Missä mennään?

Ajattelen, että avioliitto seilaa aaltoliikettä hyvistä hetkistä parisuhteen aallonpohjalle ja sieltä töitä tehden taas ylös. Tänään pohdiskelen hyviä aikoja ja sitä, että miksi sukellus jonkinlaiseen kriisiin tuntuu olevan aina väistämättä edessä aallonharjan jälkeen.

Hyvinä aikoina tuntuu, että ei ole mitään syytä, miksei suhteellisen tasainen yhteiselo jatkuisi vuodesta toiseen sen isommin töitä tekemättä. Ongelmia on käsitelty aiemmin ja tuntuu, että pääpiirteissään parisuhdearki rullaa hienosti ja avioliitto voi hyvin.  Aalto kaartuu ehkä ihan loivasti alaspäin, mutta ei pahasti.

Luulen, että juuri siinä loivista loivimmassa laskeutuvassa aallossa on haasteenpaikka. Kun suhde rullaa omalla painollaan mukavasti, sitä herkästi löpristyy. Ei paljon, mutta hieman kuitenkin. Ajattelee, että ei se tässä arkitohinassa niin iso juttu ole, jos tänään ei ehditty vaihtaa kunnolla kuulumisia. Ja ei se nyt ole niin vakavaa, vaikkei hetkeen ole ehdittykään kohdata kunnolla.

Kuitenkin jokainen päivä sattuu ja tapahtuu ja jokaiselle muodostuu isompia ja pienempiä kuulumisia ja ajatuksia. Pikku hiljaa, ihan huomaamatta, sitä alkaa pudota raiteilta, mitä puolisolleni kuuluu, jos aikaa yhdessäolemiselle ja juttelemiselle jää vähemmän. Ja kun ei ole mitään ihmeempää kriisiä, niin ehkä puhuttavaa ei tunnu olevan niin paljon.

Toisaalta eihän sitä aina ja joka elämänvaiheessa ole niin paljon aikaa satsata parisuhteeseen. Välillä muut perheasiat ja työkiireet menevät väkisinkin edelle. Silloin pikku hiljaa muodostuneen etäisyyden huomaaminen tai ihan kunnon kriisi on hyvä herätys. Missä nyt oikein mennään? Meistäkin täytyy pitää huolta. Hyvää huolta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.