Muutimme keväällä. Muuttopohdinnoista syntyi teksti Parempi avioliitto ry:lle: Laina-aika
Tiia
Parempi avioliitolle kirjoitettua pohdintaa: Oikotie onneen?
Kuluneiden vuosien summailua Parempi avioliitto ry:lle kirjoitetussa tekstissä: Summa summarum
Mitä haluaisin sanoa itselleni avioliiton alkumetreille?
Parempi avioliitolle kirjoitettu teksti: Mitä haluaisin sanoa itselleni avioliiton alkumetreille?
Ruuhkavuosissakin voi olla tosi rakastunut puolisoonsa. Rakastuminen vaihtuu vuosien myötä rakastamiseksi, mutta rakastumisen ei tarvitse silti kadota. Tänään pohdin rakastumisen tunnetta niissä vuosissa, jotka jo ovat rakastamisvaihetta.
Rakastumisen tunteessa yhteisten vuosien myötä kaunista on tasapainoinen kaipuu toisen lähelle ja yhtä aikaa erillisyys. Puolisoa tulee ikävä ja samalla on rento luottamus, että pian taas nähdään ja on ihana nähdä toista. On hyvä olla erikseen, mutta parasta olla yhdessä. Lämmin keveys kuvastaa niin erillään kuin yhdessäoloakin.
Rakastuminen saa heittäytymään. Vuosien myötä rakastuneisuus saa näkemään puolison uusista kulmista ja rohkaisee heittäytymiseen ja hullutteluun. Ruuhkavuosissa, jos missä, piristystä ja hassuttelua kaivataan, että jaksaa arjen tiiviin aherruksen. Rakastuminen tuo keveydestä kumpuavaa voimaa arkeen.
Rakastuminen luo mutkatonta läheisyyttä. On helppo pujahtaa kainaloon, kun arki sen sallii. Käpertyä niin lähelle kuin voi. Vaihtaa tulinen suudelma tiskipöydän äärellä tai töihin lähtiessä. Miten paljon voimia väsyneeseen arkeen saakaan rakastuneesta läheisyydestä puolisonsa kanssa.
Rakastuneena on helppo nähdä sankari vierellään. Puoliso, joka tässä arjen tiimellyksessä kantaa vastuunsa ja yrittää parhaansa. Venyy ja väsyykin, mutta antaa kaikkensa. Eihän sitä voi kuin onnea täynnä ihailla: urheaa, upeaa sankaria vierellään.
Rakastuminen saa näkemään meidät tiiminä. Samalla puolella, samojen arvojen takana seisomassa. Yhteisissä arjen taisteluissa ahertamassa samojen päämäärien eteen. On huippua kuulua meidän tiimiin ja olla aivan ihastunut tiimikaveriinsa.
Arki on melkoista hullunmyllyä. On ihana olla sen keskellä ihan hulluna rakastunut puolisoonsa. Siinä ei kuitenkaan ole mitään hullua; se on hauskaa, mukavaa ja onnellista.
Olen viettänyt kaksi päivää upeiden naisten seurassa voimaantumassa ihmisenä, naisena, vaimona ja äitinä. Sydän on ihan täpötäynnä iloa, lämpöä, valoa ja toivoa. Olin siis viikonlopun Parempi avioliiton naistenpäivillä Järvenpäässä ja kyllä kannatti lähteä. Tämä reissu oli mieltä ja sielua hoitava kokemus.
Kohtaamiset: Sain kohdata kerrassaan uskomattoman viisaita, kaikin tavoin kauniita, lempeitä ja vahvoja naisia. Nämä kohtaamiset jättivät lähtemättömän jäljen. Miten nainen voi olla toinen toiselleen voimavara ja vahvistus.
Jakaminen: Elämän jakamisen syvyys ja yhtä aikaa lämpöinen keveys oli ihmeellistä. Miten voi sukeltaa hetkessä syvyyksiin ihan uusien ihmisten kanssa. Ihmisten, joihin luottaa täysin. Miten voi nauraa ja itkeä turvallisesti yhdessä. Tuntematta oloaan raskaaksi lainkaan. Keventyen hellästi koko ajan.
