketaan sekä tunteilla että järjellä. Ja samalla toivottavasti tunteiden kanssa opetellaan elämään, niitä opetellaan tunnistamaan ja käsittelemään. Tunteet näyttelevät isoa roolia avioliitossa. On olennaista, että se rooli olisi molemmille myös järjellä käsiteltynä tuttu.

Tunteita ei sovi vähätellä. Ne ovat arvokkaita ja upea asia ihmisyydessä. Onko tunteita syytä kuitenkin joskus hillitä järjellä? Varmasti joskus tunteiden määrää on hyvä yrittää hillitä ja sanoisin, että erityisesti niihin liittyviä tekoja on syytä hillitä. Kaikille tunteille pitäisi kuitenkin olla tilaa. Tunteita ei kannata tukahduttaa. Mutta niistä johtuvia tekoja on syytä miettiä mielellään etukäteen ja viimeistään jälkikäteen. Koska tunteet voivat herkästi johtaa ylilyönteihin ja alilyönteihin ja silloin on tarvetta anteeksipyynnölle.

Avioliitossa tavoite saa olla, että positiivisia tunteita olisi enemmän kuin negatiivisia. Mutta jos uskalletaan olla aitoja, niin avioliitossa on päivittäin myös negatiivisia tunteita. Negatiiviset tunteet eivät kuitenkaan suoraan tarkoita, että ollaan avioeron partaalla, vaan usein ne vaan ovat osa elämää. Tunteiden kanssa täytyy oppia elämään parisuhteen arjessa, sanoittamaan niitä ja käsittelemään niitä. Mutta toisaalta näkemään, että ne eivät ole kaikki ja koko totuus avioliitosta. Myös järjelle on tilaa.

Avioliitossa on hyvä nähdä asioita myös järjen kautta. Kaikki päivät eivät ole upeita ja mahtavia. Välillä elämä on ärsyttävää, inhottavaa, surullista ja rasittavaa. Oli sitten naimisissa tai ei. Avioliitossa jopa onneakin kannattaa ajatella välillä järjellä. Vaikka tänään juuri olisi riitaisa päivä, niin voi myös miettiä järjellä, mitä muuta meillä on? Ehkä ihanat lapset, ehkä hyvä, uskollinen puoliso, ehkä loppujen lopuksi tosi hieno ja täysin kehityskelpoinen parisuhde. Usein paljon hyvää. Negatiiviset asiat vaan saattavat sumentaa hyvien asioiden näkemisen, etenkin jos negatiivista painolastia on kertynyt paljon ilman, että sitä käsitellään.

Avioliittoon mennessä olemme tehneet lupauksen, että olemme naimisissa loppuelämämme. Olemme sitoutuneet sopimukseen, jonka tarkoitus on toimia silloin, kun tunteet vaeltelevat omia ratojaan. Minusta sopimus on viisas. Se suojaa siltä, että emme eläisi vain tunteiden ohjaamina. Uskon, että on perusteltua satsata tosissaan avioliittoon ja yrittää parhaansa. Uskon vankasti, että satsauksen tuloksista saa nauttia sekä tunteet että järki.

Rakkauden ja onnellisuuden tunteetkin ovat ja saavat olla avioliitossa tärkeitä. Ei avioliitto ainakaan minun käsityksen mukaan ole hyvä ja onnellinen ilman niitä. Niitä tunteita voi kuitenkin hoitaa järjelläkin. Saa järjestää kalenteri kädessä mukavia hetkiä, aikaa parisuhteelle, antaa huomiota arjessa ja pitää huolta suhteesta. Rakkauden- ja onnellisuudentunteiden ei tarvitse tulla itsekseen. Toki ne voivat ja saavat tulla. Mutta niiden syntymiseen ja ylläpitämiseen voi myös vaikuttaa omalla asenteellaan ja teoillaan.

Tunneskaala, tunteiden määrä ja tunteiden merkitys voi olla puolisoilla ja puolisoille erilaisia. Voi olla, että toisella puolisoista tunteiden skaala on 1-100. Ja toisella taas 1-5. Toisille tunteiden luokat ovat esimerkiksi valkoinen, keltainen, punainen, ruskea ja musta. Ja toisella ne lähtevän aniliininpunaisesta, hailakan vaaleanpunaisesta, tummanpunaisesta, ruosteenpunaisesta ja jatkuvat siitä vielä 96:een eri sävyyn. Jos tunteiden skaala on puolisoilla erilainen, jos niiden koettu määrä on eri ja ne ovat eri tavalla merkityksellisiä puolisoille, on ilmiselvää, että siitä seuraa haasteita ja väärinkäsityksiä. Voi olla, että toinen kokee asiat vahvasti tunteiden kautta. Ja toiselle se ei ole niin merkityksellistä. Voi olla, että toiselle on luontevampaa puhua tunteista kuin toiselle. Puhumatta emme kuitenkaan varmasti ymmärrä toinen toistamme tunneasioissa.

Luemme myös puolisomme tunteita herkästi väärin. Puolisosta usein näkee jo päällepäin, että nyt hänellä on joku tunne. Mutta emme välttämättä tunnista sitä oikein. Ja välillä emme edes osaa tai halua itse tunnustaa puolisollemme, että mitään tunnetta olisi, vaikka puoliso selvästi näkisi, että joku tunne siellä nyt on. Tunneasioissa itsetuntemus on isossa roolissa. Jos emme itse tunnista, miltä nyt tuntuu, on sitä mahdotonta kertoa puolisollekaan. Myös itsehillintä on tärkeää. Muun muassa siksi, että emme lähtisi niin herkästi puolison negatiiviseen tunnetilaan mukaan.

Tunnetasolla kohtaaminen on parisuhteessa valtavan tärkeää. Että ei puhuttaisi pelkästään asioista vaan myös niihin liittyvistä tunteista. Toista ei pääse kunnolla lähelle, jos ymmärrystä ja yhteyttä ei synny myös tunteiden tasolla. Jos emme pysty päästämään toista lähelle tunneasioissa, niin läheisyyttä on vaikea kokea ollenkaan. Tunteiden käsitteleminen voi olla pelottavaa, mutta se on niin valtavan tärkeää, että sitä ei kannata jättää pelon takia tekemättä. En usko, että on olemassa onnellista avioliittoa ilman tunnistettuja ja tunnustettuja tunteita. Ja myös järkeä.