Istun lentokoneessa Hyvän jälki (kirj. Hanna Kivisalo) polvillani matkalla naistenpäiville, ihan yksin. Alan lukea kirjaa ja kaikki alkusyksynä patoutunut nousee esiin. Riittämättömyydentunne, joka kintereilläni on juossut, saa minut taas kerran kiinni. Hyvä niin. Tulkoon!
Miten niin helposti tunnen, että paljoakaan en aikaan saa, vaikka koko ajan yritän ja usein 110 lasissa? Miten niin herkästi tunnen, että mihinkään en yltänyt, vaikka koko ajan kurotin ja ponnistin? Miten herkästi tuntuu, että en ehtinyt ja kohdannut, vaikka hymyilin, katsoin ja puhelin: yritin? Miten tuntuu, etten ehtinyt suojella ja hoitaa, vaikka varjelin ja hätävarjelinkin?
Riittävää minusta ei minun mittapuillani saa. Ne on liian korkeat. Optimistiset. Mutta optimismi on riittänyt moneen, optimisti on halunnut antaa ja yrittää paljon. Antaa aikaa omalle levollekin, äidin ikuisesta syyllisyydentunteesta huolimatta. Ja optimisti haluaa yrittää edelleen. Uudestaan. Ehkä taas hitusen viisaampana. Tämä kaikki riittää.
Taivasta koneen siiven yli katsoessani tajusin, että en ole umpikujassa, vaan matkalla. Reittejä löytyy. Se vaan täytyy kestää, että vielä ei tiedä millaisia. Mutta niitä on. Ja matkaa kanssani tekemässä on ihan parhain puoliso ja huiput lapset, paljon ihmisiä ympärilläni.
Tämän viikonlopun hoidan itseäni. Luen sielua hoitavaa ja kyynelkanavia hellästi puhdistavaa Hyvän jälkeä. Ja niitä optimistisen montaa matkaan lähtenyttä, ihanaa kirjaa. Hoidan parhaansa täysillä yrittänyttä.
2 kommenttia
Hirveästi kysymyksiä, joihin tulisi yrittää löytää vastauksia. Se on vaikea ja kivinen tie, mutta lopulta siellä maalissa häämöttää lähes yli-inhimilliset voimat omaava sydämellinen ihminen.
Kauniisti pohdittu! Viisas maali on kyllä vielä aika kaukana.