Sisaruus: Se tunne, että ollaan samassa veneessä yhdessä. Me ihanat, ainutlaatuiset naiset. Elämän jostain kolhimina, epätäydellisinä, mutta rohkeina ja sinnikkäinä. Siskoina, kantaen ja rohkaisten toisiamme.
Esikuvat: Naistenpäivillä puhuttiin esikuvista ja täytyy sanoa, että sain heitä sieltä vaikuttavan rivin lisää. Sydämestään viisaita, avoimia ja aitoja, sanoiltaan puhuttelevia, herkkiä ja lujia naisia.
Ilo: Koko ajan ympärillä leijaili siunattu ilon ilmapiiri. Nauru helisi, hymyilytti, tuntui niin kotoisalta ja rauhaisalta. Olen taas valmis leijailemaan arjen turbulensseihin paljon saaneena. Kiitos naiset! <3
Istun lentokoneessa Hyvän jälki (kirj. Hanna Kivisalo) polvillani matkalla naistenpäiville, ihan yksin. Alan lukea kirjaa ja kaikki alkusyksynä patoutunut nousee esiin. Riittämättömyydentunne, joka kintereilläni on juossut, saa minut taas kerran kiinni. Hyvä niin. Tulkoon!
Miten niin helposti tunnen, että paljoakaan en aikaan saa, vaikka koko ajan yritän ja usein 110 lasissa? Miten niin herkästi tunnen, että mihinkään en yltänyt, vaikka koko ajan kurotin ja ponnistin? Miten herkästi tuntuu, että en ehtinyt ja kohdannut, vaikka hymyilin, katsoin ja puhelin: yritin? Miten tuntuu, etten ehtinyt suojella ja hoitaa, vaikka varjelin ja hätävarjelinkin?
Riittävää minusta ei minun mittapuillani saa. Ne on liian korkeat. Optimistiset. Mutta optimismi on riittänyt moneen, optimisti on halunnut antaa ja yrittää paljon. Antaa aikaa omalle levollekin, äidin ikuisesta syyllisyydentunteesta huolimatta. Ja optimisti haluaa yrittää edelleen. Uudestaan. Ehkä taas hitusen viisaampana. Tämä kaikki riittää.
Taivasta koneen siiven yli katsoessani tajusin, että en ole umpikujassa, vaan matkalla. Reittejä löytyy. Se vaan täytyy kestää, että vielä ei tiedä millaisia. Mutta niitä on. Ja matkaa kanssani tekemässä on ihan parhain puoliso ja huiput lapset, paljon ihmisiä ympärilläni.
Tämän viikonlopun hoidan itseäni. Luen sielua hoitavaa ja kyynelkanavia hellästi puhdistavaa Hyvän jälkeä. Ja niitä optimistisen montaa matkaan lähtenyttä, ihanaa kirjaa. Hoidan parhaansa täysillä yrittänyttä.
Parempi avioliitto ry:lle kirjoitettu teksti tunneyhteyden ylläpitämisestä arjen tiimellyksessä: Tunne yhteys
Yhteisiä vuosia voi olla takana vaikka kuinka paljon ja silti voi tuntea olevansa syvästi rakastunut puolisoonsa. Olemme Parempi avioliitto ry:n syysseminaarissa. Puolisoni rinnalla astellessa olen tuntenut kuplivaa iloa. Olen kääntynyt välillä katsomaan viereeni, ihmetellen onneani: siinä hän on, rakkaimpani. Käsi on tarttunut käteen pitkin päivää meidän kuplassa: “Pidä must kii, Pidä, pidä musta kii”.
