Vietimme vasta neuropsykiatrisen sopeutumisvalmennusviikon. Viikko oli antoisa, vertaistuki oli kultaa ja uuttakin opin. Viikon jälkeen olen paljon miettinyt, mihin oikeastaan olimmekaan sopeutumassa?
Lapsen nepsydiagnoosi ei ole ollut shokki tai vaikea asia käsitellä. Päinvastoin se on ollut helpotus, kuten usein kuulee vertaisten sanovan. Olihan tiedossa ilman diagnoosiakin, että nepsypiirteitä on. Jos neuvolassa todetaan, että lapsi kasvaa +2-käyrällä, harvoin se mikään yllätys vanhemmille on. Onhan tuon jo nähnyt omin silmin, että hän on pitkä lapsi.
Diagnoosi tuo toivon avun saamisesta, mutta arki paljastaa todellisuuden
Diagnoosi tuo ilontunteen, nyt lapsi saa tukea ja apua. Diagnoosin jälkeen on kuitenkin alkanut paljastua se, mihin todella tarvitaan sopeutumista. Diagnoosi ei takaa mitään. Apua lapselle on onneksi vähän helpompi saada kuin ilman diagnoosia, vaikka sinniä ja paperisotaa siihenkin tarvitaan.
Ymmärryksen ja tuen saaminen voi kuitenkin diagnoosin saaamisen jälkeen edelleen usein olla taistelun takana, eikä taistelukaan välttämättä auta. Siihen sopeutuminen on ahdistavaa. Tuntuu kuin olisi joutunut häkkiin. Näkee, tuossahan tukea voisi olla, mutta siihen ei kaltereiden läpi pääse käsiksi. Katsoo, tuossa voisi olla ymmärrystä, mutta se lentää pois näköpiiristä.
Mihin on vaikeinta sopeutua?
Vaikeinta onkin sopeutua siihen, että vaikka kuinka yrittäisin, en ehkä paljoakaan voi helpottaa edessä olevia, todennäköisesti kivikkoisia, vuosia. Voin yrittää raivata asenne-esteettömyyttä lapsen ympärille ja laajemminkin. Voin yrittää oppia mahdollisimman paljon itse. Voin yrittää kasvattaa ymmärrystä ja jakaa tietoa. Uskon avoimuuteen, mutta aina sekään ei johda ymmärrykseen. Onneksi voin rakentaa ympärilleni vertaistuen vahvasäikeistä verkkoa tukemaan ja kannattelemaan.
Yritän siis sopeutua siihen, että edessä on maraton. Omista voimavaroista täytyy pitää huolta, sillä tiedossa on lukemattomia palavereita, hakemuksia ja selvitystyötä, ennen kuin lapsi kasvaa toivottavasti turvallisesti aikuiseksi. Omastakin hyvinvoinnista täytyy pitää huolta, että jaksaa ottaa vastaa lapsen jumit, haasteet ja haastavat tunteet. Siispä täytyy jaksaa hakea myös itselle tukea ja apua. Koska yksin ei osaa, eikä jaksa.
Siihen ei tarvitse sopeutua, millainen lapsi on
Siihen ei ole tarvinnut sopeutua, millainen lapsi on. Lapsi on ihana, herkkä, vahva ja viisas. Hän tarvitsee paljon tukea ja ymmärrystä, mutta hän myös kukoistaa, innostuu ja innostaa. Hänen käytöksensä ja haasteensa haastavat, mutta niiden takana on niin paljon hyvää ja kaunista. Rehellinen ja avoin sydän, taitava ja viisas mieli jättävät sanattomaksi onnesta. Saan olla juuri tämän lapsen äiti.
Uuvuttaako nepsyarki tai tuntuuko taistelu järjestelmää vastaan ylivoimaiselta?
Nepsylapsen vanhempana tiedän, miltä ”häkkifiilis” tuntuu. Nepsyvalmentajana ja parisuhdeohjaajana autan vanhempia löytämään keinoja omaan jaksamiseen ja parisuhteen vaalimiseen ruuhkavuosien ja erityisarjen keskellä.
Älä jää yksin. Työskentelen Oulussa ja etäyhteyksin koko Suomeen.