Mistä avioliittotapahtumissa iloitsen on se, että täällä näkee joka puolella pariskuntia, joissa puolisot kurottavat toisiaan kohden. He kurottavat, vaikka arjessa sitä ei olisi niin ehtinyt tehdä. He haluavat lämmittävää toinen toistaan, vaikka arki olisi välillä vihmonut räntää. Täällä näkee joka puolella aviopareja, jotka katsovat silmiin toinen toisiaan. Aviopareja, jotka vetävät kainaloonsa, tule rakas lähelle. Pariskuntia, jotka hymyilevät toisilleen ja haluavat kohdata toinen toisensa.
Vaikka avioliittotapahtumissa keskustellaan paljon aiheista, jotka ovat kipeitä, haastavia ja raskaita, niin ilmapiiri ei ole painava. Ilmapiiri on raikas ja lempeä. Jos avioliittoviikonlopussa olisi joku desibelimittarin kaltainen onnellisuusmittari, niin jo lauantaina se näyttäisi korkeita lukemia. Sunnuntaina saattaisi mittarin asteikko jopa ylittyä kaikesta siitä sydämellisestä ilosta, onnesta ja taakkojen keventymisestä.
Kuten on sanottu, avioliittotapahtumissa tapahtuu ihmeitä. Ihan oikeasti ja aidosti. Siihen ei tarvita ihmeellisiä puitteita tai kummallisia temppuja. Siihen tarvitaan läsnäoloa, aitoutta, avoimuutta, hersyvää naurua, rohkeutta ylittää esteiksi kasaantuneita asioita, toinen toisemme tukea ja siunattua ilmapiiriä.
Mitä tunnen nyt, on iloisesti hersyvää, kevyttä ja lämmittävää onnea. Arki koittaa taas maanantaina aikatauluineen, huolineen, kiireineen, väsymyksineen ja kaikkineen. Mutta se koittaa meille yhdessä. Siinä on mukana paljon rakkautta ja lämpöä, vaikka pimeää ja kylmää talvea kohti mennäänkin.
On perjantai-ilta, yhdestoista hääpäivämme. Väsyttää. Viikon jälkeen pötkötämme puolison kanssa voipuneina sohvalla. On hyvä olla. Lapset touhuavat ja ympärillä pyörii leijonantassuja, dinosauruksia ja kirjoja.
Viikko on ollut raskas. Puoliso palasi aikaeroväsynä työreissusta ja minulla on ollut paljon töitä. Puolison reissuaikakin painaa vielä mielessä vastuineen ja ikävöinteineen. Kumpikin on ollut viime päivät umpiväsynyt ja riidoilta ei ole vältytty. Toisaalta nyt on jo oppinut näkemään, että väsymys riitojen syynä on yksinkertaisesti väsymystä. Se ei ole rakkauden puutetta eikä rakkauden katoamista. Se on ymmärrettävää, uupumuksen ja kiireen hetkissä pohjatonta ja pahimpina hetkinä itsellä jopa hysteeristä – mutta kuitenkin vain väsymystä.
Olen umpirakastunut. Ihailen, arvostan ja rakastan puolisoani tässä hullunmyllyssä, jota avioliitoksi, ruuhkavuosiksi ja elämäksi kutsutaan. Olen rakastunut läheisyyteen, avoimuuteen ja turvallisuuteen, jota vuodet ovat tuoneet mukanaan. Olen rakastunut niihin aarteisiin ja yllätyksiin, joita puolisostani löytyy vuosi vuodelta lisää. Olen ylpeä hänestä. Olen ylpeä meistä. Tästä kauniista ja kovaa työtä vaatineesta, vuosien varrella vahvistuneesta liitosta.
Tänään haluan nostaa maljan. Sille, että uskallamme jo kysyä ja kertoa. Kuulla ja kuunnella. Riidellä turvallisesti. Sopia ymmärtäväisesti. Avata itseämme toinen toisellemme. Rakastaa lujasti ja tulisesti, voimia vievän arjen keskellä. Tämä on malja rakkaudelle, rohkeudelle ja avoimuudelle. Niitä kaikkia on tarvittu paljon, että tässä hetkessä on näin hyvä olla.